Purjeilla Panamaan

Hämärää kestää vain hetken, kunnes pimeys nielee kaiken. Cartagenan valonauha näkyy vielä taivaanrannassa, mutta sekin häviää pian Pasaatituulten puskemien mustien maininkien taakse. Suunta on 272° ja nopeus 7 solmua pelkällä genualla. Viiden päivän päästä pitäisi saapua Panamaan, Portobelon pikkukylään.

Pimeän laskettua kömmimme ”nukkumaan”. Vuorilta vaikuttavat aallot keinuttavat ja rullaavat Mintaka-purjevenettä, ja pyörimme punkissa pitkin yötä. Välillä kuulemme aallon pärskähtävän sitloodaan. Keittiövälineet, haarukat ja veitset kilisevät pentterin laatikossa. Kuoppaista on tämäkin kyyti, mutta vieressä ei sentään ole kilometrin pudotusta vaan alla saman verran tukevaa Karibian vettä.

Meritie on aina eritie

Pan-Amerikan maantie katkeaa Kolumbian ja Panaman välillä, joten bussilla ei pääse rajan yli. Selvittelimme mahdollisuuksia matkata Etelä-Amerikasta Väli-Amerikkaan jollain muulla keinoin kuin lentäen. Löysin netistä selostuksia eksoottisesta vaelluksesta paikallisoppaiden ohjaamana sissien hallinnoimien viidakoiden läpi. Löysin myös kertomuksia kyseisellä seikkailulla kaapatuista ja kadonneista turisteista.

Löydettyämme purjehdusreissuja kyseiselle etapille välittävien yritysten nettisivuja tiesimme, että taittaisimme matkan niin. Kävimme läpi aikatauluja, hintoja ja tietoja veneistä, jotka tarjosivat kyytiä Kolumbian satamista Panamaan. Skippasimme välitysyritykset ja lähetimme sähköpostit suoraan parille veneelle. Ranskalaisesta ei koskaan kuulunut mitään. Ehkä aikaikkunamme ei sopinut heille tai vene oli jo myyty täyteen? Saksalaiselta Mintakalta tuli nopea ja asiallinen vastaus. Hinta oli sama kuin välittäjien kautta, tilaa oli, ja aikataulu natsasi. Ilmoittauduimme reissuun ja vahvistimme sen maksamalla puolet molempien matkasta, eli 550 taalaa saksalaiselle tilille.

SY Mitanka on 46 jalan eli noin 15 metrin pituinen alumiinirunkoinen sluuppi. Saksalaiset, kuusikymppiset Manfred ja Petra ovat rakentaneet sen itse runkovalmiista aihiosta. Rakennusprojekti kesti viisi vuotta. Pariskunta on reissannut sillä Välimereltä Suezin kanavan läpi Afrikan itärannikkoa pitkin ja Kapkaupungin kautta Atlantin yli Karibialle. He ovat asuneet paatissa 26 vuotta ja kuskasivat matkailijoita Kolumbian ja Panaman väliä kuudetta vuotta keräten rahaa matkan jatkamista varten. Vuoden päästä he aikovat Panaman kanavan läpi Tyynellemererelle.

Ehkei Mintaka kuulunut kaikkein kauneimpiin ja sulavalinjaisimpiin pursiin, mutta kaikesta näki, että sitä oli pidelty huolella, ja se oli ikäisekseen hyvässä kunnossa. Kuulimme värisyttäviä tarinoita erilaisista aluksista. Oli bilebotskeja, joissa raikasi musiikki valtavista kovaäänisistä pitkin matkaa. Oli pieniä pikaveneitä, jotka pyyhälsivät täyteen lastattuna, täyttä vauhtia aallokossa hakaten. Matkustat saapuivat perille valtavien mustelmien peitossa ja kylkiluut murtuneina. Oli huonokuntoisia, ylilastattuja veneitä, joissa työskenteli väsynyt palkattu miehistö. Jotkut veneet olivat kadonneet lasteineen matkan varrelle. Omistajayritys oli pari vuotta ”hyllytettynä”, ja jatkoi taas toimintaa entiseen malliin.

Lähtöpäivän Grand Tour

Olimme huviksemme kävelleet katsastamaan La Mangan rannan ja viimeisen pienen puulaiturin Club Nauticon ja konttisataman välissä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Mintaka olisi ollut ankkurissa lahdella, ja meidät olisi noudettu laiturilta jollalla.

Tapasimme Petran lähtöä edeltävän päivän aamuna Getsemaníssa, Gato Negro -kahvilassa. Suunnitelmiin oli tullut muutos, sillä Manfred oli hoitamassa jotain huoltotyötä Mintakalla El Bosquen Marina Clubin rannassa. Lähtömme siirtyisi sinne. Kävimme läpi viimeiset vinkit ja luovutimme Petralle passimme. Cartagenan satamaviranomaiset tarvitsisivat runsaan vuorokauden lähtöselvityksemme tekemiseen.

Selostimme hotellin respalle, että olimme lähdössä purjehtien Panamaan, ja kysyimme, kauanko matka El Bosquen El Manzanilloon kestää ja paljonko se maksaa. Taksikuskit eivät satamaa tunne, joten kerroimme kaiken hyvin seikkaperäisesti ja näytimme paikan kartalta. Istuimme hotellin tilaamaan taksiin hyvissä ajoin ennen viittä. Kysyin vielä kuskilta, tiesikö hän minne olimme menossa, kun hän niin innoissaan jo polkaisi kaasua. Hän kuulemma tiesi, ja Oskari seurasi matkaa kännykän kartasta.

Ensimmäisen käännöksen kohdalla ajattelimme, että ehkä rantatie oli suljettu. Toisen kohdalla mietimme, olikohan silta ruuhkainen. Kolmannen kohdalla kysyimme jo, mihin kuski mahtaa olla menossa: ”Lentokenttä on ihan Manzanillo del Marin lähellä. Ei se ole kaukana.” Mutta emme olleet matkalla lentokentälle emmekä Manzanillo del Mariin vaan El Bosquen El Manzanilloon! Sitten kuskilla välähti. Hotelli oli kuulemma ohjeistanut hänet väärin.

En tiedä, kuka oli kertonut tai ymmärtänyt mitäkin väärin, mutta saimme Cartagenan Grand Tourin laitakaupunkien pikkukujien kautta El Manzanillon hämärän näköisen, kuoppaisen hiekkatien päähän – täsmälleen minne kännykän gps näytti. Rautalanka-porttiin oli todellakin maalattu teksti: Manzanillo Marina Club. Siinä sitten ihmettelimme kapsäkkeinemme, kuka avaisi portin tai mistä pääsisi sisään. Ystävällinen vanha herra tuli avuksemme huutelemaan tuttujaan portin toisella puolen.

Lähtömanööverit

Koska Mintaka oli poikkeuksellisesti Manzanillon laiturissa, lähtö oli haastavampi kuin normaalista ankkuripaikasta. Vedessä uiskenteli vapaa keulaköysi, ja tuuli ja virtaus työnsivät venettä sivulta. Irtautumissuunnitelma oli seuraava: Irrottaisimme sivusta köyden, joka oli kiinnitetty toiseen veneeseen. Irrottaisimme peräköyden laiturin pollarista ja pistäisimme sen kiertämään pollarin vapaasti, jonka jälkeen Oskari hoitaisi kansimiehen pestiä ja huolehtisi peräköyden päästämisestä. Petra irrottaisi pohjaan kiinnitetyn keulaköyden, joka pitäisi toimittaa rannassa odottavalle rantakapulle. Ryhmämme aussivahvistus Olsen pitäisi varmuuden vuoksi puoshakaa, jos vedessä kelluva ylimääräinen köysi olisi vaarassa uiskennella potkurin lähelle.

Manfred kaasutti pois veneiden välistä, Oskari päästi ja kelasi peräköyttä, ja Petra juoksi keulaköyden kanssa veneen laitaa kohti rantaa… Mintaka ennätti liian kauas eikä köyttä onnistuttu heittämään rantakapteenille. Sillä välin puoshaka oli saatu tarttumaan ylimääräiseen kelluvaan köyteen niin, että sen irrottaminen alkoi näyttää epävarmalta…

Oskari sai puoshaan haltuunsa ja köyden irti. Sitten kapteeni yritti saada raskasta venettä kääntymään ahtaassa salmessa, jotta keulaköytemme saataisiin vielä rantaan. Virtaus ja tuuli painoivat alusta kuitenkin niin paljon, että Manfred katsoi lopulta parhaaksi heittää keulaköyden veteen mahdollisimman kauas veneestämme ja suunnata ulos salmesta.

Olimme kumpikin itseksemme ihmetelleet, miksemme olleet virittäneet köysilenkkejä myös ”viikseksi” keulaan ja/tai sivuun. Kansimieskandidaatteja oli enemmän kuin riittävästi. Silloin keulaköyden olisi voinut viedä rantaan kaikessa rauhassa ja kaasutella pois laiturista vasta sen jälkeen. Mutta kuka olisi tohtinut ruveta saksalaiskapteenia neuvomaan?

Boca Chican kautta Karibian aalloille

Pimeä laskeutui Mintakan lipuessa moottorivoimin Cartagenan lahdelle. Ohitimme kelmeästi valaistun konttisataman, jossa nosturit siirtelivät kontteja laivasta rantaan ja rahtilukit kuskasivat ne varastoalueelle siisteiksi pinoiksi. Boca Granden pilvenpiirtäjien valot seurasivat meitä etääntyessämme ulommas lahdelle. Valtava risteilyalus lähti hitaasti samaan suuntaan kuin kirkkaasti valaistu kelluva kasinohotelli. Päästyään vauhtiin se ohitti meidät pimeällä lahdella.

Koska espanjalaiset olivat aikoinaan rakentaneet Boca Granden tukkeeksi mahtavan tekoriutan, kaikki alukset saapuivat ja lähtivät kapean Boca Chican kautta.”Pikkukidan” rannoille rakennettujen linnoitteiden jäätyä taakse olimme avomerellä. Tuuli pääsi puhaltamaan vapaasti, ja Atlantilta Karibianmerelle työntyvät mainingit nostivat päätään. Rullagenua avattiin ja moottori sammutettiin.

Mainingit velloivat korkeina, ja merellä oli sysipimeää, kun oli aika painua punkkiin. Meille oli osoitettu kolmiomallinen keulahytti. Kattoluukkua ei luonnollisestikaan voinut pitää auki matkan aikana, ja sisätiloissa oli ahdistavan hikistä. Oven pitäminen auki ja pieni tuuletin helpottivat hiukan tukalaa oloa.

Salongin tuplapedissä nukkui nuori australialaispariskunta Laura ja Olsen, moottoritilan vieressä itsekseen reissaava aussilakimies Mathew ja perässä kolme nuorta, saksalaiset Marvin ja Anna sekä hollantilainen Lontoossa asuva Saskia. Omistajapariskunta nukkui sitloodassa autopilotin hoitaessa ruoria. Sprayhoodista ja biministä huolimatta he kastuivat aaltojen pärskeistä yön mittaan.

Vene kiipesi aaltojen harjoille ja liukui niiden rinteitä alas, kerta toisensa jälkeen. Ne pyörittivät ja kiikuttivat, vähän pomputtelivatkin meitä punkassa koko yön. Nukkumisesta, sanan varsinaisessa merkityksessä, ei tullut mitään. Onneksi saimme sentään nauttia melko myötäisestä. Vasta-aaltoon sama matka on varmasti paitsi lennokkaampi myös töksähtelevämpi.

Ensimmäinen matkapäivä

Manfred oli neuvonut kaikkia, jotka kokivat sen tarpeelliseksi, ottamaan pahoinvointilääkkeet ajoissa. Pentterin pesualtaissa odotti varmuuden vuoksi pino pieniä muoviämpäreitä. Meitä on siunattu merieläimen vatsalla, mutta monen muun aamu venyi tavallista pidemmäksi. Annaa ja Saskiaa ei juuri näkynyt koko päivänä.

Tuuli laantui päivän mittaan, ja aallokko menetti pahimman teränsä. Vauhtikin putosi kuuden solmun hujakoille. Aamiainen, lounas ja illallinen nautittiin sitloodassa raskaasti keinuvassa veneessä. Saimme maistiaiset siitä, miltä pitkän matkan purjehdus tuntuu. Pitkin päivää katselimme nousevia ja laskevia aaltoja sekä harvoja lentokaloja. Välillä saattoi kokeilla torkkumista huonosti nukutun yön jäljiltä. Konttilaivassa on paljon enemmän tekemistä kuin pienessä purjeveneessä.

Hyvissä purjehdustuulissa oli se huono puoli, että saavuimme San Blas -saarille turhan aikaisin. Kippari oli toivonut voivansa navigoida ”riuttahelvettiin” ensimmäisillä aamuvaloilla, mutta tulimme perille jo kahdelta. Kuu oli uusi, yö pikimusta, eivätkä mitkään taivaan valot heijastuneet riuttoihin rikkoutuvista kuohuista. Plotterissa oli kuitenkin viimeiset saapumislinjat tallessa, ja niitä seuraamalla Manfred luovi reunariuttojen läpi. Mintakan tavallinen ankkuripaikka oli varattu, joten veneelle piti löytää vaihtoehtoinen paikka ”party-saaren”, Tiadupin kupeesta.

San Blas on koralliriutoista ja -hiekasta muodostunut saaristo Itä-Panaman Karibian puoleisella rannikolla. Saaria on yli 340 riippuen siitä, miten saari määritellään. Saarilla huojuu kookospalmuja, jotka ovat seutua asuttavan Kuna-heimon tärkein kauppatavara.

Väsyneitä matkalaisia

Jo Mintakan sähköpostiviesteistä olimme lukeneet, että pitkien purjehdusten välissä rentoudumme kolme päivää San Blas -saarilla. Nukumme kaksi yötä eri saarten suojassa, ja päivien ohjelmaan kuuluu snorklausta saariston parhailla riutoilla, vierailuja palmusaarilla, frisbeetä, rantalentopalloa, uintia ja muutaman tunnin siirtymiset saariryhmältä toiselle. Leppoisien siirtymäpurjehdusten aikana näimme merikilpikonnan, kotkarauskun, lentokaloja sekä raukoille riutoille rikkoutuneiden alusten hylkyjä.

Vierailemamme riutat olivat keskivertoa parempia. Korallit olivat hyvässä kunnossa, kauniita ja monimuotoisia. Näimme värikkäitä riuttojen vakioasukkaita, kuten papukaijakaloja, välskärikaloja, ”perusraitakaloja”, muutaman kookkaan pallokalan sekä siipisimpun, joka on Karibialla vieraslaji, josta pitäisi päästä eroon. Vesi oli pääosin kirkasta ja näkyvyys ok. Muutamin paikoin merenkäynnin hämmentämä hiekka ja muut partikkelit haittasivat maisemien ihailua.

Mukavan merellä olon ja upean saariston kääntöpuolella olivat ahtaat tilat sekä ahdistavan kuumat ja hikiset yöt. Lisäksi kauempaa matkaesitteistä reväistyn näköiset, valkohiekkaiset palmusaaret eivät olleet niin paratiisimaisia kuin olisi toivonut. Lähempää tarkasteltuna niiden rannat olivat täynnä shampoopulloja, varvikkaita, crocseja, öljykanistereita ja muuta roskaa, ja pusseihin kootut muovi-, lasi ja metalliroskat odottivat polttoa rantahiekalla. Jätehuolto oli onnettomalla tolalla. Myös Mintakalta heitettiin orgaanisten jätteiden lisäksi lasipullot ja peltitölkit muitta mutkitta mereen. Se ei tuntunut kivalta.

Ensimmäisenä San Blasin päivänä alkoi valjeta myös isäntäväkemme väsymys reppureissaajien rahtaushommaan. Snorklaus- ja saariretkeltä palattuamme jonkun uimahousuista oli tippunut hiekkaa vessanpönttöön. Hiekka ei luonnollisestikaan sovi venevessaan alkuunkaan. Se jumittaa mekanismit ja tukkii venttiilit, mutta tapa, jolla asia tuotiin esille aiheutti ainoastaan ikäviä fiiliksiä jo muutenkin tiukassa ”gestapo-ilmapiirissä”.

On selvää, että veneessä täytyy olla säännöt ja roti, mutta yhtä selvää on, että kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, kun veneilyyn tottumattomia matkalaisia roudaa purjeveneellä viisi päivää ja yötä maasta toiseen. Sitä saa, mitä tilaa.

Matkan alussa meille oli esitelty juurta jaksain, kuinka vessa toimii. Vessa kuuluu tyypillisesti veneiden heikkoihin kohtiin. Hiekkahousuasiaa ei ollut tuotu esille muuten perinpohjaisessa vessaesittelyssä, vaikka sen oli täytynyt olla isäntäväelle tuttua melkein 150 reissulta. Kippari on loppupeleissä vastuussa kaikesta, mitä veneessä tapahtuu – myös hiekasta vessanpöntössä. On toki ikävää myöntää, että itsessä olisi vikaa, kun on tottunut olemaan aina oikeassa.

On varmasti tylsää kiertää samoja saaria vuodesta toiseen, ja jurppiihan se, että joutuu kertomaan samat asiat moneen kertaan. Sitä ei silti pitäisi kostaa asiakkaille. Kahdeksan korvaparia ei vain välttämättä kuule kaikkia asioita kerralla veneen joka kolkkaan. Oli ikävää, jopa loukkaavaa kuulla moneen kertaan: ”Same shit – another fucking island.”, kun joka ikiselle meistä heidän jatkomatkansa rahoittajista reissu näillä saarilla oli ainutkertainen.

Kapteenimme oli kärttyinen ja katkera vanha ukko, joka käyttäytyi välillä kuin pikkukakara. Rantalentopallosäännöt hän tunsi paremmin kuin lentopallovalmentajana toimiva Anna, ja kun porukka valitsi Annan säännöt, herra ”ei leikkinyt enää” vaan meni mököttämään. Pari purjeen valmistajaa on kuulemma kieltäytynyt tekemästä hänelle purjeita… En ihmettele.

Voi Petra-parkaa! Surullista, että pariskunnan unelmasta oli tullut vankila. Heidän olisi todellakin aika lopettaa vastenmielinen liiketoiminta ja lähteä kohti uusia seikkaluja.

Pyykkipoika, pyykkipoika!

Veneilyvuosia edeltäneessä elämässä Petra oli ollut ravintolakokki ja hän loihti simppelien mutta maukkaiden matka-aterioiden jälkeen todella herkullisia illallisia muun muassa suoraan kalastajilta ostetusta kalasta. Kova keli oli estänyt hummerin pyytäjien retket riutoille, ja maaliskuun alusta astui voimaan pyyntitauko. Harvinainen herkku jäi sillä kertaa kokematta.

Ruoanlaitto kahdeksalle sekasyöjälle, yhdelle vegetaristille ja yhdelle vegaanille oli rankkaa hommaa kuumassa pentterissä. Petra kuunteli kärsivällisesti yksilöllisiä toivomuksia. Siirtymälegien aikana hän oli myös tiskannut villisti heiluvassa veneessä. Ankkurissa jaoimme tiskivuorot reissaajien kesken. Siitä ei ollut mainintaa kontrahdissa, mutta helpotimme mielellämme Petran urakkaa.

Iltaisin katselimme miljardeja tähtiä paatin kannella köllien tai istuimme sitloodassa rupattelemassa milloin mistäkin eri maiden erikoisuuksista ja värikkäistä matkakokemuksista. Suosittuja aiheita nuorten kesken olivat elokuvat, tv-sarjat ja musiikki. Hauskalta kuulostava suomenkielikin nousi keskustelunaiheiden kärkeen. ”Hyvää ruokahalua!” ja ”Minä rakastan sinua!” ovat kestosuosikkeja, mutta yllättäen myös ”pyykkipoika” oli ihan huippusana. Kuulostaahan se hauskalta!

Kuoppaisten öiden ja touhuntäyteisten päivien jälkeen nukuimme makoisasti riuttojen suojaamissa ankkuripaikoissa. Kuuma ei hellittänyt, mutta pysyimmepä paikallamme patjoilla.

Kylässä Kuna-päällikön luona

Toisena aamuna purjehdimme kohti West Hollandes -saariryhmää. Rannikkoriutta suojasi pahimmilta aalloilta, tuuli hyvin ja matka taittui mukavasti. Iltapäivän antoisan snorklailun jälkeen ohjelmassa oli kyläily Kuna-päällikön luona Waisaladupilla.

Kunat on paikallinen alkuperäiskansa, joka on onnistunut säilyttämään omaleimaisen kulttuurinsa yllättävän hyvin. Heillä on oma kieli ja autonominen alue Kuna Yala San Blas saarilta Panaman rannikolle. Tosin he eivät pidä espanjalaisten saarille antamasta nimestä. Kunia on enää runsaat 50000, vain 10 % heidän määrästään ennen conquistadorien tuloa.

Kunat eivät omista maata, eivätkä rakenna aitoja. He sallivat veneiden vierailut, mutta heimon ulkopuoliset eivät saa asettua alueelle pysyvästi. West Hollandes -saaret ovat Kuna-kielellä Kaimou ja ne sijaitsevat kauimpana mantereelta. Vesi on kirkasta lähes vuoden ympäri.

Kunilla on lupa kerätä ankkurointimaksuja saariensa suojassa yöpyviltä veneiltä. Manfred ja Petra hoitavat maksun omasta ja vieraidensa puolesta tuomalla Juliolle tarpeellista tavaraa hänen ostoslistansa perusteella. Tällä kertaa tuomisina olivat saha, haavan puhdistusaine ja tulehdusta hoitava voide. Julion seitsemännellä vaimolla, (3 oli kuollut ja 3:sta hän oli eronnut) Lauralla, oli Kuna-naisten tapaan valtavat helmipunoskorut säärissään ja olkavarsissaan. Iho oli ikävästi rikki ja tulehtunut niiden alla. Ehkä apteekin aineista olisi apua.

Kunat tienaavat rahaa pääasiassa kookospähkinäkaupasta. Saarilta ei saa ottaa kookospähkinöitä vapaasti, koska ne ovat Kunien omaisuutta. Mintakan isäntäväki tarjosi ystävällisesti kaikille rommitilkan, ja me ostimme Kunilta pähkinät. Julion poika, Waka-waka, aukaisi kookokset meille. Teimme tilaa rommille juomalla osan kookosvedestä, minkä jälkeen rommi kaadettiin sen sekaan. Lopuksi mutustelimme hedelmälihaa niin paljon kuin jaksoimme.

Jutustelimme drinkkien äärellä espanjaksi Julion kanssa. Manfred neuvotteli seuraavasta ostoslistasta. Sille kertyi toiveita kanelipullasta ja maitotiivisteestä M&M:hin. Ilmeikäs Laura-vaimo ei puhunut espanjaa, mutta varasti kaikkien huomion. Hänen tunteensa saattoi lukea vaivatta. Kun emme ostaneet hänen rannekorujaan, hän jurotti. Kun muutama rantaa pitkin kulkenut turisti osti parit, hän myhäili ja säteili tyytyväisyyttään. Hän mittaili katseellaan Kuniin verrattuna suurikokoisia eurooppalaistyttöjä. Oskarin partaa hän silmäili arvioiva ilme kasvoillaan ja aprikoi kuka meistä oli kenenkin pari. Manfredkin oli hyvällä tuulella: Hyvä Coco Loco – parempi mieli.

Kohti Portobeloa

Viimeisenä San Blas -päivänä purjehdimme Lemmon Caysinä tunnetulle saariryhmälle lähemmäs mannerrannikkoa. Ankkuroimme Naguarchirdupin ja Tiadupin väliin. Päivän ohjelmasisältö oli saman tyyppinen kuin aiempina päivinä. Lainaräpylät olivat syöneet Oskarin varpaat rakoille, joten hän päätti jättää riuttaräpiköinnin väliin. Koska Petra oli sanonut edellisen päivän riutan olleen jo reissun paras, minä seurasin esimerkkiä. Nuoret lähtivät joko riutoille tai saareen, ja nautimme rauhasta Mintakalla.

Iltakuudelta nostimme ankkurin ja suuntasimme ulos riuttojen suojaamasta saaristosta. Mainingit kasvoivat taas kunnioitusta herättäviin mittoihin. Nyt nostettiin sekä isopurje että genua, ja vauhti nousi parhaimmillaan yli 8 solmuun. Porukka napsi taas merisairaustabletit ja hävisi yksi kerrallaan pehkuihin. Mekin painuimme punkkaan lueskelemaan. Jätimme sitloodan isäntäparille, jospa hekin halajaisivat jo päästä pitkäkseen. Edessä oli vielä yksi hikinen ja kuuma yö loikkivan purjeveneen kyydissä.

P.s., Tapasimme mahtavan matkaporukkamme Panama Cityssä pizzan merkeissä vielä seuraavana iltana. Nauroimme yhdessä ikimuistoisille, meitä yhdistäville kokemuksille. Kuten joku oli TripAdvisoryn forumissa Mintaka-purjehdustaan kuvaillut: ”Mintaka: being treated like a 6 year old by your parents who are in a divorse”. Karkeasti suomennettuna: Mintakalla sinua kohdellaan kuin eroprosessia läpikäyvät vanhemmat kohtelevat 6-vuotiastaan. Manfred ja Petra: Emme ikinä unohda teitä!