Rajakokemuksia I – Perú

Hemmetin kuuma ilta! Käännämme kylkeä hiestä märkinä. Hyttysverkot tekevät lasien virkaa ikkunoissa, eikä mikään pidättele ääniä ulkona. Santa Clotilden valaistulla rantaraitilla istuu kundien juoruseura. Juttu luistaa ja pojilla on hirmu hauskaa. En saa selvää jutun juuresta, mutta naurunremahduksia räjähtelee ilmoille tuon tuosta. Nuorella kipparilla on erityisen kimakka kikatus. Myös lauma lapsia kiljuu leikkiensä ilosta samalla suunnalla, ja kylän koirilla on oma metakkansa meneillään. Talon takana, päätien varrella jytä jumputtaa perjantai-iltaa. Baariin on alaikäisiltä pääsy kielletty. Niin lukee oven vieressä. Ei meinaa uni tulla – ja herätys on 3.40!

Brasiliaan ja Kolumbiaan tarjottiin paljon yhteyksiä, mutta tietoa reitistä jokia pitkin Ecuadoriin ei ollut helppo löytää. Hotellissakaan ei osattu neuvoa eteenpäin. Netistä oli tällä kertaa todella paljon apua. Löysimme sieltä puhelinnumeron. Jos Iquitoksesta haluaa päästä Cocaan eli Francisco de Orrellanaan, Ecuadoriin, kuljetusfirma on nimeltään Productos Vichu.

Mototaksi heitti meidät Iquitoksen Puerto Laoon kuudeksi. Meille oli annettu turhan aikainen ajankohta. Vichun jokivenettä lastattiin melkein seitsemään. Noin 45 minuutin Amazonin jokimatkan jälkeen saavuimme Mazánin niemen eteläsatamaan. Satoi. Otimme kuuden solen (n. 2 euron) mototaksin suunnilleen vartin matkalle joen mutkan muodostaman niemen yli Manzánin kyläsatamaan. Seuraavaa Vichu IV -pikavenettä, rapidoa lastattiin, eikä meillä enää ollut kiire.

Pitkän paatin perässä potki 90 ja 115 hevosvoiman Suzukit. Matkavauhti oli noin 13 solmua (Mikä rapido se on?), mutta nelitahtimoottoreista huolimatta meteliä oli kiitettävästi. Ilmeisesti moottorien värinät resonoivat ja moninkertaistuivat alumiinirungossa ihan varteen otettavaksi mökäksi. Istuimme vuoroveneen kyydissä monta tuntia. Välillä satoi, olimmehan sademetsässä sadekaudella, mutta yllättäen enimmäkseen riitti poutaa. Veneen laitoja peittäviä muovipressuja rullattiin ylös ja alas tarpeen mukaan.

Viidakon valtateillä

Amazon ei ole villi joki. Sen latvojen penkoilla on rakennuksia vähän väliä: erilaisia asumuksia, pieniä karjatiloja, pieniä kyliä. Rannoilla ei kasva oikeaa, vanhaa sademetsää. Sieltä puuttuu korkeimpien latvusten kerros. Suuret, arvokkaimmat puut on korjattu pois jo aikaa sitten. Alkuun seassa on pieniä, viljeltyjä monokulttuurimetsiköitä, mutta valtavat öljypalmuplantaasit sentään puuttuvat. Ilmeisesti – ja kenties valitettavasti – Aasia tuottaa palmuöljyä niin halvalla, ettei kilpailu kannata.

Koko päivän matkan varrella näimme vain muutaman eksoottisen linnun. Muut eläimet loistivat poissaolollaan. Ne lienevät metsästetty ruoaksi tai jännittäviksi lemmikeiksi. Se Amazonas, jonka olemme nähneet ”Avarassa luonnossa” on kuvattu suojelualueiden luontoreservaateissa.

Kuljetusyhtiö tarjosi meille välipalan! Saimme kananmunaleivät ja kokista. Katselin hölmistyneenä, miten paikalliset heittivät silmääkään räpäyttämättä muovikääreen laidan yli jokeen. Auktoriteettien antamalla asennekasvatuksella on vielä paljon työsarkaa, kuten myös Aasiassa. Täällä asutus on kuitenkin harvempaa, mikä näkyy suhteellisen siisteinä jokipenkkoina, mutta Amazon ei ole villi joki. Se on valtava kulkuväylä sekä mahtava roskis ja viemäri. Sukupolvien perinteet ja tavat eivät muutu hetkessä.

Puolimatkankrouvi – Santa Clotilde – matkalla rajalle

Saavuimme ensimmäiseen välietappiimme hyvissä ajoin ennen pimeää. Matkan hintaan kuului yöpyminen El Forastero, eli ”muukalaishostellissa”. Gringoille annettiin paikan paras huone oikein jokinäköaloin! Huoneessamme oli ikkunat kahdella seinällä, kaksi leveähköä sänkyä, kolme pientä pöytää, muovituoli ja tuuletin. Ikkunoissa oli hyttysverkot, mutta oven yläpuolella oli pikkulinnun mentävä rako. Viritimme oman hyttysverkkomme yhden sängyn ylle. Edessä olisi ahdas yö.

Kävelimme pienen Santa Clotilden pääkadun päästä päähän ja etsimme ravintolaa. Yksi sulki ovensa miltei nenämme edestä. Kysyimme hostellistamme, mistä löytäisimme jotain syötävää. Alakerran ravintolassa ei valitettavasti olisi sinä iltana mitään tarjolla, mutta pääkadun varrella pitäisi kuuden aikaan aueta grillikanapaikka ja joku toinen ravintola. Odotimme yli kuuteen ja kuljimme pääkatua edestakaisin, muttemme edes haistaneet grillin tuoksua millään suunnalla. Haimme Oskarille pikkupuodista pikkuoluen ja painelimme kämpille syömään illallista: avokadoa, omenaa ja manteleita…

Perjantai-illan hauskanpito jatkui ikkunoidemme alla yömyöhään. Torkahtelimme epätoivoisen hikisinä turhan kapeassa sängyssä. Yhtäkkiä havahduin: bileet olivat loppuneet kuin seinään! Tuuletinkin oli hiljaa. Kylästä katkesi sähkö. Sähköä oli saatavilla vain iltakuudesta ehkä yhteentoista, mikä on lastenkasvatusteknisesti näppärää: sähköt loppu – bileet seis!

Aamulla heräsimme ennen kukon laulua. Kippari ja perämies ravasivat portaita ylös, alas ja puhuivat meistä ja meidän heräämisestä. Olimme saaneet kuljetusfirman konttorista tiedon, että lähtö olisi lauantaiaamuna kello viisi. Kun kysyin asiaa perämieheltä, hän puhui kello kolmesta. Kun vielä varmuuden vuoksi tiedustelin kipparilta, hän sanoi, että lähdemme kello neljä. Valitsimme herätysajan siitä välistä. Kukko availi kurkkuaan suunnilleen puoli neljältä, ja pian kaikki kylän kukot liittyivät käheään kuoroon.

Starttasimme neljän maissa sysipimeälle joelle. Saimme ”Night Safarin” samaan hintaan! Kippari suunnisti silloin tällöin väläyteltävän hakuvalon avulla. Me yritimme torkkua, koska mitään ei nähnyt. Toista tuntia matkattuamme alkoi olla valoisaa. Edessä olisi matkattavaa vielä monta tuntia – ilman taukoja. Kippari ja perämies tekivät muutaman tunnin vuoroja ja torkkuivat riippukeinussa niiden välissä.

Toinen matkapäivä Perun Amazonaksessa

Napo-joki on laakea ja matala. Hiekkasärkät muuttavat muotoaan ja vaihtavat paikkaa jatkuvasti. Niitä yritettiin vältellä, mutta vähän väliä, mitä pidemmälle ylävirtaan matkattiin, sitä useammin osuimme hiekkasärkkiin, risuihin ja puupalikoihin. Jännitti, menisikö potkuri joku kerta remonttiin. Vessassa vierailleita helpotti tieto, että siellä oli varaperä – siis perätuuppariin. Meillä oli tosiaan sellainenkin hienous, kuin vesivessa. Se toimi jatkuvan huuhtelun periaatteella – suoraan jokeen.

Ihmiset tulivat usein rantaan katsomaan, kun kuljimme ohitse. Heidän mukanaan kulki milloin koiria, milloin kanoja, ankkoja, pikkupossuja tms. He odottivat ilmeisesti yllätyspostia. Matkustajia jäi matkan varteen. Jollekin rannalle toimitettiin paketti. Jostain kiipesi joku kyytiin… Päivän jännittävimmät havainnot olivat vaaleanpunaiset amazoninjokidelfiinit. Huudahdimme toisillemme yhtä aikaa, kun näimme ensimmäisen, todella pinkin – eli vanhan – yksilön.

Mitä syvemmälle raja-alueelle tulimme, sitä enemmän metsä alkoi muistuttaa oikeaa viidakkoa ylispuineen, vaikka kaikkein vanhimmat mahtipuut puuttuivat. Myös tiloja ja taloja alkoi olla harvemmassa. Mutta mitä pidemmälle pääsimme, sitä enemmän joen pinnalla näkyi ruskeaa vaahtoa, kuin Lievestuoreen lietealtaassa sellunkeiton jäljiltä ikään. Vaahto syntyi kuitenkin luonnostaan, kun joen virtaama Panjoan alapuolella väheni. Ecuadorin puolelta Nuevo Rocafuertesta Pantojaan joki virtasi vilkkaasti. 30 kilometrin matkalla se laski yli 100 metriä alemmas.

Cabo Pantoja, 00° 58’ 18” S, 75° 10’ 07” W

Ilta hämärtyi jo kovaa vauhtia, kun saavuimme Pantojaan, Perun puolen rajakylään. Veimme reput kunnalliseen Napuruna-hostelliin ja lähdimme hakemaan passeihin lähtöleimoja kylän laidalta. Rajaviranomaisnuorukainen tuli sortseissa ja T-paidassa avaamaan oven ja pyysi meitä riisumaan kengät. Lattiat olivat vielä pesusta kosteat. Hän avasi tietokoneen ja vaihtoi leimasimeen oikean päivämäärän. Olimme päivän ensimmäiset ja viimeiset asiakkaat. Saimme samalla vinkin, että mies nimeltä Peter Fulton voisi heittää meidät Ecuadorin puolen rajakylään Nuevo Rocafuerteen eli Rocaan.

Kävelimme rantaraitille etsimään meille vinkattua, ei edes etäisesti ravintolan näköistä ravintolaa. Ykköspöydän ympärillä istui rajaviranomaisemme kavereineen. Seinän vierellä oli kakkospöytä, jonka ainokaisen pallin kaveriksi löytyi toinen samanlainen. ”Ottaisimmeko lihaa vai kananmunaa vai jopa molemmat?” Molemmat, kiitos! Masuissa kurni nälkä, ja tarvitsimme oikeaa ruokaa päivän menún: kolmen pikkubanaanin, parin omenan, mantelikourallisen ja neljän keksin, jälkeen.

Edulliset sapuskat syötyämme lähdimme katsomaan, josko Hra Peter Fulton olisi kotona. Hän asui hostellimme naapurissa ja näytti nimestään huolimatta täysin paikalliselta. Hän istui ”porstuassaan”, ja saimme sovituksi yllättävän kalliin, 50 dollarin, kyydin Rocaan. (Tosin myöhemmin kuulimme Rocassa, ravintolan viereisessä pöydässä käytävän keskustelun, jonka mukaan matka toisinpäin onkin 70 dollaria.) Rajaseudulla oli palveluntarjoajan markkinat. Jos haluaa päästä eteenpäin, on maksettava, mitä pyydetään. Lähtö olisi kello 6.

Kunnallinen hostellihuonekin oli sillä välin lakaistu. Sinne oli vaihdettu puhtaat lakanat ja, huom! – ihan omaan kylppäriimme – oli kannettu pari ämpärillistä vettä pesuja ja pöntön huuhtelua varten. Huoneessa tuli väkisinkin mieleen tyttäremme Emilia ja sulhasensa Calle: ei olisi paketti kosteuspyyhkeitä riittänyt tämän huoneen pesuun… No hintakin oli vain 15 solea, alta viisi euroa. Erittäin hyvä hinta–laatu-suhde.

Yöllä satoi kaatamalla. Pantojan yö oli paljon rauhallisempi kuin Santa Clotilden. Sähköjen jakelu loppui taas aikanaan, ja vähäisetkin äänet hiljenivät. Aamulla kukko tosin ennätti ennen meitä. Saimme sentään nukkua pari tuntia pidempään kuin edellisenä aamuna. Kannoimme kamat rantaan, missä Hra Fulton jo äyskäröi yön sadevesiä kuidutettusta kanootistaan. Pian olimme taas joella ja matkalla uuteen maahan.