Perun perusteet

Kuvittelimme kuvien perusteella varanneemme paikat fiiniin bussiin, joka veisi meidät Perun rajan yli Punoon. Aamulla ilmeni (itsestään selvä asia), että bussimme oli samanlainen, ellei jopa sama Tur-Bussi kuin se, jolla saavuimme Copacabanaan. Rajanylitys sujui jouhevasti. Haimme Kasanin raja-asemalta lähtöleimat passeihin ja kävelimme rajan yli Perun puolelle, missä saimme tuloleimat. Kävelymatkan varrella vaihdoimme viimeiset boliviaanot soleiksi. Jaoimme turhaan kurssiriskin molemmille puolille rajaa, sillä vaihtokurssi oli täsmälleen sama.

Kehittelin linjurimatkalla uuden teorian suomensukuisten kielten alkuperästä. Ne ovat lähtöisin intiaanikielistä! Esimerkiksi ”kasani”, ”puno”, ”keino” ja ”torata” kuulostavat kovin tutuilta. Teoriani mukaan jengi lähti taivaltamaan ihmiskunnan alkukodista Afrikasta Aasian kautta kohti Beringinsalmea ja Amerikkoja. Osa porukasta kypsyi laumaelämään ja halusi enemmän omaa rauhaa. Tuo popula suuntasi takavasemmalle kohti Siperian maita. Monet kyllästyivät alituiseen matkan tekoon ja asettuivat kuka mihinkin joenmutkaan. Syntyi Mansit, Udmurtit, Marit, Komit ja muut Suomen sukuiset kansat. Jokunen jääräpää jatkoi länteen Suomenniemelle asti, minne syntyi suomea puhuvien mettäläisten ja meriläisten heimot…

Sinisten pikkuloiden maa

Aina rajan ylittäessä miettii, mikä uudessa maassa on erilaista. Perun ja Bolivian välillä ensimmäinen selkeä ero ilmeni veskikulttuurissa. Boliviassa ainoa kuivakäymälä oli tullut vastaan Poquesin kuumilla lähteillä. Siellä eriörivi oli rakennettu korokkeelle, jolta tuotokset tipahtivat erottelevan (!) porsliinipöntön kautta laajaan astiaan. Perään piti huiskaista vihertävää kuparikalkkiseosta, joka ei varmasti hillinnyt hajuhaittoja saati edistänyt tuotosten maatumista. Siellä olisi tarvetta asianmukaiselle kuivakäymäläkoulutukselle.

Perun komeissa, kumpuilevissa maaseutumaisemissa ennen Punon kaupunkia silmään pistivät joka tilan laidalla ylväästi seisovat pikkulat – ja ainakin yhdeksän kymmenestä oli sinisiä, aivan kuiten suomalainen Käymäläseura Huussi ry opettaa. Taivaan sini, kun ei kiinnosta kärpäsiä, päinvastoin kuin kirkkaat keltaiset ja punaiset kukkavärit.

Huussiseura on vienyt kuivakäymälätekniikkaa Perun hankalille syrjäseuduille, kuten supersuosittuun turistikohteeseen Machu Picchulle. Sieltä älykäs käymäläkulttuuri lienee levinnyt maan sisällä laajemminkin. Saman soisi tapahtuvan myös rajan takana Bolivian puolella muusta maailmasta puhumattakaan. Kuivakäymälöillä maailma pelastuu!

Yösijat haussa

Punolla ei tuntunut olevan meille erityisempää tarjottavaa. Ajattelimme, että Arequipa olisi mukavampi yöpymispaikka, ja sieltä olisi lyhyempi matka seuraavaan tutustumiskohteeseemme Colca Cañonille. Matka Arequipaan vei Salinas y Aguada Blancan kansallispuiston komeiden maisemien läpi, pilvien kautta pimenevään iltaan ja jatkuvaan sateeseen. Puolimatkasta eteenpän emme nähneet rapaisten ikkunoiden läpi enää juuri mitään.

Nukuimme mukavan yön miellyttävässä ja yllättävän edullisessa Casona Plaza -hotellissa Arequipan siirtomaatyylisen keskustan tuntumassa. Aamiainen ei ollut niin hyvä, kuin hotellin taso antoi odottaa, mutta huoneemme terasseineen ja kuumine suihkuineen oli täydellinen. Aamupäivällä ehdimme tutustua kaupungin kolonialistiseen keskusaukioon ja sitä ympäröiviin tyylipuhtaisiin rakennuksiin ennen lähtöämme Colcalle. Arequipan keskusta on myös Unescon maailmanperintölistalla.

Rupsahtanut Señor de los Milagros (Ihmeiden Herra) -bussi oli lähdössä Colcan Chivayhin ja Cabanacondeen. Silmäilimme epäileväisinä sen eturenkaiden nipin napin suomivaatimukset täyttäviä kulutuspintoja. Takarenkaita ei olisi hyväksytty liikenteeseen ollenkaan. Totesimme kuitenkin helpottuneena, että linjuri on Scanian valmistama – tosin ehkä 30–40 vuotta sitten. Matkustamo penkkeineen olivat reissussa rähjääntyneet, mutta kaiuttimista jytäsi Abba!

Ensimmäinen Herran toteuttama ihme oli matkaan pääsy. Peruutusvaihde meni päälle vasta neljännellä yrittämällä. Turha kai mainitakaan, ettei linjurin tv toiminut eikä siinä ollut vessaa. Matkaviihteenä oli paikallisen herrasmiehen pitämä kirjaesittely. Hän kertoi kaulassa roikkuvan kovaäänisen kautta hedelmien ja villiyrttien terveysvaikutuksista sekä myi niitä syvemmin valottavia kirjasia. Lääkettä löytyi niin osteoporoosiin, korkeaan kolesteroliin, kuukautiskipuihin, eturauhasen liikakasvuun kuin erektio-ongelmiinkin. Lisäksi tarjolla oli ainakin perulaisia keittokirjoja, vitsikirjoja sekä englanninkielen perusteita.

Suurempi kuin Suuri kanjoni

Colca-joen kaivertaman rotkon syvyydeksi esitetään erilaisia lukemia noin 3300:sta runsaaseen 4000 metriin. Se on joka tapauksessa yli tuplasti syvempi kuin Coloradon Grand Canyon. Ja toisin kuin aavikkomainen, autio Grand Canyon, Colca Cañon on vehreä ja rehevä kanjoni, jonka rinteet ovat pengerretty jo ennen Inkojen aikoja. Näkymät toivat mieleen Balin tai Kiinan terassiviljelmät. Collagua ja Cabana-yhteisöt asuttavat yhä espanjalaisten rakentamia kyliä ja pitävät yllä esi-isien traditioita.

Arviomme matkan kestosta Arequipasta Colcalle meni pieleen. Matka Punosta olisi kestänyt suunnilleen yhtä kauan. Reitti vei jälleen kerran samaisen kansallispuiston läpi vuoriston 4500 metrin korkeuksiin. Kiemuraisilla vuoristoteillä oli sillä kertaa tarjolla sumun, pilvien ja sateen lisäksi myös lumipyryä, eikä Perussa käytetä talvirenkaita. Käännyttyämme puistosta kohti kanjonia edessä oli huikaisevia korkeuksia, karmaisevia, äkkijyrkkiä pudotuksia ja märkää tietä. Taas yksi kokeanpaikankammoisen unelmareissu.

Hämärä muuttui pimeydeksi jatkaessamme matkaa Colcan suurimmasta kaupungista, Chivaysta. Ikkunoista ei näkynyt enää juuri mustaa kummempaa. Linjurin tiukoista mutkista päätellen tie kierteli vuorten rinteitä ja vieressä lienee ollut jyrkkä pudotus. Mielessäni pyörivät myös epämiellyttäviä ajatuksia sateiden aiheuttamista kivi- ja maavyöryistä…

Siltatyömaan kohdalla bussi oli jämähtää märkään liejuun. Eturenkaat pyörivät paikallaan ja takapää luisui inhottavasti rotkon suuntaan. Kurkin ikkunasta pimeään sateeseen, kun kuski lopulta onnistui peruuttamaan ja kaasuttamaan sopivasti, ja linjuri jurnutti eteenpäin.

Olin ikionnellinen, kun pääsimme viimeiselle pysäkille Cabanacondeen. Juoksimme sateessa pääkatua virtaavan veden kanssa kilpaa Pachamama-hostelliin. Puu-uunipizza ja perulainen punaviinilasillinen (en suosittele) eivät olisi voineet maistua paremmilta. Ikävä tosiseikka oli se, että sama reitti täytyisi tehdä takaisin Arequipaan. Kanjonilta suoraan Cuscoon vievä, ilmeisesti vielä haastavampi tie, oli kelien vuoksi suljettu.

Sumuisten vuorten kondorit

Cabanaconde on vajaan 3000 asukkaan kylä Colca Cañonin rinteessä noin 3300 metrin korkeudessa. Siellä ei ole ATM:iä, ja ainoa wifi toimii keskustorin laidalla olevassa kahvilassa, joka ei ollut auki koko meidän kylässä vierailumme aikana. Matkailijoita kylään houkuttelivat lähinnä kanjoniin lähtevät vaellusreitit.

Pachamama-hostellin kiviseinissä tai ikkunan raoissa ei ollut eristystä, eikä huoneissa ollut lämmitystä. Sängyissä sentään oli paksut ja lämpimät untuvatäkit. Heräsimme nihkeän vilpoisessa huoneessamme huutoihin. ”¡Buenos Días!” koputuksineen kaikuivat kerta toisensa jälkeen lujempaa jonkun oven takaa. Pian sen perään virkaintoinen koiranuorukainen kailotti vahtihaukkunsa tien varrella, ja aasi availi kurkkuaan jollain takapihoista. Keliksi tarjoiltiin paksua, koleaa sumua.

Koska sää oli usein aamupäivisin ollut kirkas ja Pachamaman ”asiantuntija” oli kertonut andienkondorien lentävän tähän aikaan vuodesta noin klo 11 jälkeen, päätimme lähteä Cruz del Condorin näköalapaikalle. Paikallisbussi täyttyi taas käytäviä myöten, mutta porukka harveni jo alkumatkasta. Kyläläiset matkasivat läheisille viljelyspalstoilleen. Huomattavasti harventunut joukko jatkoi kohti Chivayta.

Me poistuimme linjurista noin 13 kilometrin päässä Cabanacondesta. Tien laidalla oli levennys, johon oli pysäköity turistibussi ja muutama auto. Levennyksen yllä korokkeella oli värikkäisiin paikallisasuihin sonnustautuneita käsitöitä ja muita matkamuistoja myyviä rouvia. Näköalapaikalla oli porukkaa harvakseltaan. Epäilemättä mielettömän komeaa näkymää peitti paksu rotkon ylitse vellova sumu.

Heti ensimmäisenä kyseltiin turistilippua, jota meillä ei ollut. Kaikkien Colca-kanjonille tulevien pitää ostaa Autocolcan turistilippu. Autocolca on ”Colcan seudun autonominen auktoriteetti”, eikä lippu ollut halpa. Se maksoi 70 solia eli melkein 25 euroa henkilöltä! Kerätyt varat käytetään kuulemma turisti-infran kehittämiseen.

Ei lippu ole kovin kallis, jos seudulla viihtyy pidempään, vierailee vaikkapa kansallispuiston suolajärvillä, tulivuorilaaksossa, kuumilla lähteillä tai kulkee kanjonin monilla vaellusreiteillä (kaikkiin on epäilemättä myös erillinen pääsymaksunsa). Lippu tuntui kalliilta suhteessa siihen, että meidän oli tarkoitus vain piipahtaa katsomassa laaksoa ja andienkondoreita. Tosin kaikessa Colcan infrassa oli rahan reikää, ja toivoimme sijoituksemme meni hyvään tarkoitukseen.

Odotimme kondorinäköalatasanteilla pari tuntia. Sumu raotti verhoaan muutaman kerran, ja saatoimme aavistella paikan suunnatonta jylhyyttä. Kondorit viihtynevät paikalla rotkon pohjalta nousevien ilmavirtausten vuoksi. Nyt nuo virtaukset toivat vain lisää sumupilviä eteemme. Niiden läpi näin suuren linnun varjon. Se saattoi olla kondori – tai sitten ei… Kaikki vierailijat olivat antaneet periksi aikaa sitten, ja matkamuistomyyjät keräilivät kamppeitaan. Ostimme viimeisiltä evääksi mandariineja ja lähdimme kävelemään.

Taipale Cabanacondeen

Melkein 13 kilometrin matkalla oli van kilometrin mittainen, loiva nousu. Tien laidassa oli ennimmäkseen hyvin tilaa kävellä, ja liikennettä oli vähän, joten reittiä oli mukava kulkea. Heti Cruz del Condorilta lähdettyämme sumua oli selvästi vähemmän. Aurinko paistoi udun läpi, ja tuli kuuma. Näimme jonkun petolintuparin, ja lopulta myös yksinäinen andienkondori suostui näyttäytymään.

Pysähdyimme noin 5 kilometrin jälkeen Tapay-näköalatasanteella ukkosen alkaessa jyrähdellä vuoriston yllä. Näkymä rotkoon oli selkeämpi, mutta maisema ei ollut yhtä komea kuin Cruz del Condorilla. Jatkoimme matkaa toivoen ehtivämme perille ennen sadetta.

Kun jäljellä oli viitisen kilometriä, ensimmäiset pisarat alkoivat tipahdella. Vedimme sadekamppeet päälle ja painelimme eteenpäin. Kun kuulimme auton lähestyvän takaa, nostin peukalon pystyyn. Ystävälliset herrat järjestivät täyteen lastatulta pickupin takapenkiltä tilaa, ja ängimme sinne laatikoiden, kassien ja säkkien sekaan. Pysähdyimme Cabanaconden terveysasemalla, mistä auton lavalle lastattiin paljon tarvikkeita, muun muassa muovipaarit. Olimme siis sattuneet jonkin sortin pelastusmiesten matkaan. Meidät he pelastivat sateelta.

Uudesti vuorten yli

Perun sadekauden tylsien, kylmien kelien ja Oskarin yhä jatkuvien vatsaongelmien vuoksi mieliala oli matalalla. Copacabanan El Diablo -kastike oli aiheuttanut jo kolmatta päivää jatkuvan detox-pikadieetin. Kysyimme hostellista, jospa he voisivat varata meille paikat ”Tourist Service -pikkubussiin”. Se pysähtyisi matkalla näköalapaikoille ja muihin turistikohteisiin. Valitettavasti se oli täynnä, joten lähtisimme aamulla taas paikallisbussilla Arequipaan.

Reina-firman bussi oli lähtövalmiina Plaza de Armasin laidalla puoli seitsemän aikaan – kunhan akku saataisiin vielä paikalleen ja auto käyntiin. Näkisimme pian, pärjääkö Mersu Scaniaa paremmin Perun märillä vuoristoteillä. Aamun keli oli edellistä päivää kirkkaampi, ja saattaisimme nähdä kanjonin ensimmäistä kertaa näin paluumatkallamme. Valitettavasti tämä linjuri ei pysähtynyt turistien tarpeiden mukaan, ja kuvat oli pakko räpsiä likaisen ikkunan läpi…

En ollut osannut kuvitella, kuinka kapea tie olikaan. Lisäksi se oli pitkälti hiekkatietä, johon sadevesivirrat olivat kaiverrelleet uriaan. Reilunkokoisia kivenmurikoita oli mätkähdellyt tielle pitkin matkaa. Reitillä oli kaksi niin kapeaa tunnelia, että niissä mahtui kulkemaan vain yksi auto kerrallaan. Tien laidassa oli tiuhaan ristejä ja minimausoleumeja, jotka kertoivat karua tarinaa paikallisliikenteen vaaroista.

Mutta ne maisemat! Rotko oli kerrassaan ällistyttävän upea! Vastapäiset kalliorinteet päättyivät lumisiin huippuihin, ja rotkon pohjalla kuohui vuolaana vaahtoava Colca-joki. Rotko on komeimmillaan suunnilleen Cabanacondesta Achomaan, ja reitin varrella on useita näköalapaikkoja, joihin voi pysähtyä.

Taas kerran: oma (tai vuokra-) auto olisi paras tapa seudun tutkimiseen, ja siihen kannattaa varata useampi päivä. Valmis, parin päivän turistikierros voisi olla kakkosvaihtoehto, mutta niiden aikataulu on usein kireä, ja joutuu kestämään ne pakolliset pysähdykset alpakoiden kanssa poseeraavien ”alkuasukkaiden” ja matkamuistokojujen luona. Bussikyyti sopii erinomaisesti, jos on tarkoitus tehdä useamman päivän vaelluksia ohuessa ilmanalassa  kilometrejä ylös ja alas kavuten.

Chivayn kaupungista, noin 3500 metristä linja-auto lähti kiipeämään ripeästi kilometrin korkeammalle. Tie teki melkein 360 asteen neulansilmämutkia, ja Chivayn talot näyttivät pian lattialle unohtuneilta legopalikoilta.

Vähän ennen ylänköä satuimme onnettomuuspaikalle. Tieltä suistunutta henkilöautoa oltiin juuri vinssaamassa rinteestä ylös. Bussikuski meni ulos kuvaamaan tapausta kännykällään, ja matkustajat kurkkivat ikkunoista, mitä oli tapahtunut. Kauhukuvitelmani eivät olleet pelkkää ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta.

Upeat maisemat jatkuivat vielä Salinas y Aguada Blancan kansallispuistossa. Ylänköjärvien ja -niittyjen punaksi kutsuttua ruohotasankoaluetta ympäröivät etelässä ja lännessä Ubinas-, Misti-, Pichu Pichu ja Chachani-tulivuoret sekä Chuccura ja Huaracante-vuoret pohjoisessa. Lopulta sumu kietoi taas maiseman pumpuliinsa. Näkyvyys vaihteli 20–50 metrin välillä. Perun tiet antavat kuskille yllinkyllin haasteita ja vaativat matkustajilta paineensietokykyä.