Pitkän valkean pilven maa

Pimeässä salissa on koskettava tunnelma. Vahvaääninen, itsevarma ja oman arvonsa tunteva joukko nuoria maoreja laulaa tarinaa kansansa menneisyydestä. Perinteiset liikkeet tuovat etäisesti mieleen hawaijilaisten tanssien liikkeitä, mutta ovat selvästi omanlaisiaan. Seinille, näyttämön molemmille puolille on heijastettu kuvia tämän eristyneen maan ainutlaatuisesta luonnosta.

Neljän tytön kädet värisevät merkityksellisesti ja silmät ovat äärimmillään auki. Mustat iirisparit tapittavat pistävästi yleisöä silmiin. Väkevien, nuorten sotureiden silmät rävähtävät auki samalla tavoin, ja kielet pistävät röykeästi ulos suusta kuin keihään kärjet. Jalat polkevat lattiaa, niin että penkkirivit tärisevät. Tämän porukan laulussa on alkuvoimaa – jotain samanlaista kuin Väinämöisellä varmsti oli hänen laulaessaan Joukahaisen suohon.

Hei, taas me lennetään!

Ja taas pitää todeta, että lentomatkustus on ikävää. Lentäen pääsee vauhdilla paikasta toiseen, mutta aikaa tuhrautuu, kun pitää suoriutua kentälle hyvissä ajoin parisen tuntia ennen lähtöaikaa ja täytyy kulkea turvatarkastusten, kehoskannausten, räjähdysainejäämien tutkimusten ja milloin minkäkin läpi. Matkan aikana vatsa ja jalat turpoavat, selkä jäykistyy, korvat menevät lukkoon, iho kuivuu karrelle jne. Vastaavasti perille saapuessa on jonotettava passin-, sun muihin tarkastuksiin, odotettava matkatavaroita ynnä muuta tylsää.

Matka Sydneyn keskustasta lentokentälle sujui tosin todella näppärästi kaupunkijunilla. Saavuimme kansainvälisten lentojen terminaaliin etuajassa, ja oli aikaa myöhäiseen lounaaseen sekä ajan tappoon kentän lukuisissa liikkeissä. Mitään emme tietenkään ostaneet, kun millekään ylimääräiselle ei ollut tilaa.

Uuteen-Seelantiin tullessa pitää täyttää tarkka selonteko maahan tuotavista kamppeista. Ruoka-aineksia, käsittelemätöntä villaa, puuesineitä tai eläinperäisiä tuotteita ei saanut tuoda maahan. Kalastus-, sukellus- ja retkivälineet piti ilmoittaa vaelluskenkiä myöten. Kenkien pohjien tuli olla puhtaat maa-aineksista, etteivät juurimädät sun muut kasvi- tai eläintaudit pääse leviämään.

Vaihtelu virkistää kummasti

Whoo-hou! Olemme tien varrella nähneet ns. ”5 tähden hotelleja”, joiden parasta ennen -päiväys oli mennyt umpeen jo vuosikymmen–pari takaperin. Juuri mikään enää yllättänyt. Kun hyppäsimme iltapimeällä bussista yhdelle keskustakadun, Queen Streetin, pysäkeistä ja raahasimme romppeemme Aucklandin 4 tähden hotelli Grand Millenniumiin, odotuksemme eivät olleet kovin korkealla. Mutta saimmepa yllättyä – positiivisesti! Hotellin tietokoneet olivat nurin. Se ei ollut se yllätys, mutta se oli, että varatessa varsin mukiinmenevältä kuulostanut normihuoneemme oli korotettu juniorisviitiksi!

Olimme syksyllä 2015 saaneet läksiäislahjaksi muutaman paremman yöpymisen haluamanamme ajankohtana, haluamassamme paikassa. Olimme laskeneet, että saisimme viimeisille noista rahoista paremmin vastinetta Aucklandissa kuin Sydneyssä – ja arvio toteutui täydellisesti.

Huoneemme, tai siis huoneistomme, oli toiseksi ylimmässä, 11. kerroksessa. Siinä oli eteistila kohtuullisen kokoisine minibaareineen, olo-, makuu- ja kylpyhuone sekä kakkosvessa. Telkkareitakin oli kaksin kappalein. Olo- ja makuuhuoneiden lattiasta kattoon yltävistä ikkunoista oli hienot, hiuksia nostattavat kaupunkinäkymät, ja merikin pilkotti paikoitellen.

Lisäksi meille kuuluivat klubiloungen etuudet. Odotimme niiden sisältävän pari drinkkiä, muutaman oliivin ja perunalastuja, mutta siihenpä kuuluivatkin sekä mahdollisuus tilausaamiaiseen että riittoisa ruoka- ja juomatarjoilu iltaviidestä seitsemään! Tulimme siihen tulokseen, että kaupungilla nautitun kevyen lounaan lisäksi päivän aterioiksi riittivät hotellin aamiainen ja iltapalatarjoilu enemmän kuin hyvin!

Vaikka puskissa ryynäämisessä ja luonnon helmassa yöpymisissä on aivan oma hohtonsa, täytyy myöntää, ettei luksus maistunut vaihteeksi yhtään hassummalta. Tuntui jopa vähän pahalta juosta tutustumassa Uuden-Seelannin pohjoissaaren suurimman kaupungin tarjontaan ja jättää tuo hieno huone sen aikaa käyttämättä.

Aussien suurimmasta kiwien suurimpaan

Auckland on lähes puolellatoista miljoonalla asukkaallaan Uuden-Seelannin suurin kaupunki. Maan 4,6 miljoonasta asukkaasta kolmannes asuu tuossa Pohjoissaaren tärkeimmässä kaupungissa. Se tosin tuntui varsin leppoisalta kuhisevan Sydenyn jälkeen.

Myös Aucklandissa pääsee lukuisilla lautoilla lähisaariin ja -rannikolle, mutta reissujen hinnat olivat Sydneyhin verrattuna moninkertaisia. Vaikutti siltä, ettei saarilla ollut meille erityisempää tarjottavaa, joten päädyimme ilmaisiin ekskursioihin eli kiertelemään kaupungin keskustassa ja sen viihtyisässä satamassa.

Tarvitsimme myös hiukan päivitystä retkivermeisiin. Oskarin fleece oli haihtunut Tasmanian Cradle Mountainin tuuliin, eikä Australian pelkkiä kesävermeitä myyvissä liikkeissä ollut ollut tarjolla uutta. Aucklandin jo alkaneista joulualennusmyynneistä löysimme sen sijaan oikein sopivan. Ja vaikka Oskari oli kovin mieltynyt vuosikertavaelluskenkiinsä (totaalisen epäkurantit kengät, joiden pohjat olivat kuluneet täysin sileiksi, eikä kantapään alla ollut joustosta enää tietoakaan), onnistuin puhumaan hänet ympäri kokeilemaan joitakin uusia pareja. Ikivanhat kengät saivat vihdoin jäädä.

Testasimme myös edullista Citylink-bussikyytiä Aucklandin museon suuntaan ja kävelimme museon salien kautta suuren, vehreän puiston läpi sataman perukoille, kalatorille saakka. Korkealle paikalle sammuneen tulivuoren kraatterin reunalle pystytetyltä museolta oli upeat näkymät keskustan yli merelle asti. Uusi-Seelanti sattuu olemaan kahden maankuoren laatan rajalla, joten maassa on lukuisia höyryävän kuumia lähteitä ja kuplivia mutalätäköitä sekä satoja tulivuoria. Pelkästään Aucklandin alla on arvioitu olevan jopa 50 tulivuorta!

Maoritarinoita laulun voimalla

Aucklandin museossa sattui olemaan BBC Wildlife Photographer of 2016 näyttely viimeistä päivää esillä. Siihen oli oikein hauska päästä tutustumaan. Vaikkei tänä vuonna suomalaismenestystä ollut saavutettu, muutama kuva oli sentään napsaistu tutuissa paikoissa 100 itsenäisyyden vuotta juhlivan kotimaan kamaralla.

Erikoisnäyttelyn lisäksi museoon oli koottu (vähän turhankin) lavea kattaus Uuden-Seelannin luonnonhistoriaa, kulttuurihistoriaa ja sotahistoriaa, joitakin mainitakseni. Lisäksi maksoimme siisäänpääsymaksuun hiukan ekstraa päästäksemme seuraamaan maorikulttuurinäytöstä. Kuuden nuoren vahva esitys yllätti alkuvoimallaan, ja pääsimme heti hiukan syvemmälle Uuden-Seelannin alkuperäisväestön ajatusmaailmaan.

Maorien perimätiedon mukaan he ovat tulleet kahdeksalla suurella kanootilla (olivat oikeasti tosi suuria, mitä saimme todistaa museon Maori-hallissa) Hawaikin saarelta, jonka uskotaan olleen suunnilleen nykyisten Cookin saarten tienoolla. Myöhempien tutkimusten mukaan Maorien tiedetään olevan lähtöisin Taiwanista saakka ja seilanneen Uuteen-Seelantiin kaukaa Keski-Polynesian kautta.

Maorien luomistarinan mukaan Uuden-Seelannin Pohjoissaari oli kala, jonka legendaarinen puolijumala Maui,oli pyydystänyt kanootistaan eli Eteläsaaresta. Kartasta voi todeta saarten muotojen sopivan hyvin tarinoiden kertomaan.

Maui oli veljiensä kanssa kalastamassa koukulla, jonka hän oli tehnyt salaa isoäitinsä leukaluusta (!). Hän ymmärsi pian, ettei siiman päässä ollut ihan tavallinen kala, ja tarvittiin kaikkien veljesten voimat, että Mauin kala saatiin ylös.

Maui käsitti myös erikoislaatuisen saaliinsa merkityksen sekä sen, että hänen oli solmittava rauha merenjumalan, Tangaroan, kanssa. Rauhanrakennusprosessi kesti kuitenkin sen verran pitkään, että muut veljekset alkoivat kärsimättöminä paloitella kalaa. Niin syntyivät pohjoissaaren vuoret ja laaksot sekä sen karu kallioinen rannikko. Eteläsaaren vuoret ovat puolestaan syntyneet veljesten aiemmin saamasta kalansaaliista, ja kolmas, pieni Stewardin saari kaikkein eteläisimpänä, on tietysti heidän ankkurinsa.