Polttavaa – kesäsaarella on polttavaa

Mikä helle! Tuuli ei tuule. Vettä ei tule. Kallionkoloista ovat haihtuneet viimeisetkin vesipisarat. Hauraat jäkälät murtuvat pienestä osumasta ja sammalet rutisevat kuivuuttaan jalan alla. Heinät ovat korventuneet keltaisiksi. Männyn ja katajan siitepöly peittää kalliot, korret ja kaikki pinnat. Saaret ja luodot huutavat vettä! On vasta toukokuu! Tuntuu siltä, kuin olisimme yhä reissun päällä jossain kuumilla etelän mailla.

Kuivilla keleillä on hyvätkin puolensa. Terassit ja sillat ovat öljytty ja matot pesty. Mainitut askareet eivät ole onnistuneet kolmeen kesään. Ahkeroinnin jälkeen on mukava istua kallion laella ja seurata kivitaskujen pesänrakennuspuuhia. Pariskunta pyrähtelee touhukkaana männyntarrien ja katajapensaiden väliä ”kivien kolistessa taskuissa”.

Vakkari kevätreissu alvarisaarelle

Nostimme taittopyörät Örön laiturille ja vääntelimme ne käyttömoodiin. Satamasta 12 tuuman kasarmialuelle päästäkseen ei tarvinnut monta kertaa polkaista. Parkkeerasimme saman tien ravintolan eteen ja kävelimme tsaarinaikaisen sotilaskodin, ”sotkun”, tiskille. Lounaaksi oli tarjolla armeijamaiselta kalskahtavaa suolalihakeittoa sekä salaattipöytä. Viimeksi mainittu osoittautui oivalliseksi, – monipuolikseksi ja maukkaaksi – mutta mauton soppa toi inttiajat turhan elävästi Oskarin mieleen.

Sotkuravintola oli lähes täynnä. Saaristoon loistoretkelle lähtenyt eläkeläispoppoo oli vallannut valtaosan paikoista. Yksi pöytä liikeni Metsähallituksen porukalle. Parille satunnaiselle vieraallekin sentään löytyi vielä tuolit.

Toukokuussa Örö oli vielä hiljainen. Päivän muut vierailijat eivät 12 tuuman kasarmilta kauemmas kuljeskelleet. Matala, varsin tasainen saari on viimeisen jääkauden sulamisvaihessa syntyneen II Salpausselän merestä esiin pistävä jatke. Pieneltä, karulta kalliosaarelta tulleille liki 4 hehtaarin alvarisaaren vehreys tarjosi tervetullutta vaihtelua. Kiinalaisten vankien rakentamat Pitkä- ja Lyhyt ikävä -mukulakivitiet olivat polkupyörällä helppo taivaltaa päästä päähän ja vähän päällekin.

Tuon toukokuisen viikon aikana Metsähallituksen ryhmä oli kulottamassa hiekkasaaren kuivia ketoja. Heinikko ja varvikko poltettiin pois kivennäismaahan saakka. Niin hoidettiin taantuvia paahdebiotooppeja. Paljastuneen maan valtaa parissa–kolmessa vuodessa mm. kauniisti kukkiva kangasajuruoho, mikä puolestaan toimii ravintona harvinaisille perhosille. Monet muutkin otukset ja kasvit hyötyvät kulotetuista alueista, koska luonnollisia kuloja ei nykyisessä kontrolliyhteiskunnassamme enää juuri satu.

Joku luonnollisesti pohti kulotuksen järkevyyttä kuivilla keleillä, mutta töissä olivat alan ammattilaiset. Kuntta kuloalueen ympärillä oli kasteltu perinpohjin, ja tuli pysyi hienosti hallinnassa.

Kumipuvussa tutkimusretkelle

Örön lisäksi Saaristomeren kansallispuistoon kuuluu yli parituhatta muutakin saarta ja luotoa. Kansallispuistoa ympäröivällä yhteistoiminta-alueella niitä on vielä reilut 8000 lisää. Vähäsuolaisessa meressämme elää varsin vähän lajeja, mutta kutakin lajia on sitten runsaasti. Vesien keskisyvyys on vain vähän päälle parikymmentä metriä, ja sokkeloinen, matala merialue rehevöityy helposti. Se näkyy kaiken peittävinä rihmalevinä ja inhottavina sinileväkukintoina.

Kirkkaimman keväisen veden aika oli jo ohi, kun vedimme paksut märkäpuvut päälle, maskit naamalle, snorkkelit suuhun ja pulahdimme saaren rantavesiin. Näkyvyyttä oli muutama metri, ja hämyinen vihreä oli vallitseva väri.

Rantavyöhykkeessä valoa riittää yhteyttämiseen ja siinä harva lajistomme on runsaimmillaan. ”Suodatineläimet”, kuten sinisimpukka ja merirokko, ovat kiinnittyneet kallioihin, rakkolevät kurottavat pintaan, ja kaiken peittää hahtuvainen, rusehtavanvihreä rihmalevä. Muutama kolmipiikki uiskenteli höytyvien keskellä.

Luonnonvetemme luokitellaan huonoista erinomaisiin. Saaristomeri yltää pääasiassa niiden puoliväliin ja on laadultaan tyydyttävä, kuten myös kotisaarta ympäröivät vedet. Ainakaan rihmaleväisiä rantoja myötäilevä snorklausretkemme ei antanut muuta olettaa.

Biitsit siisteiksi

Merenrannoillamme vedenpinnan korkeuden vaihtelusta vastaavat lähinnä ilmanpaine ja tuuli. Korkeapaineen vallitessa merenpinta tapaa olla matalalla ja matalapaineella taas korkealla. Eteläiset ja läntiset tuulet nostavat veden korkeutta, kun ne tunkevat vettä Suomen- ja Pohjanlahtiin. Pohjoisen- ja idänpuoleiset tuulet sitä vastoin työntävät vedet pois, kohti Itämeren pääallasta. Hyvin heikon vuoroveden voi havaita Kemiöön tullessa mantereen ja Kemiönsaaren välissä aaltoilevassa Strömman kanavassa.

Rantavyöhyke voidaan jakaa kolmeen osaan vedenpinnan vaihtelun mukaan. Alimpana on aina veden peittämä sublitoraali. Ylin geolitoraali on veden alla vain kaikkein korkeimman veden aikana. Niiden välissä oleva hydrolitoraali paljastuu vain, kun vesi on matalalla.

Lähes koko kevään ja alkukesän vallinnut korkeapaine oli painanut merenpinnan tavallistakin matalammalle, suunnilleen 35 senttiä ”nollaveden” alle ja yli puolitoista metriä ylimmän veden alle. Tyypillisesti veden alle jäävät kivet ja karit olivat näkyvissä, ja tavallisesti turvallisia venereittejä piti pälyillä poikkeuksellisen tarkasti. Kotisaaren pinta-alakin lienee kasvanut ennätysmittoihin, kun vesiraja oli epätavallisen kaukana. Oli mitä sopivin ajankohta Pidä Saaristo Siistinä ry:n Siisti Biitsi -tempaukseen osallistumiselle.

Mikro- ja maxiroskaa riittää

Olimme keränneet roskat omalta rannalta miltei vuosittain. Silti ryönää riitti pussillinen, pari tällekin keväälle. Tänä vuonna laajensimme rantojen siivoamisen kotisaaren yhteiselle alueelle. Olin jo vuosia ihmetellyt sitä, ettei kukaan viitsinyt siivota edes omia venevalkamiaan, jotka sijaitsivat yhteisesti omistamillamme rannoilla. Roskaa oli päässyt kertymään lahdelmien perukoille vuosien ajan.

Rannoilta löytyi muutamia lasipullojen jämiä ja metallirojua, mutta pääroolissa oli muovi. Vuosikausia auringossa haperoitunutta silppua oli haastavaa kerätä, ja nimenomaan tuo mikroroskasilppu tekee roskaantumisesta niin hankalan ongelman. Se näyttää rikastuvan ravintoketjussa ja mahdollisesti jopa keräävän ympäristömyrkkyjä. Aihe oli kuuma niin perinteisissä medioissa kuin somessakin, ja tutkimukset olivat osin yhä kesken.

Ilmoitimme Siisti Biitsiin kuutisensataa roskaa. Paljon julkisuutta saaneet muovipullot ja pillit pistivät silmään Perskarin rannoillakin. Maininnan arvoisia olivat myös haulikon hylsyt ja ilmapallot muovisine lahjanauhoineen. Ne pitäisi lisäta mahdollisesti tulevalle EU:n kieltolistalle. Roskia löytyi toki urakkamme jälkeenkin, ja puuhaa riittänee tulevillekin saarilenkeille.

Kevät taittui kesäksi

Kesäkuun ensimmäinen viikonvaihde vei meidät mantereelle. Kotimaamme tulevaisuuden toivot valmistuivat koulusta, kuka mistäkin. Meille sattuivat neljän nuoren miehen lakkiaiset. Harmi, että ihanat ja iloiset ylioppilasjuhlat osuivat kaikki samalle päivälle. Jutustelut sukulaisten ja ystävien kanssa jäivät väkisinkin aivan liian lyhyiksi. Joka ikisissä pirskeissä olisimme viihtynyeet paljon pidempäänkin!

Saarelle palattuamme ensimmäiset haahkapoikueet olivat jo lähteneet pesistään. Olimme varmistaneet saarelta ainakin 8 hautovaa haahkamammaa. Bengtskärin 400:aan verrattuna määrä jäi aika valjuksi. Jos ”Benkku” oli taajama tai oikea haahkametropoli, kotisaari oli maaseutua tai todellinen haja-asutusalue.

Kaikkiaan 10 löytämästämme pesästä kaksi emoa oli päätynyt turmioon. Viidessä pesässä haudonta lienee ollut yhä käynnissä, mutta kolmesta pesästä oli todistettavasti lähdetty avaraan maailmaan. Toivomme valoisaa ja menestyksekästä tulevaisuutta paitsi näille, myös tuoreeltaan valkolakin saaneille untuvikoille!