Peto!

Ihmeellisen hiljaista! Rauli-myrsky ei täällä äitynyt myrskyksi. Tuuli kovaa, mutta myrskystä ei voinut puhua. Kun on tyyntä, on niin hiljaista, että omat ajatukset tuntuvat huutavan. Meri on harmaa, mutta pilvien rakosista pääsee valosuihkuja, joiden kohdalla se on kuin sulaa hopeaa. Kaksi ”päätöntä” isokoskeloa uiskentelee rantaviivaa myötäillen. Ne yrittävät löytää pikkukaloja ja uivat hassun näköisinä päät veden alla. Välillä ne mulahtavat puoliksi tai ihan kokonaan pinnan alle ja ylös tultuaan nielevät tyytyväisinä pyydystämänsä sintit.

Istun saunan terassilla ihmetellen täydellistä hiljaisuutta. Lokki rikkoo sen hetkeksi, mutta pian hiljaisuus palaa entistä oudompana. Takana on viikkotolkulla tuulisia päiviä, eikä tuulen puolella koskaan ole hiljaista. Hylkeen kuono nousee meren kalvosta suunnilleen sadan metrin päässä. Se vetää vainua sieraimiinsa. Ei taida löytää mitään epätavallista, koska pinnan päälle nousee koko virtaviivainen, kostea pää. Se katselee ympäriinsä ja vetäytyy äänettömästi takaisin vedenalaiseen maailmaansa. Tuntuu, kuin joku katselisi minua, ja käännän pääni. Yksi maailman kauneimmista linnuista, pieni punarinta, tapittaa puolentoista metrin päästä terassin reunalla. Katseemme kohtaavat – ja punarinta lehahtaa lähimpään pöpelikköön.

Loppukesää vai alkusyksyä?

Elokuun loppu oli syksyisen oloinen. Kaivattu intiaanikesä oli antanut odottaa itseään. Ei saa ymmärtää väärin. Syksy on hienoa aikaa! Mutta soisin sen tulevan ajallaan. Riittäisi, vaikka se käynnistyisi vasta syyskuun puolella. Hienoa on ollut parit kunnon sateet. Isommat kallionkolot ovat taas muuttuneet lammikoiksi ja metsän pohja on saanut kosteutta. Siksipä sammalten ja ruohotuppaiden lomasta on alkanut ponnistaa esiin sieniä! Ei mitään suurta satoa, sellaista, mitä kaverit esittelevät facebookissa, mutta sieniä kumminkin – syötäväksi asti.

Kun hankimme tuvan paikkamme runsaat parikymmentä vuotta sitten, muutamissa saarissa laidunsi vielä nautakarjaa ja lampaita. Ne viettivät onnellisia kesiä villieläinten lailla, pitivät pusikoita kurissa ja hoitivat samalla maisemaa. Innostuimme lähtemään sieniretkelle yhdelle vanhoista laidunsaarista.

Lähestyessämme saarta sen edustalla, kallioluodon korkeimmalla kumpareella istui nuori merikotka. Se seurasi tarkasti rantautumistamme ruovikon reunaan, pieneen poukamaan. Kapusimme matalalle rantakalliolle ja astelimme vanhan metsän siimekseen. Kotka kilkutteli kallioltaan terveisensä. Kulkiessamme kosteissa heinikoissa, vanhojen mäntyjen kansoittamilla rantamailla ja kuivien kallioiden välisissä solissa saaren ympäri kotka kilkutteli milloin miltäkin suunnalta. Taisi etsiskellä siippaa. Olisihan sitä mukavampaa viettää talvi kaksin – ja olla sitten valmiina tosi toimiin, kun kevätaurinko alkaa lämmittää pyrstösulkia.

Suomen kamalin peto!

Vaan tiukassa ovat sienet saaristossa. Kuljimme hissukseen ja tarkkaavaisina vanhoja karjapolkuja, joista näytti jäljistä ja jätöksistä päätellen tulleen kaurispolkuja. Väistelimme pahimpia kivikoita, katajikkoja ja suurimpia hämähäkinverkkoja. Vaikka kuinka yritimme olla tarkkoja, saalis jäi pieneksi. Saimme kuitenkin päivän aterialle herkulliset lisukkeet. Ja saimme sorsankin – tosin vain muovisen houkutuslinnun. Samassa narussa olleet ”kaverit” oli ammuttu puhki, ja koko litka oli huuhtoutunut rantalepän juureen. Housunlahkeisiin olimme onnistuneet pyytämään muutaman puutiaisen nymfin. Nekin olivat tulleet kosteuden myötä esiin piiloistaan. Suoritettuamme punkkisyynin rantakalliolla astuimme paattiin ja pärryyttelimme pikkuhiljaa kotisaarteen.

Jollei olisi ollut niin tuulista, pihallamme olisi epäilemättä lepatellut reippaasti perhoskansaa. Nyt sitä lenteli saaren suojan puolella. Liikkeellä oli monenlaista kaunokaista, neitoperhosta, suruvaippaa, nokkos- ja sitruunaperhosta sekä amiraalia. Tuntui, että niitä oli liikkellä enemmän kuin kesällä konsanaan. Saaremme on kuulunut isoapollon vahvimpaan esiintymisalueeseen, mutta tänä kesänä emme olleet nähneet ainuttakaan. Havaitsimme vain yhden toukan. Toivottavasti lajilla ei mene entistäkin huonommin.

Yhtenä iltana se sitten sattui: kohtasin yhden maamme karmeimmista pedoista! Eläin oli piiloutunut selkäni taakse ja porannut imukärsänsä ihooni. Punkki-perkele! Onneksi puutiaisaivokuumerokote oli iskussa, mutta borreliabakteerilta se ei suojaa. Tunnemme liian monta borrelioosin sairastunutta, ja tiedämme, että se on veemäinen tauti, jonka hoidosta lääkäritkin kiistelevät. Pohdimme, kauanko elukka oli ollut kiinnittyneenä. Mahdollisuuksia oli kaksi: Jos otus oli livahtanut edellispäivän punkkisyynistä, se oli voinut olla kiinni yli vuorokauden, mutta alle kaksi. Jos se oli tullut kyytiin saman päivän sieni- & perhosretkeltä, se olisi ollut nahassani vasta puolisen vuorokautta.

Oskari nappasi hirviön irti, ja poltti pinseteissä sätkivän hämähäkkieläimen kaasuliekillä. (Niin kiireellä, ettei siitä valitettavasti ole kuvaa.) Hänen puhdistettuaan haavan tutkimme internetistä julkaisuja Lymen borrelioosin esiintyvyydestä ja hoidosta keskittyen uskottavimpiin. Yömyöhällä päädyimme siihen, että aamulla lähtisimme Kemiöön hankkimaan ennalta ehkäisevän kerta-annoksen doksisykliiniä, seuraisimme oireita ja toivoisimme parasta.

Kaikissa ohjeissa varoitettiin, että kotieläimet voivat kuljettaa punkkeja kotiin. No – meillä oli ollut koira, parhaimmillaan kaksikin, toistakymmentä vuotta. Kyllä niistä punkkeja löytyikin, useita kappaleita, joka kesä, punkkikarkotteista huolimatta. (Minusta kehittyi varsin etevä punkkien poistaja.) Nyt, kun meillä ei enää ollut koiria, sain heti punkin itseeni! Empiiriseen tutkimukseen perustuva näkemykseni meneekin näin: Kun koira kulkee polulla (yleensä ensimmäisenä), se imuroi punkit turkkiinsa, ja ne tyytyvät iskemään karvaiseen isäntäeläimeen. Näin koirat siis suojaavat meitä punkeilta! Näkemystä tukee sekin, ettei lapsissammekaan koskaan ollut punkkeja. Olen yhden ainoan kerran poistanut punkin ihmislapselta. Hänen perheessään ei ollut koiraa.

Pieni varstani budjettiriiheen

Tuoreesta budjetista olisi paljonkin sanottavaa, mutta tuon nyt esille tämän meitä tällä haavaa läheisesti koskettavan kohdan: veneveron. Veneen pito on kallista. On polttoaineet, kevät-ja syyshuollot, kalliit vakuutukset, veteen laskut ja nostot, talvisäilytys, venepaikkamaksut ja varusteiden ylläpito. Edellisestä kovasta iskusta, kun polttoöljyä ei enää saanut käyttää veneissä, on vasta jokunen vuosi. Polttoainekulut melkein tuplaantuivat. Tuntuu ikävältä, että välttämättömälle kulkupelille lätkäistään vero. Saareen kun ei tule julkista liikennettä. Törkeintä oli Soinin tyyli ja tapa kutsua verotettavia menopelejä huvikuunareiksi ja juppiskoottereiksi. Kumpaankohan noista meidän yhteyspaattimme katsotaan kuuluvaksi? Ja jos vero ei käytännössä koske purjeveneitä, kuten ounasteltiin, niin mikä on purjeeton kuunari?