Pekingin hälinää ja historian havinaa

Kartta taskuun ja menoksi! Tavoitteena oli kulkea läheisen Beihain puiston läpi kohti Kielletyn kaupungin turistiansaa. Lähdimme kävelemään majapaikkamme läheltä löytämämme vesireitin laitaa. Kanavan rannalla oli vanhemman polven pekingiläisäijiä kalassa. Sillä, että vieressä oli kyltti, jossa kielletään uimisen, nurmikolla kävelemisen ja luistelun lisäksi muun muassa kalastus, ei näyttänyt olevan mitään merkitystä. Oskari meni keskustelemaan kalastuksesta kuvakielellä äijien kanssa. Porukkaa kertyi enemmänkin ihmettelemään länsimaalaisen kalajuttuja. Yhteisen kielen puuttuessa juttua ei riittänyt kovin pitkään, joten sanoimme leveästi hymyilevälle ja iloisesti naureskelevalle porukalle bye, bye ja jatkoimme matkaamme. Kanavan rantaa oli mukava kävellä.

Melko pitkään käveltyämme aloimme ihmetellä, miten puistoa ei näy ja kanava vaan jatkaa kulkuaan. Selvittelimme sijaintiamme ohi kulkeneen englannintaitoisen naisen kanssa. Olimme lähteneet seuraamaan Peking green gate wayta ja siten kulkeneet 90 astetta väärään suuntaan eräästä suurenpuoleisesta liikennesolmusta lähtien. Hienoa! Eksyminen vieraassa kaupungissa on mielenkiintoista, kun ei ole kiire minnekään. Käännyimme kohti etelää seuraavasta risteyksestä ja löysimme erittäin otollisen näköisen lounaspaikan. Mielettömän maukkaiden lootus-, sellerinvarsi-, porkkana- ja mielenkiintoinen sieni sekä sopivan tulisen tuoreella korianterilla, chilillä ja valkosipulilla maustetun jotain lihaa sipulipedillä -annosten jälkeen oli taas hyvä jatkaa matkaa.

Miljoonakaupungin vihreä sydän

Matkan varrella näimme jos jonkinlaista Pekingiä, joka oli yllättävän vehreä. Monet kadut olivat puilla reunustettuja. Ilman laatukaan ei ollut niin ihan paha kuin olimme etukäteen pelänneet. Kaupunkilaiset ovat ottaneet savusumuongelmansa tosissaan ja vaihtaneet vanhat mopot kautta linjan sähkökäyttöisiin skoottereihin ja sähköavusteisiin fillareihin.

Mongoliaan verrattuna Kiinassa on infra aivan eri tasolla. Tiet ovat leiveitä ja ne on suunniteltu kasvavan liikenteen tarpeisiin. Liikenne sujuu ihmeen hyvin. Noin vuoden 2008 Natikasta olin lukenut, että Pekingin liikenteeseen tulee joka päivä tuhat autoa lisää, ja kuskeilla on ajokokemusta keskimäärin kolme vuotta. Tuskin kehitysvauhti on tuosta hirveästi laantunut. Yhden onnettomuudenkin näimme, mistä päättelimme, että niitä tapahtuu suhteellisen usein. Onneksi tilanne ei näyttänyt hengenvaaralliselta. Sairaalamatka siitä kuitenkin seurasi. Moneen Aasian maahan verrattuna, Pekingin liikenne kuitenkin tuntuu sujuvan varsin hyvin. Ruuhka-aikaan tiet ovat tukossa, mutta Venäjän tai Mongolian ”isomman oikeudella -käytäntö” ei ole samalla tavoin normi, ja vaikka kaistoja vaihdetaan laidasta toiseen, kolmella kaistalla ei ja kuutta autoa rinnan.

Tulimme turistialueille tapamme mukaan takakautta. Ostimme kahden yuanin eli vajaan kolmenkymmenen sentin hintaiset liput melkein tuhat vuotta vanhaan Jingshan-puistoon Kielletyn kaupungin takana. Kipusimme korkealle kukkulalle rakennettuun paviljonkiin, josta on komeat näkymät ympäriinsä yli Pekingin ja Kielletyn kaupungin.

Sieltä lakeuduimme lukuisat portaat kohti Keisarillisen palatsin vallihautaa ja pohjoista, Jumalallisen ylpeyden porttia. Sieltä ei kuitenkaan päässyt sisään, joten käveleskelimme vallihautojen vierustaa ihmetellen 1400-luvulla rakennetun keisarin, hovin ja hallinnon keskuspaikan hillitöntä kokoa ja vanhaa kiinalaista arkkitehtuuria. Vain keisari itse sai aikanaan liikkua alueella vapaasti. Siitä johtuu sen nimi, Kielletty kaupunki. Sinne ei ollut alamaisilla asiaa.

Suomimettäläistä ahistaa

Keskipäivän portilta olisi ollut mahdollista hankkia liput sisään palatsimuseoon, mutta väenpaljous, jonottaminen ja ihmismassan mukana kulkeminen ei innostanut. Päätimme lähteä pois, mutta sepä ei ollutkaan niin helposti tehty. Päädyimme ostamaan kolmen yuanin liput Zhongsan-puistoon, jonka eteläisen sisäänkäynnin kautta olisi mahdollista päästä alueelta pois. Puisto on kaunis ja rauhallinen, mutta ihmeellisintä siellä on vallihaudan laitaan kerääntyneet vanhemman polven pekingiläiset, jotka olivat mainostamassa lähinnä 80-luvulla syntyneitä lapsiaan naimakauppoja varten! Satojen mummojen eteen maahan oli teipattu aanelosia, joissa oli kiinankielisten kirjoitusten lisäksi syntymävuosia, pituuksia ja painoja, muutamassa kuvakin. Hämmentävä kokemus.

Pääsimme vihdoin pois Kielletyn kaupungin kompleksista aivan Taivaallisen rauhan portin vierestä, sen missä on se kuuluisa Puhemies Maon kuva. Sitä vastapäätä on 80-luvun opiskelijamellakasta murheellisen kuuluisa Tien’anmen-aukio. Valtavan leveine teineen ja aukiota reunustavine, massiivisen kokoisine kansankongressin kokoontumissaleineen (Kansojen palatsi!) ja valtavine kansallismuseoineen aukio on oikein mahtipontisuuden malliesimerkki. Vaikutti siltä, että jotain erityistä oli tapahtumassa, sillä alueella vilisi poliiseja univormuissa ja siviileissä, oli mellakka-autoja, ja sotilaitakin valmiudessa. Ehkä tämä on tavallistakin Pekingissä? Emme jääneet ihmettelemään, mitä tuleman pitää, vaan lähdimme kävelemään kohti hotelliamme. Jalat olivat jo väsyksissä toistakymmentä kilometriä käveltyämme, joten hyppäsimme taksiin.

Jalkatreeni kiinalaisittain

Kapusimme kohti läntistä viiden ikkunan tornia varjoisaan metsikköön laaditulla pollulla aamupäivän raikkaassa kelissä. Kiinan muuri on aivan harhaanjohtava nimitys. Sen pitäisi olla Kiinan muurit. Muureja on rakennettu useita eri dynastioiden aikana ja eri etäisyyksille pääkaupungista. Osa muureista on rakennettu oljesta ja savesta eikä niistä ole paljoakaan jäljellä. Uudemmat, tuollaiset 600-vuotiaat, on rakennettu tiilistä, kivistä ja laastista. Pekingin lähellä on useita eri osuuksia, joista valita. Lyhimmän matkan päässä oleva, tunnetuin osuus on Badaling. Se on myös ruuhkaisin. Toinen tunnettu, mutta hiukan rauhallisempi osuus on Mutianyu. Me valitsimme kohteeksemme hiukan kauempana, parin tunnin automatkan päässä olevan Jinshanlingin. Siellä on vähemmän matkailijoita ja se on kuvauksellisimpia osuuksia. Matkailijoista selvästi suurin osa on kiinalaisia, mutta kuulimme myös ainakin englantia, ranskaa, italiaa ja espanjaa.

Jinshanlingilla osa muurista on rekonstruoitu muistuttamaan sitä, millainen se on joskus ollut. Korjattu osa on helppokulkuista. Sinne on mahdollista päästä myös köysiradalla, joten huonokinttuisemmatkin pääsevät käymään muurilla. Itse kävelimme yhden vartiotornin verran em. läntiseltä viiden ikkunan tornilta ensin länteen. Sieltä lähdimme tarpomaan kohti itäistä poistumistietä, josta kuskimme noukkisi meidät mukaansa.

Kiinan muuri on kerta kaikkiaan käsittämätön ja häkellyttävä kohde. Kovin heikkokuntoisena sitä ei kannata lähteä valloittamaan. Muuri kulkee korkealla vuorten huipulla, korkeuserot ovat huomattavia ja vaikeusaste vaihtelee todella korkeista, jyrkistä, kapeista ja rikkoinaisista portaista tasaisiin ja leppoisiin osuuksiin. Lännestä lähtien alkupätkä on aika helppoa. Mitä lähemmäs itäpäätä mennään, sitä haastavammaksi matka käy. Loppupätkää on restauroitu vain hyvin hienovaraisesti. Terveiset Ninalle: olisit ollut ihan innoissasi reisi-, pohje- ja pepputreenistä!

Itäiseltä poistumistieltä eli itäiseltä viiden ikkunan tornilta eteenpäin muuria ei ole kunnostettu enää juuri ollenkaan. Se puskee vesaikkoa ja pusikkoa. Reunat ovat romahtaneet ja muurista puuttuu pätkiä, jotka pitää kiertää alakautta polkuja myöten. Matkalla on irtokiviä ja jalan alla luistavaa soraa. Sateella tai pikkupakkasilla muurilla on varmasti viluista ja vaarallsita kulkea. Näin aurinkoisena ja tyynenä päivänä kulku oli lähinnä hikistä. Vesi, vihreä tee ja Snickers olivat avuksi. Ei tarvinnut pissillekään mennä koko seitsemän tunnin aikana, jonka vietimme muurilla ja autossa palatessa kaupunkiin. Pekingiä ympäröivät vuorimaisemat ovat häkellyttävän upeita, mutta vuorien yllä ei lennellyt ainuttakaan haukkaa tai kotkaa, toisin kuin Mongolian vuorilla.

Pekingiläisittäin Pekingissä

Pekingin savusumuun palattuamme otimme suihkut ja keskityimme seuraavaan paikallishaasteeseen: pekingin ankkaan. Olimme bonganneet muutaman korttelin päässä hotelliltamme Beijing Roasted Duck -paikan. Sinne siis. Pekingin kadut vilisevät elämää ympäri vuorokauden. Neonvalot värittävät muuten varsin hämärää katukuvaa. Katukuppilat ja -kiskat tarjoavat ihmeellisiä sapuskoja. Ilta tuntuu ja tuoksuu Kiinalta!

Vanha herra leikkaa paahdetun ankan kyljestä meheviä ja rasvaisia viipaleita suurella veitsellä. Odotamme nälkäisinä tilaustamme tavallisen nuhjuisessa, mutta varsin suositussa ravintelissa. Oskari tilasi paikallisen oluen, joka on kuulemma raikasta ja hyvää. Minä halusin ankan kanssa punaviiniä. Paikasta löytyi oikein kiinalaista Cabernet Savignonia: Great Wall Rediä. Tilaus oli selvästi erittäin poikkeuksellinen – punaviinipullon avaaminen oli todellinen projekti. Siihen tarvittiin neljä tarjoilijaa. Korkin suojusta ei leikattu, vaan korkinavaaja tökättiin sen läpi korkkiin. Aika pitkän äherryksen jälkeen pullo saatiin lopulta auki. Ja korkkikin oli ehjä! Viinilasit huuhtaistiin pölyistä ja tuotiin pöytään märkinä. Lasit olivat viinilasin muotoiset, mutta suunnilleen kokoa reilu snapsilasi.

Ankka oli taivaallista! Olemme syöneet Pekingin ankkaa aiemmin Suomessa. Olemme jopa itse tehneet sitä, mutta mitään tämän veroista emme olleet ennen kokeneet. Miten ankasta voi saada niin ihanan pehmeää, rapeaa, kypsää ja mehukasta yhtä aikaa? Tämä olikin tyyriimpi paikka: puolen litran olut, vinkkupullo ja ankka-ateria kahdelle maksoivat yhteensä noin kolmekymmentä euroa. Emme kuitenkaan voineet vastustaa pieniä katukiskoja ”kotimatkan” varrella. Yhden höyrytetyn dumplingin ja ehkä jonkinlaisen pitkillä ”hammastikuilla” syötävän mausteisen munuaiskeon jälkeen kömmimme massujen viereen nukkumaan.