Rajakokemuksia II – Ecuador

”¡Es imposible!”, huudahdan Fernandolle, kun yritän turhaan pyydystää jokidelfiinejä etsimeen. Amazonindelfiinit eivät hypi laumoina korkealle tai leiki veneen aalloissa, kuten pullonokat. Ne putkahtavat pintaan yksittäin, ihan missä sattuu. Kun selkä vilahtaa yhtäällä, seuraava puhauttaa hengityssuihkunsa toisaalla. Välillä ne puljaavat pinnan tuntumassa hiukan pidempään, muttei niistä näy kuin vähän selkää. Parempien hypähdysten jälkeen ne katoavat taas tumman pinnan alle. Muistikortille tallentuu vain rinkuloita veden pinnalla. Toivotonta touhua!

Pantojasta Rocaan on kolmisenkymmentä kilometriä aikamoista vastavirtaa. Matkaan meni pari tuntia. Oikealla kädellä oli Ecuador ja vasemmalla Peru. Meidät oli leimattu ulos viimeksi mainitusta jo illalla eikä meitä ollut vielä leimattu Ecuadoriin. Olimme puoli vuorokautta vähän niinkuin ei missään. Rannat vaikuttivat viidakkoisemmilta, eikä asutusta juuri näkynyt. Araraunapareja ja amatsoniparvia lensi ylitsemme. Lintuja tuntui olevan enemmän kuin alempana joella.

Ensiaskeleita Ecuadorissa

Nuevo Rocafuertessa oli katuvalot päällä, vaikka oli jo valoisaa. Siellä ei näköjään säästelty sähköä. Ensi töiksi tarkistimme, olisiko jatkoyhteys mahdollinen vielä samana päivänä. Ei ollut. Yhteyspaatti lähti kerran päivässä, kello 5.30. Seuraavaksi kävimme tarkistamassa meille tarjotun Chimborazo-hostellin huoneen: puurakenne, oma veski, kylmä suihku, ja vesikin juoksi. Edelliseen verrattuna kolminkertaiseen hintaan kuului myös sähköä vuorokauden ympäri ja putkitelevisio. Puurakenne on betonia vilpoisempi ja ehdottomasti miellyttävämpi. Teimme kaupat.

Seuraavaksi kysyimme sopivasti rannalle pysäköineeltä poliisilta (niin sopivasti, että epäilimme, että hänet on hälyytetty paikalle pitämään silmällä kahta rajan yli pölähtänyttä muukalaista), missäpäin passit tarkastetaan. Hän viittilöi rannan suuntaan ja sieltä poispäin ja päätyi selittämään, että voi näyttää, kun on muutenkin sinnepäin matkalla.

Lähdimme kävelemään betonista valettua ”rantabulevardia”, joka kapeni vajaan metrin levyiseksi parin korttelin jälkeen. Kun rantakämpät loppuivat, näimme poliisin pysäköineen motonsa muutaman virallisen näköisen rakennuksen eteen. Hän kaivoi avaimet taskustaan ja avasi poliisiaseman oven. ”Poika” tulisi pian hoitamaan passiasiaa.

Nuorukainen saapui paikalle haukotellen ja verkkareiden takamusta rapsutellen. Herrat ihmettelivät hörähdellen Oskarin leimoja pursuavaa passia: ”Kiinassakin on käyty.” ”Poika” kaivoi leimasimen esille ja painoi sen passeihimme. Päivämäärän hän lisäsi käsin. Tietomme kirjattiin myös paksuun ruutupaperivihkoon. Turha kai mainita, että olimme taas päivän ensimmäiset asiakkaat.

Suunnitelmat uusiksi

Oikeastaan oli mukavaa pitää yksi rauhoittumispäivä kahden pitkän matkapäivän jälkeen. Kylässä ei ollut liikaa virikkeitä. Kävelimme sen ympäri muutaman kerran ja mietimme matkasuunnitelmia.  Olimme ajatelleet jatkaa matkaa saman tien Cocaan mutta, satuimme jäämään yöksi Yasunin kansallispuiston kupeeseen. Kysyimme hostellin rouvalta, tietäisikö hän hyvän oppaan Yasuniin. Hän lupasi soittaa miehelleen, joka tietää oppaan puhelinnumeron.

Odoteltuamme puhelinsoittojen lopputulosta pari tuntia, menimme kysymään, kuinka homman kävi. Rouvan mies olikin jo paikalla, mutta rouva oli unohtanut koko jutun. Herran otettua asian hoitaakseen auktorisoitu opasehdokas saapui pian paikalle.

Fernando Sifuentes avasi melkein kymmenentuhannen neliökilometrin laajuisen eli melkein kolme kertaa Suomen suurimman kansallsipuiston, Lemmenjoen, kokoisen Yasunin kartan ja selosti meille puiston perusasioita. Laajasta suojelualueesta kolmannes oli varattu alkuperäisväestölle ja kolmen heimon perinteiselle elämäntavalle. Välissä oli puskurivyöhyke ja reilu alue oli varattu turismille. Matkailijoiden ei kuulemma ole tarkoitus kohdata ”alkuasukkaita”, etteivät vieraat pöpöt pyyhkäisisi heimoja maailman kartalta. Fernando jatkoi kertomalla, mitä voisimme nähdä, kuulla ja kokea puistossa ja mitä tulisi ottaa huomioon. Kokonaisuus kuulosti sen verran kiinnostavalta, että sovimme retken toteuttamisesta.

Olimme alustavasti tiedustelleet tarjouksia kolmen yön retkistä hienoissa viidakkolodgeissa. Niiden hinnat nousivat jopa 1500 dollariin. Kaksi päivää pyöritään puistossa ja sen liepeillä, ja kaksi päivää menee lähinnä matkan tekoon. ”Itse tehdyssä” versiossamme olisimme kaksi yötä Rocan Chimborazo-majatalossa, kivenheiton päässä puistosta, ja yhden yön viettäisimme viidakossa telttaillen. Mekin tutustuisimme puistoon lähes kaksi päivää. Omaan reissuumme ei mahtunut kaikkea, mitä kalliiden lodgejen paketteihin kuuluu, mutta saisimme jotain erityisen arvokasta: olisimme puistojärvellä omassa rauhassamme ilman ryhmien pulinoita ja tohinoita. Ja mikä parasta, kahden päivän retki maksoi vain runsaan kymmeneksen ”ökyretkistä” + majataloyö 20 taalaa.

Iltaan mennessä Rocaan oli saapunut muitakin muukalaisia. He olivat tulleet vuoroveneellä Cocasta. Törmäsimme kylän kahden pöydän ravintolassa, koska muita vaihtoehtoja ei ollut tarjolla. Jaoimme pöydän intialaisen maailmanmatkaajan kanssa. Myöhemmin seuraamme liittyivät venezuelalainen ja quitolainen lääkäriharjoittelija. Kävimme hauskan ja mielenkiintoisen keskustelun eri maista, politiikasta, palkoista, vuokrista yms. Näin sosiaalisia emme olleet olleet sitten Bolivian Uyunin. Mitä pienempi paikka, sitä tiiviimpi kanssakäyminen.

Ecuadorin Amazonasissa

Jätimme isot kassit majataloon ja astuimme Yasuni Travelin veneeseen pikkureppuinemme. Mukana oli vain kuvausvarustus, kiikarit ja yhden yön vähäiset tarpeet. Kolme ateriaa päivässä, retkivarusteet, sadeviitat ja saappaat tulivat mukaan Ferdandon puolesta. Suuntasimme ensin Napo-joelle myötävirtaan kohti Perun rajaa. Kohta kurvasimme etelään Yasuni-joelle, joka syntyi syvällä kansallispuiston sydämessä.

Paikallispaatti ohitti meidät ennen puiston rajaa, mutta sen jälkeen ei näkynyt ristin sielua. Pysähdyimme puistonvartijoiden Tambocochan majalla puistoon kirjautumista varten, mutta sielläkin oli täysin hiljaista. Jatkoimme kohti leiripaikkaamme. Vedessä tai rannoilla ei näkynyt ainuttakaan roskaa. Ilma oli hapekasta ja helppoa hengittää, ja siinä leijui mahtava tuoksu. ”Amazonin tupsukukat” olivat täydessä kukassa.

Rantapuiden lehvästössä erottui liikettä. Muutaman punamölyapinan porukka ruokaili latvuksissa. Opas oli intoa täynnä! Hän keskusteli apinoiden kanssa niiden kielellä, ja selitti, että Amazonaksessa on todella vaikea havaita eläimiä niiden luonnollisessa ympäristössä. Eläimet ovat arkoja ja niillä riittää metsää, minne piiloutua. Olimme todella onnekkaita.

Pian käännyimme kohti Jatucocha-järveä. Oli tyyntä ja rauhallista. Vesi oli korkealla. Parin edellisen vuorokauden aikana oli satanut paljon. Piikikkäät rottingit, puut ja muut kasvit sojottivat syvällä vedessä, ja ruohikkoiset saaret kelluivat vetten päällä. Mutkiteltuamme järven lahdelmissa aikamme Fernando käänsi kokan kohti huomaamatonta rakoa rantapusikoissa.

Pujahdettuamme ”portista” olimme saapuneet leiripaikalle. Liaanin pätkillä sidotuista lankuista oli tehty simppeli pöytä ja penkit, ja niiden ylle oli ripustettu musta muovikatos. Se oli ”viidakkokeittiö” ja ruokasali. Toisen muovikatoksen alle Fernando ja hänen vaimonsa Leisa pystyttivät meille teltan. He ja aputyttö, perulainen ketshuaintiaani Marleni nukkuisivat veneessä.

Kun leiri oli pystytetty, nautimme maukkaan lounaan, minkä jälkeen lähdimme veneellä ”tierra firmelle” eli kuivan maan patikkaretkelle. Oskari vetäisi hyvin sopivat kumisaappaat jalkaansa. Minua varten oli pakattu mukaan kaksi paria – neljä vasemman jalan saapasta…

Sademetsä silmästä silmään

Ohjattuaan kanootin syvälle metsän kätköihin Fernando esitteli meille muun muassa punamaalipuun ja liaanin, josta intiaanit saivat kurare-myrkyn puhallusputkinuoliinsa. Seuraavaksi hän näytti pihkan tuoksuisen puun, josta tehdään kanootteja, ja jonka hartsia sisältävä puuaines on erinomaista tulen tekoon.

Kolmisen tuntia trooppisessa metsässä kulkiessa tuli hiki, ja hyttyset olivat innoissaan. Iloiseksi yllätykseksi kohtasimme taas pienen apinaryhmän. Tällä kertaa ne olivat villa-apinoita. Lajia pidetään vaarantuneena, sillä sitä on metsästetty paitsi ruoaksi myös laittomaan lemmikkikauppaan. Yritin seurata kavereita kameralla, mutta viidakossa on hankala kuvata. Valoa on vähän, ja elukat viihtyvät latvustoissa, ikävässä vastavalossa.

Patikkaretkeltä palasimme leirille suunnilleen vartiksi, minkä jälkeen lähdimme parin tunnin veneajelulle seuraamaan lintuen ja jokidelfiinien touhuja sekä illan laskeutumista Laguna Jatucochalle. Auringonlasku oli kaunis ja erämaan rauha aivan uskomaton. Se oli harvinaista herkkua! Yllätykseksemme pieni apinalauma kiipeili vielä järvenrantapuissa. Opas hehkutti taas, kuinka onnekkaita olemme.

Satumainen yö sademetsässä

Palattuamme leirille oli vuorossa kynttiläillallinen viidakon pehmeässä pimeydessä. Sammakot ja kaskaat loivat tunnelmalliseen tilaisuuteen sopivan äänitaustan. Illallisen jälkeen aikomuksemme oli vielä lähteä kaimaaniretkelle pimeälle järvelle. Niitä tosin olisi nyt vaikea löytää, koska vesi oli niin korkealla. Ne hakeutuvat öisin usein lähelle rantoja, ja rannat olivat tällä haavaa syvällä metsän siimeksessä. Päätimme kuitenkin yrittää.

Etsimme kaimaaneita kirkkailla taskulampuilla. Lamppujen valon osuessa kohteeseen, kaimaanien silmät loistivat jalokivinä tumman järven pinnalla. Löysimme muutamia, mutta suurin osa sukelsi jo varsin kaukana meistä. Yksi piti piti pintansa ja pysyi pinnalla. Se oli valtava otus! Pelkästään pää oli miltei puolen metrin mittainen! Koko otus oli varmasti lähes nelimetrinen.

Sametinmustalla taivaalla makasi kuun sirppi selällään kuin syödyn vesimelonin kuori. Miljardi tähteä loisti taivaalla, Linnunrata erottui hienosti, ja ne toistuivat peilityynestä veden kalvosta. Tähdet seurasivat meitä leirille saakka. Ne tuikkivat vielä sademetsän latvusten rakosista. Voiko olla kauniimpaa iltaa käydä telttaan nukkumaan? Sitten muistimme, miten kaimaanit tykkäsivät Pantanalissa ryömiä maalle lämmittelemään aamuvarhaisella, ja vesiraja oli vain muutaman metrin päässä teltasta…

Kuuntelimme yön ääniä ympärillämme: arapaimojen eli paichojen pyssyn pauketta muistuttavia läjähdyksiä järven pintaan, jatkuvaa sirinää, vaakutusta, kurnutusta, vihellystä – ja kaiken taustalla kevyt smirglaus… Lopulta uni voitti viidakon äänet. Teltassa oli tavanomaiset, ohuet makuualustat, ihanat tyynyt ja pienet, kevyet retkipeitot. Alkuyöstä oli kuuma, mutta aamuyöstä satoi hetken ja tuli viileä. Sitten mölyapinaäijät aloittivat karjuntansa jo ennen aamun valkenemista. Hupaisa, voimakas örinä kuului varsin läheltä. Enää ei tehnytkään mieli nukkua, ja ennen sarastusta lähtisimme jo ensimmäiselle linturetkelle.

Ihmeellinen aamu Jatucochalla

Aamun veneretki vei meidät järven läpi Yasuni-joelle. Satumainen sumu hälveni pikkuhiljaa vetten päältä, ja maiseman yksityiskohdat alkoivat erottua. Painelimme pitkälle ylävirtaan moottorilla ja annoimme virran tuoda meidät hissukseen takaisin. Kuulimme sademetsän heräävän ja eläinten aloittavan valoisan ajan touhut. Tukaaneja, aroja, muita papukaijoja ja erilaisia paikallisia ja pohjoisen talvea paenneita lintuja lensi ylitsemme yöpuulta päiväpuuhiin – ja nälkä alkoi muistutella itsestään murahduksillaan.

Vesi oli laskenut yön aikana varmasti puoli metriä. Aamun kevyt sade ei ollut onnistunut korvaamaan alavirtaan kadonneen veden määrää. Ranta oli vetäytynyt yli pari metriä kauemmas teltasta. Maistuvan banaanipannukakkuamiaisen jälkeen lähdimme taas kävelyretkelle. Tällä kertaa kohteemme oli tulvametsikkö, ja tarkoituksena oli etsiä lintuhämähäkkejä eli tarantuloja ja tutkia kaikkea, mitä sademetsä meille tarjoaisi.

Venematkan varrella jokidelfiinit olivat liikkeellä aktiivisemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Ainakin pari yksilöä lutrasi puuhakkaana järven poukamassa. Ne suhauttelivat äänekkäästi suikuja ilmoille ja hypähtelivät pinnan tuntumassa. Jäimme seuraamaan niiden touhuja joksikin aikaa.

Amazonindelfiiuros voi kasvaa kolmen metrin mittaiseksi ja painaa jopa150 kiloa. Delfiini on nuorena siniharmaa, mutta muuttuu vanhemmiten punertavaksi. Se on oppaan mukaan sitä punaisempi, mitä enemmän se harrastaa liikuntaa, ihan niinkuin ihmisnisäkkäätkin. Delfiini etsii saaliinsa kaikuluotaamalla, ja sillä on hyvä kuulo, mutta aivan onneton näkö. Amazonin lietteestä ruskeissa vesissä näköaistista ei hyötyä juuri olisikaan.

Yhtäkkiä kaikki sattui kohdalleen! Olin seuraillut delfiinien liikkeitä jo hyvän aikaa, ja sihtailin taas sitkeästi paikkaa, missä se hyvällä onnella saattaisi käydä pinnassa. Ja sitten se kävi! Se hypähti pinnan päälle, ja painoin laukaisinta. Sain ikuistettua amazonindelfiinin yhteen ruutuun. Toisessa ruudussa se oli jo sukeltamassa. Opas hehkutti, että tuli paras otos, jonka kukaan asiakkaista oli ottanut hänen kymmenen vuoden uransa aikana. Vähänkö olin pollea!

Mentiin metsään

Metsäretkellä opas esitteli meille taas kasveja: oli poppamiehen ”hyönteislehti”, kookospähkinää muistuttava vesipitoinen hedelmä, apinankampa, kasvi, josta saatiin sinistä ihomaalia, hohtava ”lyhtykasvi” ja liaani, jonka sisältä saadaan juomavettä. Pohdin, että on aika olennaista tietää, mistä liaanista tulee kurarea ja mistä vettä.

Löysimme myös pari hämähäkin koloa, ja öisin aktiiviset asukkaat olivat kotona. Opas näytti meille karvaisen, kämmenen kokoisen lintuhämähäkin ja peitteli sen takaisin kotiluolaansa. Lehvästössä lenteli touhukkaita kolibreja. Niitäkin oli hankala pyydystää kuvaan, kunnes yksi rauhoittui hetkeksi oksalle.

Tulva oli vallannut osan polkua, ja märissä lätäköissä viihtyi verijuotikkaita. Emme halunneet lähteä kahlaamaan kainaloitamme myöten, joten Fernando teki uuden polun viidakkoveitsellään. Kosteassa metsässä oli tiheämpi aluskasvillisuus ja reilusti enemmän hyttysiä kuin edellisen päivän kuivan maan metsässä. Nämä hyttyset nauroivat käyttämällemme DEET-valmisteelle, Teho-Offille. Hyttysten pistoilta oli mahdotonta välttyä. Toivottavasti ne eivät sattuneet kantamaan jotain inhaa tautia, ja toivottavasti rokotteet ja malarian estolääkitys toimivat.

Palatessamme veneelle näimme puissa kiipeilemässä kapusiiniapinoita. Seurasimme lauman liikkeitä vielä joelta ennen kuin palasimme leiriin. Opas ei lakannut ihmettelemästä, miten hyvä onni meillä oli ollut. Samaa ihmettelin minäkin, erityisesti sään suhteen. Pian palattuamme Nuevo Rocafuerteen nousi kova rajuilma, ja vettä satoi kuin saavista kaatamalla vähintään pari tuntia!

Paluu ”sivistykseen”

Aamulla viiden aikaan astuimme Amazoninmatkamme viimeiseen jokibussiin. Saimme nauttia kauniista jokinäkymistä ja pikkukylistä vielä noin yhdeksän tuntia. Pysähdyimme syömään lounasta Pañacochan kylässä. Simppeli kana- tai kala-ateria jälkiruokatikkareineen(!) irtosi muutamalla dollarilla. Ecuadorin puolella vaikutti olevan hitusen vauraampaa kuin Perussa. Rannoilla oli puisia tai betonisia tikkaita pelkkien rantavalliin kaivettujen portaiden lisäksi. Koululaiset matkasivat kouluasuissaan ja koulupelastuliiveissään kouluveneillä kouluun. Perun puolella olin ihmetellyt, miten rajaseudun lasten koulutuksen laita mahtoi olla.

Valitettavasti myös öljybisnes näyttäytyi Ecuadorissa aivan eri tasolla kuin naapurimaassa. Perun Amazonaksestakin on löytynyt öljyä, mutta Ecuadorissa öljyvarastot, öljykuljetukset ja öljysatamat olivat monin verroin enemmän esillä. Joka kylässä oli propagandajulisteita siitä, miten öljy parantaa elämää ja miten öljyvaroin on rakennettu kouluja ja urheilukenttiä. Öljyrekkoja kuskattiin joella lakkaamatta, ja monet uuden näköiset tiet päättyivät moniin uuden näköisiin satamiin.

Öljyä on löydetty myös Yasunin kansallispuistosta, ja sen hyödyntämisestä on väännetty kättä pitkään. Paikalliset ovat järjestäneet mielenosoituksia. On vedottu alkuperäiskansojen oikeuksiin asuinalueidensa koskemattomuuden puolesta. On pyritty keräämään varoja kansainvälisiin rahastoihin, joiden on toivottu korvaavan puiston rauhoittamisesta johtuvat tulon menetykset. Turhaan. Nelisen vuotta sitten hallitus päätti aloittaa öljynporauksen kansallispuiston alueella. Toivoa sopii, ettei siellä käy BP:t, kuten Meksikonlahdella.