Piscotta Piscossa

”Mitä tänään syötäisiin?”, mietimme ääneen molempien toivoessa salaa, että löytäisimme riittävän siistin ravintolan, jossa uskaltaisimme nauttia aidot perulaiset cevichet. Kävelemme majapaikastamme Posada Ginosta pari korttelia Plazuela Belénille. Kanarafloja löytyy… Kävelemme vielä korttelin verran aukion ohi ja, koska oikealla näyttää autiolta, käännymme vasemmalle. Kohta saavumme paikalliseen ”viiskulmaan” ja siinä se on! Istumme pienen, mutta suositun ravitsemusliikkeen pöytään, mahdollisimman lähelle tuuletinta.

Hetken päästä saamme isot lautaselliset ceviche pescadoa ja mixtoa. Lautasten reunoille on laitettu sievästi pari tomaattiviipaletta salaatinlehtien päälle sekä muhkeat, keitetyt bataattiviipaleet. Maistuu tosi hyvältä – tuoreelta ja raikkaalta! Mixto-versiossa on mustekalaa, simpukoita ja katkarapuja ja kalaversiossakin on pieniä kampasimpukoita. Tiedustelemme, mitä sorttia vaalea kala on ja selvitämme sen kuuluvan meriahventen suureen sukuun.

Pilvistä merenpinnan tasolle

Tällä kertaa Bus del Sur ei tarjonnut minulle lasten annosta vaan ihan aikuisten oikean lentokonetyylisen kanasapuskan. Tosin nyt yli puolet henkilökohtaisista näytöistä ei toiminut, joten katselimme espanjaksi dubatun amerikkalaisen elokuvan yhdessä Oskarin näytöltä. Bussi kiipesi itäisten Andien yli Abancayhin ja jatkoi sieltä taas vuorille pilvien ylle. Illan hämärtyessä ryhdyttiin yrittämään nukkumista, mikä vuoriston kippuraisilla teillä oli aina yhtä vaikeaa. Matkan aikana noustiin ja laskeuduttiin niin, että aamulla korvat olivat lukossa, vaikka kuinka yritimme tasata paineita. Päässä kumisi, kuin olisi ollut vettä korvissa.

Olimme saapuneet aavikolle! Hiekkaa oli silmän kantamattomiin, ja taivaanrannassa erottui Andeihin verrattuna kovin matalia hiekkaisia kukkuloita, mutta tien laitaan erämaan keskelle oli raivattu viiniviljelmiä! Ican seutu tunnetaankin rypäleiden kasvatuksesta. Muutaman perulaisviinin testauskokemuksesta johtuen emme ihmetelleet, että rypäleistä tehdään paljon Pisco-nimistä tislettä, josta puolestaan sekoitetaan muun muassa kuuluisaa Pisco Sour -drinkkiä. Chile ja Peru vääntävät kättä siitä, kumpi on kehittänyt juoman (samoin kuin cevichen). Olimme maistaneet juomasekoitusta Chilessä, ja meistä se oli enemmänkin Pisco Sweet – eikä se ollut meitä erityisemmin miellyttänyt.

Ica vaikutti kuumalta, pölyiseltä ja kaoottiselta suurkaupungilta, ja jatkoimmekin saman tien Piscoa kohti. Piscon linjuriasema oli Carretera Panamericana Sur -tien varressa, ja loput viisi–kuusi kilometriä keskustaan oli taitettava taksin kyydissä. Vaikka olimme perillä aamusella, pääsimme saman tien lämpöiseen huoneeseemme. Ei ollut ruuhkaa…

Kovaonninen kalastajakaupunki

Pisco on perustettu 1640 suunnilleen saman nimisen alkuperäisasutuksen paikalle. Vanhasta kalastajakylästä oli kehittymässä kukoistava matkailuhubi, kunnes kymmenen vuotta sitten sinne iski 8.0 magnitudin maanjäristys. Jopa 80 % kaupungista tuhoutui, eikä se ole noussut järistyksen jäljiltä vieläkään. Esimerkiksi San Clementen katedraali Plaza de Armasin laidalla on yhä käyttökiellossa. Sen viereen on rakennettu uusi kirkko, jolla ei ole läheskään samanlaista persoonaa ja henkeä kuin San Clementellä.

Olimme tyypillisessä, perulaisessa, pienimuotoisesti pölyisessä ja kuhisevassa rannikkokylässä, mutta se kuhisi pelkästään paikallisia. Yhtäkään turistiksi tunnistettavaa henkilöä ei tullut vastaan. Kylän keskusta sijaitsi hyvän matkaa rannasta, ja rannan suunnalla oli monumenteista ja armeijan lentokone- ym. replikoista huolimatta rähjäistä ja kaikkea muuta kuin houkuttelevaa. Kaikki elämä keskittyi Plazuela Belénille, Plaza de Armasille sekä niiden välillä kulkevalle kävelykadulle hiipuen heti korttelin–parin päässä niistä. Ravintoloista löytyi erinomaista ja edullista ruokaa. Cevichen lisäksi maistoimme mahtavia voileipiä, käsintehtyä hampurilaista ja maittavaa Chifua eli perulaiskiinalaista fuusioruokaa. Yrityksistämme huolimatta emme valitettavasti löytäneet kylästä sen nimikkodrinkkiä.

Merelle tekee mieli

Piscon lähellä on pikkukaupunki nimeltä Paracas, joka on perinyt Piscon turistibisnekset. Siellä on pari ”komeaa” rantahotellia ja rivi rantakuppiloita sekä matkamuistokiskoja. Lisäksi kylän naapurissa on Paracasin aavikkokansallispuisto, jossa on kauniita hiekkavuoria sekä vaikuttavia kalliorantoja, ja rannassa Ballestas-saarten retkien lähtösatama. En silti suosittele parin viikon tai edes viikon rantalomaa kyseisessä kylässä. Se on varmasti nähty parissa–kolmessa päivässä.

Kansallispuistoretki olisi maksanut Ballestas-saarten retkeen liitettynä vain muutaman euron lisää, mutta meille riitti noin 13 euron puolipäiväreissu merelle. Bussi noukki meidät Posadalta pian aamuseiskan jälkeen ja kiikutti meidät sekä naapurihuoneeseen majoittuneet espanjankieliset äidin ja pikkupojan ankean rantataipaleen päähän Paracasin Ballestas-satamaan. Sinne kootut turistit jaettiin noin kolmenkymmenen pään satseissa pikaveneisiin. Paattimme nimi oli Paloma del Cabo, joka kuulemma tarkoittaa myrskyliitäjää, joka saapuu Antarktikselta Paracasin lahdelle pesimäaikojensa välillä.

Veneet pyrähtivät ensin Paracasin niemen rannan edustalle, missä saimme hämmästellä suurta hiekkaisille kallioille ”piirustettua” El Candelabraa, jättimäistä kynttelikön muotoista petroglyfiä. Se on tehty samalla tekniikalla kuin vajaan parinsadan kilometrin päässä olevat Nazcan linjat, ja sen iästä, tekijöistä ja tarkoituksesta on esitetty lukuisia arvauksia.

On ehdotettu, että intiaanit ovat tehneet pyyhää kaktusta muistuttavan kuvion, että merirosvot (tai muut merenkulkijat) ovat värkänneet merimerkin, että se olisi Vapaamuurareiden tekosia, ja että avaruusoliot ovat väsänneet sen laskeutumismerkikseen samoihin aikoihin, kun ovat vedelleet Nazcan linjatkin. Kynttelikön keskimmäinen sakara, kun osoittaa suoraan Nazcaan. Joka tapauksessa lähistöltä löydetyt keraamiset astiat ovat ajoitettu mahtavan Paracas-kultuurin kanssa samoihin aikoihin, noin vuoteen 200 ennen ajanlaskua.

Las Islas Ballestas

Seuraavaksi pyyhällettiin Ballestas-saarille, noin 15 kilometrin päähän rannasta. Matkan aikana mereltä nousi paksu sumu, joka peitti ensin Paracasin niemen ja pian kaiken muunkin. Toiset veneetkin hävisivät näkyvistä, mutta välillä vaalean massan keskeltä pölähti parvi valtavia pelikaaneja. Kohta sumusta kuitenkin nousivat esiin korkeat ja karkeat kalliosaaret.

Rosoisilla saarilla pesi valtava määrä lintuja, muun muassa guano- ja oliivimerimetsoja, sinijalkasuulia, perunpingviinejä, ruskopelikaaneja sekä inkatiiroja. Lintujen jäljiltä saarilta kerätään vankasti haisevaa, ammoniakkipitoista guanoa, joka on ollut tärkeä vientituote 1960-luvulle asti. Suurimmilla saarilla onkin guanon keruuseen ja rahtaamiseen liittyviä rakenteita, ja suojelusaarten valvojat asustavat suurimmalla saarella kolme viikkoa on ja viikko off -periaatteella. Turisteilla ei ole saarten kamaralle asiaa. Meille näytettiin niitä vain veneistä.

Saarten luonnonkaarien alla varjoissa lepäili satoja leijonahylkeitä. Jollain biitsillä oli pelkästään koiraita ja jollain toisella naaraita poikasineen. Yksi naaras oli synnyttänyt pienokaisen poikkeuksellisesti jyrkälle kalliorannalle vain pari–kolme päivää aikaisemmin. Se oli hankala paikka hyljevauvalle, joka ei osaa vielä uida. Nyt se imi tyytyväisenä nisää turvallisesti äiskän ja iskän välissä.

Yhden leijonahylkeen yllätimme veteen tipahtaneen suulan poikasen kimpusta. Hylje ravisti lintupoloa puolelta toiselle, ja oli jo varmasti saanut sen hengiltä. Otus näytti miettivän söisikö saaliinsa vedessä vai jyrkällä kalliolla. Sinne ei näyttänyt olevan helppo kiivetä, mutta kummasti hylkeet olivat monet hankalan näköisetkin kalliot vallanneet.

Odotukset vain 13 euron retkelle eivät olleet olleet kovin korkealla. Halusimme vain päästä vaihteeksi merelle, tuntea merituulen kasvoillamme ja nähdä siinä ohessa vähän elukoita. Retki ylitti täysin kaikki odotukset ja osoittautui varsin mukavaksi tavaksi viettää aamupäivä aavikon laidalla. Palattuamme rannalle kulutimme vielä pari tuntia Paracasin kylän rantaan tutustuen ja nauttien taas herkulliset cevichet yhdessä sen monista rantaravintoloista.