Pieni Suomen kierros

Herätys pärähti soimaan pirun aikaisin, kun siskon poika Makke mielitiettyineen piti heittää Helsinki–Vantaalle puoli kuudeksi. Heidän lomansa jatkuisi vielä muutaman viikon Norjassa, mistä Sarah´n suku on aikanaan lähtenyt rapakon taa.

Viiden hengen porukkamme jatkoi lentoasemalta Suomenlahden rannikkoa seuraten kohti itärajaa. Ylevä pyrkimyksemme oli esitellä kaunista 100 vuotta täyttävää kotimaatamme paitsi Yhdysvalloista, pieneltä iowalaisfarmilta kotoisin olevalle lankomiehelle, Raylle, ja 35 vuotta Keskilännessä ”tuhlanneelle” sisarelleni, Tiinalle, myös heidän Alaskassa asustavalle tyttärelleen Mickylle. Olihan Micky tarjonnut meille kortteerin kotonaan Kodiakilla (blogi-artikkelit Kodiak – rajaseutu ja Alaskanlahdella Aleuttien kainalossa) pariksi viikoksi.

Kahlittu kansallisaarre

Ray oli tehnyt evääksi voileivät, ja ostimme matkan varrelta palan painikkeeksi kuumat kaakaot. Poistuttuamme vihdoin Haminassa moottoritieltä odottelimme malttamattomina sopivaa aamiaispaikkaa tien varrella. Pelkkään pusikkoon tai pahimmillaan hakkuuaukiolle avautuvat levähdysalueet tien poskessa eivät ole kovin kutsuvia. Maassamme riittäisi kauniita näkymiä matkaajien iloksi, mutta maisema-aspektia ei ole kovin usein huomioitu pysähdyspisteitä toteutettaessa.

Aamiaiset oli lopulta huitaistava kurkuista alas vähemmän inspiroivassa ympäristössä. Sen jälkeen parkkeerasimme auton 1903 valmistunutta Imatran Valtionhotellia vastapäätä äidin ja isän muistoksi. Heidän häämatkansa oli 1950-luvulla suuntautunut Suomen ensimmäiseen turistikohteeseen, Imatran koskelle. Kansallismaisemamme on kiehtonut sekä suomalaisia että ulkomaalaisia matkailijoita ja taiteilijoita jo 1700-luvun lopulta alkaen.

Imatran koski on syntynyt vajaat 6000 vuotta sitten, kun maa lännempänä oli kohonnut, ja Saimaan vedet murtautuivat jääkauden loppuvaiheessa syntyneen ensimmäisen Salpausselän läpi kohti Laatokkaa. Kosken voimaa oli käyty ihailemassa niin Venäjältä kuin koko Euroopasta. Matkailijat olivat kaiverrelleet kosken partaiden kallioihin nimiään – siis väsänneet tuon ajan graffiteja. 1800-luvun puolivälissä kosken äärelle oli perustettu myös Suomen vanhin luonnonpuisto, Kruununpuisto.

Voimalaitoksen ensimmäinen osa valmistui 1929, ja lopullisesti koski kuivui 1937, kun viimeinenkin osa voimalasta tuli valmiiksi. Sen jälkeen vettä on juoksutettu koskessa vain näytöksinä tai huolto- ja häiriötilanteissa. Voimalaitoksen kahlitsemana Imatran koski on vain kolkko kalliorotko, jonka pohjan lätäköissä pistivät silmään polkupyörän ja ostoskärryn raadot.

Jälkipolville säästyneet maisemat

Saimaan Pihlajaveden ja Puruveden erottava soraharju oli matkamme seuraava pysäkki. Punkaharju, kuten muutkin eteläisen Suomen harjut, on syntynyt viimeisen mannerjäätikön vetäytymissuunnan mukaisesti kaakosta luoteeseen. Sulavan jäätikön sisällä oli virrannut joki, ja sen pohjalle oli kasaantunut soraa ja hiekkaa harjanteeksi. Se oli jo varhain eränkävijöiden kulkureitti. Nykyisin sillä kulki pieni, päällystetty tie ja monta patikkareittiä.

Keisari Aleksanteri I oli määrännyt 1803, että harjumetsät oli säästettävä puunkaadolta ja kaskeamiselta. Imatran lisäksi Punkaharjullekin perustettiin kruununpuisto, ja siitäkin kehkeytyi suosittu matkailukohde. Nykyään harju kuuluu paitsi luonnonsuojelu- ja Natura 2000 -alueisiin myös valtakunnallisesti arvokkaisiin maisema-alueisiin.

Menneet eränkävijäsukupolvet esikuvinamme päätimme toteuttaa harjulla pienen vaelluksen. Ihailimme kansallismaisemia, bongasimme muutaman kanttarellin ja nautimme sadekuurojen väliin osuneesta hienosta kelistä. Harjulla kiipeily tuntui ihanalta pitkän autossa istumisen jälkeen.

Linnakeikkaa pukkaa

Punkaharjulta oli vain pyrähdys Savonlinnaan, missä meille tarjoiltiin reilu lounas värikkäällä savon murteella ryyditettynä. Massut sapuskasta pulleina kävelimme rantaan ja kohti vuolaan virran ympäröimällä Kyrönsalmen kalliosaarella seisovaa Olavinlinnaa. Liityimme pieneen, mutta monikansalliseen englanninkielistä opastusta seuraavaan ryhmään.

Porukallemme esiteltiin maailman pohjoisinta keskiaikaista linnaa perin pohjin, lattiasta jännittäville kivisilloille ja tornin huipulle asti. Linnan historia, sen salit, roomalaiskatolinen kirkko ja sinne pienestä kurkkimisluukusta avautuva anoppien ja muiden rikollisten huone – tai lähinnä kaappi – tulivat tutuiksi.

Tanskalaissyntyinen ritari Erik Tott oli päättänyt turvata Pähkinäsaaren rauhan rajalinjan halkoman, strategisesti tärkeän Savon seudun mahtavalla linnoituksella. Norjan kuninkaan ja kaikkien ritareiden suojeluspyhimyksen, Pyhän Olavin, mukaan nimettyä linnaa ryhdyttiin rakentamaan 1475. Sen avulla piti torjuttaman venäläisten hyökkäykset ja varmistaman alueen säilyminen Ruotsin kruunun alaisuudessa.

Olavinlinnan puolustuskykyä koeteltiin alusta asti. Varsinaisen linnan rakentamista oli vasta aloiteltu, kun linnan rakentajille piti jo rakentaa väliaikaisia puisia linnotteita. 1495 puhjenneen sodan päätyttyä venäläisjoukot hyökkäsivät Olavinlinnaa vastaan monta kertaa. Myös 1500- ja 1600-luvuilla linnassa taisteltiin tämän tästä.

Suuri Pohjan sota tuntui myös Olavinlinnassa, ja valta vaihtui ensimmäisen kerran 1714. Linna antautui venäläisille ankaran piirityksen päätteeksi. Uudenkaupungin rauhassa 1721 valta vaihtui takaisin ruotsalaisille. Taistelut jatkuivat, ja lopulta 1743 Turun rauhassa linna jäi lopulta venäläisille. He satsasivat mittaviin rakennustöihin linnan puolustuskyvyn terävöittämiseksi.

Kivirakennus oli perusteellisen korjaamisen tarpeessa kahden tulipalon jälkeen 1870-luvulla. Valtakunnan rajojen siirryttyä linna oli menettänyt alkuperäisen, strategisesta sijainnista johtuneen merkityksensä. Sen käyttöä mietittiin uusiksi, ja Olavinlinnaa ryhdyttiin hoitamaan muinaismuistona. Siitä kehittyikin pian suosittu nähtävyys ja juhlien viettopaikka. 1912 oopperadiiva Aino Ackté järjesti Olavinlinnassa ensimmäiset viidestä oopperajuhlista, joiden perinnettä jatkettiin jokavuotisilla oopperajuhlilla 1967 alkaen.

Oopperajuhlat olivat kuluvalta kesältä ohi, mutta Linnamuusikko Anneliina Koskinen esitteli persoonallisia ja jännittäviä keskiajan soittimia sekä soitti ja lauloi linnan nuoruuden ajan biisejä vivahteikkaalla sopraanollaan. Saimme tutustua esimerkiksi sinfonia-nimiseen soittimeen, harppuun ja rebekiin ja kuulimme tarinoista keskiaikaisten sanoitusten taustalta. Anneliinan soisi esiintyvän keskiaikatapahtumissa useamminkin!

Warkauden wirkamiesklubi

Savonlinnasta on vajaat 90 kilometriä Varkauteen, mistä olimme varanneet ensimmäisen yösijan. 1850 alkaen Itä-Suomessa sahaustoimintaa ja tukkukauppaa harjoittanut sekä rautaa, laivoja ym. valmistanut yritys Paul Wahl & Co oli kärsinyt Wahlin perillisten erimielisyyksistä ja joutunut talousvaikeuksiin. 1909 sen tuotantolaitokset sekä 1876 Terijoelta Varkauden Päiviönsaareen roudattu villa olivat siirtyneet A. Ahlström Oy:n ja W. Gutzeit & Co:n omistukseen.

Rakennuksesta oli tullut ruukinpatruunan asunto, ja se pysyi tehtaan paikallisjohdon kämppänä vuoteen 1947 saakka. Silloin se oli muutettu Virkamiesklubiksi. Huvilasta oli tullut kaksikerroksinen, sen päädyssä ollut torni oli purettu ja yläkertaan rakennettu vierashuoneita sekä tilat palvelusväelle. Klubi on Varkauden kulttuurihistoriallisesti arvokkaimpia ja nykyäänkin merkittävä osa Päiviönsaaren puistoaluetta.

Kiinteistö oli ollut tyhjillään vuodesta 2009. Kuluvan vuoden kevällä A. Ahlström Kiinteistöt Oy oli myynyt klubin piharakennuksineen paikalliselle lakimiehelle, joka on sitoutunut hoitamaan rakennuksia niiden perinteitä ja historiaa kunnioittaen. Majoitustoiminta oli käynnistetty uudestaan, ja pääsimme sattumalta osaksi vaiheikkaan klubin historiaa viettäessämme siellä hauskan illan ja rauhaisan yön. Osa villan ulkoseinistä oli jo ehtinyt saada pintaansa tuoreen maalikerroksen, mutta uudella omistajalla on vielä paljon hommia komean talon kunnostamisessa.

Tiellä pohjoseen

Lauantaiaamu käynnistyi kunnolla vasta Kuopion torilla, kun kokosimme aamiaisen vastapaistetuista herkkumuikuista, herneistä ja täytetyistä letuista. Vilkkaalla ja värikkäällä torilla olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta tie kutsui jatkamaan.

Ensimmäiset porot yllättivät jo ennen Ämmänsaarta. Pian sen jälkeen hurautimme Mustavaaran tienhaaran ohi… Muutama vuosikymmen takaperin olimme hiihtäneet sinne ystäviemme loma-asunnoksi jääneelle sukutilalle. Lunta oli ollut vyötäröön saakka, ja polku ulkohuussille oli pitänyt luoda korkeiden kinosten lävitse. Naureskelimme hauskoille muistoille, ja kuuntelimme Lapin kesät, Dannyn Kuusamot, Haltin häät ja Junnu Vainion Matkalla pohjoiseet ja muut aiheeseen sopivat laulut.

Jatkoimme Kuusamon läpi Ruukinvaaraan. Koillismaan korvessa Studioravintola Tundraa pyörittävä kokki, keittiömestari, kouluttaja, keraamikko ja keittokirjailija Jarmo Pitkänen oli lämmittänyt tilansa rantasaunan valmiiksi. Pitkän matkan jälkeen oli jumalaista istahtaa kuuman saunan lauteille ja pulahtaa kirkasvetiseen, erittäin vilvoittavaan erämaajärveen – komeasarvinen poro seuranamme.

Saunan jälkeen nautimme herkullisia vastapaistettuja Kitkan viisaita, ettei tarvitsisi tyhjin vatsoin aloittaa kokkauskurssia. (Täkäläiset muikut ovat viisaita, kun ymmärtävät pysyä Suomessa eivätkä painele joen mukana Venäjän läpi Vienanmereen…)

Valmistimme alkupalat kylmäsavusäyneestä, korvasienistä ja sateenkaariraudun mädistä. Jatkoimme syyttä, suotta roskakalaksikin tituleeratuista pikkusärjistä ja -ahvenista tehdyllä kalaliemellä, joka aateloimme lähikaupan kalatiskiltä löytyneillä sininimpukoilla. Sinttien kanssa oli hyvä kehittää fileointitaitoja.

Pääruoaksi valmistimme mahtavat, lähijäven hauista tehdyt, piparjuurella piristetyt pippuripihvit. Lopuksi kielemme vei valkosuklaa–maitosuklaa-fondantit ja Suomen kesän kasvattamat marjat. Kaikki ruokalajit koristeltiin tilan ryytimaan tuotteilla ja villiyrteillä – kuuluuhan herra Pitkänen myös Suomen kuuden ensimmäisen virallisen villiruokamestarin joukkoon.

Pimeän tullessa sytytettiin kyntteliköt, ja väkertämästämme ateriasta nautittiin pitkän kaavan mukaan. Ruokalajit aseteltiin isännän itsensä muotoilemille astioille ja huuhdeltiin alas tilaisuuteen valikoiduilla viineillä. Ilta oli kerrassaan unohtumaton, ja mikä olisikaan ollut parempi tapa tutustua maahamme, kuin opettelemalla yksinkertaisten, paikallisten raaka-aineiden muuntamista gourmet-ateriaksi!

Pääsimme jatkamaan matkaa vajaan 30 kilometrin päähän pariksi yöksi varattuun majapaikkaamme vasta seuraavan vuorokauden puolella. Ajoimme pilkkopimeässä sadeyössä valaisemattomia pikkuteitä ja rapaisia hiekkateitä Isokenkäisten klubille. Miljoona himokasta hyttystä toivotti meidät tervetulleiksi aivan Venäjän rajan pintaan.

Tulvivan joen puisto

Käännyimme pitkin kairoja risteileviä metsäautoteitä ensi töiksemme vikasuuntaan. Vastaan ajoi suuria maastokelpoisia autoja huomioliivein varustautuneine matkustajineen. Karhunmetsästys oli alkanut aamulla. Googlelta meni tovi, ennen kuin se löysi sijaintimme pikkuisen suunnitellusta pielessä. Toisaalta pieni kierros poroja vilisevissä maisemissa ei sinänsä ollut mikään menetys – päinvastoin.

Oulankajoki virtaa syvien, jyrkkälaitaisten laaksojen pohjalla. Sen tunnetuimman kosken, Kiutakönkään, kohdalla vedet ahtautuvat jylhien, punaisten kallioiden välistä kohti alla odottavaa suvantoa. Ei ihme, että komea köngäs on ikivanha nähtävyys. Tullessamme perille sen laitamilla kuljeksi ja istuksi jo muutama muukin luonnonkauneudesta nauttiva retkeilijä.

Teimme Kiutakönkäältä myös mukavan lenkin kauniissa maisemissa. Polku lähti seuraamaan jokea korkean hiekkaäyrään laella. Se oli osa kuuluisaa retkeilyreittiä, 80 kilometrin pituista Karhunkierrosta. Nuotiopaikka olikin evästauolle pysähtynyttä reppuväkeä täynnä. Jokivarren näkymät hopeisine, kiemuraisine kelopuineen ja laakson pohjalla virtaavine jokineen hivelivät silmiä ja pehmeä hiekkapolku autossa istumisesta jäykkiä pakaroita.

Lenkin jälkeen tuli nälkä, ja suuntasimme Rukankylän kesäunillaan uinuvaan hiihtokeskukseen, meille suositeltuun Kuksa-ravintolaan syömään. Ei sitä turhaan ollut kehuttu. Kukkaro keveni, ja vatsat täyttyivät maittavista annoksista itse kunkin valinnan mukaan.

Pikkutiet veivät takaisin majapaikkaan, ja jatkoimme klubi-iltojen viettoa lämmittämällä Isokenkäisten soman rantasaunan. Makoisten löylyjen ja parin piristävän pulahduksen jälkeen oli ”poikien” vuoro.

Karhukojulta samalle majapaikalle saapunut tanskalainen nuoripari oli huomannut valmiiksi laitetun saunan ja he kysyivät, voisivatko liittyä seuraan. Äijät varoittivat olevansa alasti, mutta nuoret rohkenivat lauteille. Oskari pyysi kiukaan vieressä istunutta nuorta naista heittämään hiukan löylyä. Tyttö tyhjensi koko kiulun kiville… ”Taisi olla eka kerta” ehti Oskari miettiä, kun neito jo pakeni pihalle päätään pidellen. Nuori herra ei halunnut olla vanhempia huonompi ja sinnitteli sisällä. Kumpi lienee ollut eksoottisempi elämys – karhut vai äijäin sauna?

Rajalta rajalle

Taisi räkkä ajaa pororaukat metsistä aukeille. Niitä tuntui olevan teillä tuhka tiheään eikä niillä ollut mitään kiirettä pois auton edestä. Kuivat kankaat ja kitukasvuiset rämeet vuorottelivat ikkunan takana, kun paineltiin suomineidon vyötäisillä kohti länsirajaa. Oulu kierrettiin ohikulkutietä, mutta Raahen jälkeen peltojen ja metsiköiden takaa pilkahteli jo Perämeri.

Olimme suunnitelleet etsivämme lounaspaikkaa Kalajoen hiekoilta. Se osoittautui hämmästyttävän vaikeaksi. Hotellissa lounas oli ohi. Sandy Keltissä ne olivat kesätauolla, mutta leirintäalueen Surffari aukesi lopulta kahdelta iltapäivällä.

Olimme  yli 30 v. aiemmin viettäneet ikimuistoisen telttayön Kalajoella Oskarin kanssa kahden. Alue oli sen koommin muuttunut jonkinlaiseksi rantalomakeskukseksi. Oli pomppulinnaa ja golfrataa. Mökkejä oli satamäärin – samoin asuntovaunuja ja -autoja. Ne olivat parkkeerattu varsin pitkäaikaisilta näyttävin systeemein pihoineen ja aitoineen. Dyyniltä oli jopa leikattu huippu pois ja pystytetty sen päälle merinäköalaterassi. Tätä paikkaa emme jäisi kaipaamaan!

Suolase vede äärel

Suomen pisimmän sillan pilarit nousivat korkeuksiin, ja meri välkkyi molemmin puolin. Maisema oli kivinen – ihan erilainen kuin kotisaaristossa. Tarinan mukaan Ruotsista karkotettu Finn-niminen jättiläinen oli taivaltanut Ruotsista Merenkurkun yli kivisäkki selässään. Säkkiin oli tullut reikä, ja kiviä oli tippunut jätin vanaveteen. Lopulta koko säkki hajosi, ja kivet rysähtivät niille sijoilleen. Jätti siitä raivostui ja heitteli kiviä vielä sinne tänne…

Ajoimme Björkön kylän läpi Svedjehamnin sataman likellä sijaitsevaan majapaikkaamme Kotkanpesään, Örnboetiin. Vehreän pihan vadelmapensaat roikkuivat marjojen painosta, ja osa oksista oli tuettu narulla viehättävään, pintalaudasta tehtyyn aitaan. Kotkanpesä oli pieni, suloinen parin huoneen tupa, jonka ystävällinen isäntä esitteli meille perinpohjin.

Muutaman kymmenen metrin päästä tuvalta alkoi Bodvattnet runtiksi ristitty luontopolku. Kivikkoinen polku kiertää entisen merenlahden eli nykyisen lammen eli Bodvattnetin. Polun alussa on vähän paikallisasutusta ja vanhaa kiviaitaa. Bodbackin mäeltä voi ihailla muutamaa harmaata ranta-aittaa ja venevajaa sekä kalanpyydyksiä. Bodback oli 1920-luvulla ollut Björkön tärkein satama. Silloin siellä oli ollut vielä satakunta venevajaa.

Pian vajojen jälkeen rantaniityllä laidunsi paksuturkkista ja komeasarvista ylämaankarjaa. Polun varrella oli myös infotauluja sekä muistomerkit postin kuljetuksesta ja Venäjän armeijan marssista Merenkurkun yli Suomen sodan aikana. Reitin lopussa kohoaa parikymmentä metriä merenpinnan yläpuolelle yltävä näkötorni Saltkaret (suolasirotin). Sieltä avautuu näkymiä täkäläisittäin tyypillisille, jääkaudella syntyneille moreeniharjanteiden kuvioimille maankohoamarannoille. Ruotsi ei ihan erottunut utuisesta horisontista.

Lenkin päätteeksi oli mukava mennä syömään Salteriet-ravintolaan. Salteriet (suolaamo) on rakennettu vuonna 1920 kyläläisten voimin. Sinne oli koottu kaikkien suolatynnyrit sekä punnittu ja suolattu silakat, lohet, ahvenet ja hauet. Homma loppui 1989.

Nykyinen, uudelle omistajalle 2016 siirtynyt ravintola oli alun perin suolaamon konttori. Yläkerrassa on pieni Björköbyn muinaismuistoyhdistyksen ylläpitämä museo. Kesäilta oli vielä riittävän lämmin ulkosalla syömiseen. Kietouduimme ravintolan tarjoamiin huopiin ja nautimme siikaa terassilla. Micky ihastui Merenkurkun saariston tunnelmaan niin, että pohti jo sinne muuttamista…

Satakuntaa ristiin rastiin

Aamulla tihutti vettä. Jatkoimme matkaa kohti etelää ja Satakuntaa. Satakuntalaitos on viikinki- ja varhaiselta keskiajalta periytyvä skandinaavinen sota- ja hallintojärjestelmä, joka oli käytössä Sveanmaalla Keski-Ruotsissa. Siitä on juontunut seudun nimi.

Pysähdyimme Porin taidemuseossa, joka tarjosi kauniisti sanottuna monipuolisen ja kirjavan kokoelman eri tekniikoilla toteutettuja näyttelyitä. Hämmentävin kooste oli taidemuseon Suomi100 -juhlavuoden päänäyttely ”Muistin ajankohtaisuus”. Museon omin sanoin: ”… näyttely tuo Porin taidemuseon kokoelmat suureen näyttelytilaan, Halliin. Perinteisen näyttelyajattelun korvaa kerroksellinen, eri prosesseista muodostuva kokonaisuus, joka tarjoaa yleisölle mahdollisuuden nähdä taidemuseotyön ytimeen, kokoelmien ja arkistojen hoitoon.”

Arkistoja tosiaan tuntui olevan esillä. Samaan aikaan käynnissä olleen museorakennuksen remontin kanssa syntyi ihmeellinen sekoitus, jossa näyttelyt, museotoiminta ja rakennustyömaa sulautuivat yhteen. Myönnän yksinkertaisuuteni: en ymmärtänyt ihan kaikkea. Kokonaisuudesta jäi jotenkin sekava ja yhdentekevä vaikutelma.

Wanhan Rauman esittely matkakumppaneillemme alkoi lounaalla torin kulman Gotossa. Kerttu Horilan naiset tulivat tutuksi paitsi Rauman taidemuseon edustalla myös kirkossa istuvasta daamista. Yksi Horilan työ oli ollut esillä jo Porin näyttelykokonaisuudessa. Seuraavaksi etsimme toisen paikallistaiteilijan, Eila Minkkisen, koruja taidemuseon lisäksi muistakin puodeista niitä kuitenkaan löytämättä. Itse taiteilijalle soittamalla niitä olisi kuulemma voinut saada, muttemme halunneet häiritä. Tuntuisi kovin ikävältä, jos kaiken vaivan ja häiriön jälkeen emme olisikaan löytäneet sopivaa. Jotain Rauman pikkukaupoista kuitenkin tarttui matkalaisten mukaan.

Yö rusthollarina

B&B Soukaisten Rustholli oli vain runsaan 10 minuutin päässä Rauman keskustasta. Valloittava vanhan ratsutilan päärakennus oli pieteetillä entisöity ja yksityiskotia myöten mietitty. Tupakeittiön ruokapöydällä odotti oman maitotilan ternimaidosta tehty pannukakku, mansikkahillo ja vastavispattu kermavaahto. Jääkaappi oli täynnä erilaisia aamiaisvaihtoehtoja leivistä ja leikkeleistä, kananmuniin, jogurtteihin, mysleihin ja pähkinöihin saakka.

Rusthollin eli ratsutilan oli 1680–1808 vallinneen ruotujakolaitoksen eli kuningas Kaarle XI:n toimeenpaneman sotalaitoksen uudistuksen aikana varustettava yksi mies aseineen ja hevosineen sotaa varten. Tila järjesti palvelusajaksi sotilaalle ja tämän perheelle myös torpan ja palan viljelysmaata. Palvelukseen lähti usein talon nuorempi poika tai jopa isäntä itse. Vastapalvelukseksi rustholli sai verohelpotuksia. Eritysasemansa ansiosta ratsutilat nousivat usein tavallista maatilaa korkeampaan kastiin ja muodostivat eräänlaisen eteläsuomalaisen talonpoikaiseliitin. Ratsutilat olivat usein myös maatalouden tekniikan, aatteiden ja ilmiöiden edelläkävijöitä.

Soukaisten Rusthollin tarina ulottuu keskiaikaan 1500-luvulle asti. 1700-luvulla tila oli ollut Rauman seudun suurin, ja vuodesta 1858 lähtien se on ollut saman suvun hallussa. Päärakennus on vuodelta 1876, jolloin tuleva isäntä Nestor Soukainen oli ollut 13-vuotias. Nykyisen, avuliaan ja sydämellisen isännän, Jyrki Soukaisen, hallinnassa tila on ollut vuodesta 1987.

Pannukakkujen jälkeen nautimme talon modernin, mutta tunnelmallisen saunan löylyistä koivun tuoksuineen ja linnunlauluineen. Auringon laskiessa tilan läheisillä, kullankeltaisilla pelloilla laiduntaneet hanhet lähtivät iltalennolleen. Onnelliset lehmät ammuivat navetassa, ja yöksi ne päästettiin laitumelle. Me puolestamme peittelimme itsemme puhtoisiin ja pehmoisiin peteihin Loviisan ja Nestorin, Agnesin ja Hjalmarin sekä Leon huoneisiin. Olti niingon goton! (Oltais viihdytty pidempäänkin!)

Kaikki hauska loppuu aikanaan

Keskiviikkona palasimme Karjalohjan mummilan kautta pääkaupunkiseudulle. Seuraavana päivänä painelimme Oskarin kanssa toistamiseen Raumalle, yhden yön pikavisiitille. Sillä kertaa vieraanvaraiset ”paikallisoppaamme” Päivi ja Gustu tutustuttivat meidät raumalaistaiteilijoihin nimeltä Kirsi Backman ja Nina Rantala. Heillä oli viehättävä keramiikkaa, kierrätysmetallia, runoja ja äänimaailmaa yhdistävä metsäaiheinen näyttely Rauman taidemuseon tunnelmallisessa piharakennuksessa. Löysimme Kirsin galleriasta myös loistavan syntymäpäivälahjan, joka niinikään yhdistää kierrätysrautaa ja keramiikkaa nimellä ”Vaiston varassa”.

Perjantaina suuntasimme vielä kerran Turun moottoritielle. Veimme Oskarin äidin juhlimaan Meri-siskonsa kasikymppisiä (ei liity em. syntymäpäivälahjaan) vanhastaan tutun Kakskerran tien varrelle. Oli hauska seurata, miten siskokset juttelivat, nauroivat ja nauttivat toistensa seurasta. Samalla tapasimme Oskarin serkkuja. Merin herkut olivat yhtä maittavia kuin aina ennenkin – hänen mansikkakermakakkunsa on kerrassaan ylittämätön!

Palautettuamme Päivi-mummin Karjalohjalle lähdimme paluumatkalle saaren rauhaan. Elokuun lopussa pimeä tulee jo varhain. Muinaistulien yön roihut loimusivat rannoilla, kun niiden ohi ajaessamme tihrustimme hämärälle merelle. Sadepisarat ropisivat paatin ikkunoihin, ja saarten rannat sulautuivat mereen. Tuttuja luotoja, poukamia ja salmia oli vaikea erottaa. Ehdimme kotisaareen aivan viimeisillä valonsäikeillä.