Pantanal – suuri suo

Siinä se on! Se tuli ihan yllättäen joen mutkan takaa. On ensimmäinen päivä, kun olemme kolmisin oppaamme kanssa pitkällä joen yläjuoksulla, syvällä Pantanalin sydämessä – ja siinä on elämämme ensimmäinen villi jaguaari! Upea, ihmeellinen eläin! Kaunis, nuori naaras katselee meitä silmiin joen rannalta. Pian se kääntyy pois, astelee rauhallisesti metsikön siimekseen ja katoaa sen varjoihin. Lyhyt kohtaaminen jää ikuisesti mieleemme.

Ennen kuin pääsimme noin pitkälle, piti matkustaa Santosista São Paulon ”lähiöön” Guarulhosiin ja sieltä Cuiabáan. Maapallon pinnalla matkustuksen ajatuksesta oli poikettava jo alkumatkasta. Olisimme ehtineet viettää Santosissa vain yhden päivän, minkä jälkeen olisi pitänyt matkata bussilla kolme pitkää päivää. Olisi pitänyt lähteä tielle pimeässä ja olisimme saapuneet pimeässä joka ainoaan välietappiin, ja harmikseni olin vieläkin sairaana. Selvästi paremmalta tuntui vaihtoehto, jossa lepäisimme Santosissa kolme päivää ja lentäisimme Cuiabáan. Lentomme oli sian pierun aikaan aamulla, joten otimme bussin Guarulhosiin vartin matkan päähän lentokentästä jo edellisenä päivänä.

Olimme Aasiassa tottuneet bussiasemien älyttömään ruuhkaan, häsläykseen ja huijareihin. Olimme varautuneet samaan, mutta Santosin bussiasema löi meidät ällikällä. Saimme asiallista apua, kun kysyimme bussifirmaa ja meidät opastettiin Cometan tiskille. Ilman yhteistä kieltä saimme liput bussiin toivomallemme lentoasemalle, saimme valita paikat ja meidät ohjattiin odottamaan oikeille laituruille! Upeaa palvelua! Laukkuihin laitettiin asialliset tagit ja kapusimme puhtaan bussin pehmoisille penkeille. Tosin hintakin oli kolme kertaa kalliimpi kuin Aasiassa.

Jätettyämme satamakaupungin taaksemme bussi kapusi rannikkovuorten rinteitä kohti tuhannen metrin ylänköä. Ylitimme valtavia rotkoja ja sukelsimme tuon tuosta tunneleihin. Matkan varrelle osui vehreää trooppista sademetsää, Mata Atlânticaa. Alue on kapea kaistale Serra do Marin luonnonsuojelualueiden ketjua upeine, pilvien verhoamine maisemineen. Vaikeakulkuinen vuoristoalue on säilynyt rakentamiselta ja hakkuilta, mutta saastuminen, salametsästys, salahakkuut, metsäpalot ja kaupunkien kasvu aiheuttavat tuhoja harvinaiseksi käyvässä rannikkosademetsässä.

Vihreän lisäksi ajankohdan väri oli liila. Jotkut puut olivat yltä, päältä eri sävyisten violettien kukkien peitossa. Puistosta ylängölle päästyämme maisemaa hallitsivat lähinnä faveloita muistuttavat sotkuiset asuinalueet, joiden tiilistä, pelleistä tai vanerista kyhätyt tönöt kyyhöttivät kylki kyljessä, mikä mihinkin suuntaan kenollaan.

Lentokentällä kysyimme kolmosterminaalin infon tytöltä, mistä hotellien bussit lähtevät. Hän vastasi: ”Ulkoa.” (Tuon olisimme arvanneet itsekin!) Aikamme haahuiltuamme, onnistuimme kysymään jonkun hotellin bussikuskilta, mistä oman hotellimme bussit mahtaisivat lähteä. Hän neuvoi meidät ystävällisesti kakkosterminaalin eteen, ja se toimi. Pääsimme perille ok hotelliin, rumalle esikaupunkialueelle.

Etelä-Amerikassa lentäminen ei ole halpaa. Aasiassa halpalentoyhtiöillä pääsee edullisesti paikasta toiseen. Brasiliaan on mahdollista hankkia suhteellisen halpa lentopassi. Sillä voi lentää yhden lentoyhtiön koneilla muutaman pätkän. Passi pitää vain muistaa hankkia etukäteen, ennen kuin on tullut maahan, ja lentopäivät on lyötävä lukkoon lippua ostettaessa. Meille tuo systeemi ei sopinut. Tarvitsimme vain yhden lennon emmekä halunneet olla riippuvaisia tietyistä matkapäivistä. Saadaksemme mahdollisimman edulliset liput valitsimme aikaisen lähdön. Herätys oli neljältä. Pulitimme parin tunnin lennoista silti yhteensä reilut neljäsataa euroa.

Luonnon helmaan, Claro-joen mutkaan

Cuiabán lentokentällä meitä oli vastassa Pantanal Safarisin Abelar Antonio eli Toni ja kuski. Ajoimme Fiatilla 100 kilometriä noin 30000 asukkaan Poconén kylään. Siellä vaihdoimme katu-uskottavampaan ”avolava-traktoriin” heti, kun vararengas saatiin paikalle. Edessä oli 150 kilometriä vähintään metrin verran ympäröivästä maastosta korotettua kuoppaista hiekkatietä, joka tunnetaan nimellä Transpantaneira. Aikoinaan oli ollut tarkoitus rakentaa maantie Cuiabásta koko Pantanalin lävitse Campo Grandeen. Suuri Mato Grosson osavaltio kuitenkin jaettiin kahdeksi osavaltioksi: Mato Grossoksi ja Mato Grosso do Suliksi. Tieprojekti haudattiin – ja luonto sekä luonnon ystävät kiittävät. Nyt tie kulkee kaupunkien puoliväliin, piskuiseen muutaman perheen kylään, Porto Jofreen, josta on kehittynyt pohjoisen Pantanalin luontomatkailuhubi.

Transpantaneiralla on 123 erikuntoista siltaa. 31 niistä oli tällä haavaa työn alla. Vanhojen puusiltojen tilalle rakennettiin uusia betonista ja teräksestä. Osavaltion puiston portilla meidät toivotti tervetulleiksi villisikapahnue. Oli kovin ystävällistä järjestää ohimarssi juuri saapuessamme puistoon!

Maisema oli lättänää ruohotasankoa. Pantanalin korkein kohta on kuulemma kolmisen metriä. En tosin tiedä mistä tuo mitataan, sillä veden pinnan korkeus vaihtelee kuivan ja sadekauden välillä yli kaksi metriä. Välillä ruohotasangolla törrötti termiittikekoja tiuhassa kuin hautuumaalla kiviä.

Muutaman tunnin poukkoilevan, pölyisen ja tärisevän ajon jälkeen käänsimme vasemmalle ja ajoimme Rio Claron majataloon. Siisti pousada on rakennettu Claro-jokivarteen luonnon keskelle. Pihalla ravasi suuria, kotkannenäisiä karakaroja ja huppuarattipapukaijoja parveili lintulaudoilla, kuin meillä talitiaisia. Vesisiat, kaimaanit ja muut kaverit laidunsivat nekin ihan pihapiirissä.

Pantanalista löytyy kolme erilaista luontotyyppiä: savannia, Amazonasta ja Pantanalin ikiomaa. Alueella on jokia, ja vettä on tulvatasangoilla enemmän tai vähemmän, kaudesta riippuen. Ja siellä, missä maa ja vesi kohtaavat, on monenlaista biotooppia. Pantanalissa onkin huikaisevan monipuolinen eläimistö, ja elukoita näkee jatkuvasti. Erilaisia liskoja ja nenäkarhuja juoksee tien yli tuon tuosta, ja lintuja muutaman sentin mittaisista siipiväliltään parimetrisiin näkee koko ajan.

Lähdimme saman tien kalaan. Ajelimme sopivaan jokenmutkaan ja pistimme suuriin koukkuihin läskin paloja. Suuriin koukkuihin iski pieniä, terävähampaisia piraijoja, ainakin kolmea eri lajia. Oskarin piti nykäistä vapaa yläviistoon reipasta tahtia tai muuten läskit katosivat mystisesti. Piraijoja ei juuri arvostettu ruokakaloina. Niitä heitettiin haukoille ja kaimaaneille turistien iloksi.

Pimeän laskeuduttua lähdimme vielä ”yösafarille”. Ajoimme pousadan pikkutietä ja etsiskelimme eläimiä tien laidoilta. Eikä niitä tarvinnut kauaa etsiä. Vesisiat nukkuivat tien poskessa, suosupit ja rapuketut etsiskelivät sapuskaa lammikoista. Satojen kaimaanivauvojenpienokaisten silmät loistivat lamppujen valokeiloissa kuin rubiinit. Ajoimme vielä hyvän matkaa Transpantaneiran vartta ja näimme Pantanalin neljästä hirvieläimestä pienimmän ja suurimman. Komeasarvinen suohirvipukki asteli arvokkaasti tien laidan heinikossa. Yöreissulla voisi nähdä myös Etelä-Amerikan suurimman nisäkkään, tapiirin, mutta meillä ei ollut niin hyvää tuuria.

Koska olimme ajattelemattomuuttamme unohtaneet valot päälle huoneeseemme, myös siellä vallitsi varsin kirjava biodiversiteetti yöajelulta palattuamme. Emme erehdy toiste. Valot sammutettuamme ötököistä ei tosin ollut mitään haittaa, ja ne olivat ottaneet hatkat aamuun mennessä.

Syvälle kosteikkoerämaan sydämeen

Aamulla heräsimme ennen auringon nousua ja lähdimme melomaan. Kuuntelimme  heräävän luonnon ääniä hämärällä joella. Kovimmin äänessä olivat kaklattajat, jotka aloittavat aamut kertomalla uusimmat juorut naapureilleen. Tässäkään ”viidakossa” ei tosiaan ollut hiljaista. Mölyapinat pitivät hirmuista meteliään jossain kauempana. Lisäksi oli jos jonkinlaista sirkutusta, rääkynää, loiskimista ym. Äänimaailma oli monipuolisempi kuin Aasiassa. Auringon noustua meloskelimme pikkuhiljaa takaisin. (Mikä sen mukavampaa: minä istuin kameran kanssa keulapenkillä ja Oskari ja oppaamme meloivat taaempana.)

Aamupäivän ohjelmaan kuului hikinen kävely majatalon lähimaastossa. Tutkimme tuoreita oselotin ja jättiläismuurahaiskarhun jälkiä sekä termiittien elämää. Seurasimme, miten lehdenleikkaajamuurahaiset kuljettivat violetteja kukkia pitkin ”valtatietään“. Sisustuspäiväkö? Murkut vievät tuoreita kasvinosia pesäänsä ja kasvattavat niissä sientä, jolla koko yhdyskunta ravitaan. Ihmettelimme myös vastakaskettua niittyä, jolla tuli oli ”vahingossa” nielaissut muutamat isommat puutkin. Niin ei kuulemma saisi käydä. Vanhoja tiloja pitävät karjankasvattajat saavat pitää laitumensa puiston alueella, mutta homma pitäisi pitää haskassa. Täällä oli aidattu ainakin kaksi uuttakin lehmihakaa.

Toni selitti myös teatraaliseen tyyliinsä, miten ranskalaisten herkkuetanaa muistuttavat kotilot ovat Pantanalin tärkeimpiä otuksia. Sadekaudella veden ollessa korkealla ne snorklaavat heinänkorsien avulla ja mutustavat pohjalta levää. Ilman niitä limainen leväkerros muutaisi kuivuvan maan pinnan niin kovaksi, etteivät kasvit pääsisi kasvamaan sen läpi. Lisäksi kotilot maistuvat monituisille eläimille linnuista nisäkkäisiin ja matelijoihin.

Seuraavaksi kiipesimme taas ”traktorimme” kyytiin ja jatkoimme Transpantaneiraa kohti päämääräämme Porto Jofrea ja Hotel Pantanal Nortea. Maisema muuttui kosteammaksi, ruovikkoisemmaksi, lammikkoisemmaksi ja vehreämmäksi. Eläinten määrä lisääntyi entisestään, enkä nyt puhu lehmistä. Hotellin pihalla hyasinttiarat touhusivat pihapuissa, siis ne Rio-animaation siniset tähdet. Takapihan pitkältä puusillalta voi katsella jättiläislumpeita kuin Kaisaniemen talvipuutarhassa, ja oli siellä ikuistettu jaguaarejakin riistakameran kuviin.

Jaguaarijahti

Porto Jofren kyläpahanen on Cuiabá-joen varrella. Hotellin laiturista lähdetään venekyydillä Pantanalin villiin luontoon. Tapana on painella Cuiabá-jokea kolmen joen risteykseen, jota kutsutaan nimellä Três Irmãos, kolme veljestä. Siinä Cuiabá-joen kohtaavat Piquiri-joki ja Negro-puro, ja noilla vesiteillä on hyvät mahdollisuudet päästä bongaamaan villi jaguaari.

Oppaat ja venekuskit kyyditsevät eri kokoisia turistiryhmiä eri kokoisilla veneillä. Ryhmien koko vaihtelee parista tusinaan ja reissujen hinnat 270–1000 taalaan per nuppi per päivä. Olimme jokseenkin vaivaalloisen nettitutkiskelun pohjalta onnistuneet löytämään paikallisen kaverin, joka oli runsaat kymmenen vuotta toiminut oppaana jenkkipuljussa, ja perustanut oman yrityksen kolme vuotta sitten. Myöhemmin kuulimme, että hänen setänsä oli ollut oppaana sillä National Geographicin reissulla, joilta julkaistiin ensimmäinen kuvitettu juttu villeistä jaguaareista. Jaguaarinmetsästyksen salat kulkivat perimätietona suvussa. Ja lienee sanomattakin selvää, että ilman välikäsiä hinta oli sopiva ja ryhmämme koko: me ja hän.

Saadakseen suurimman hinkumme rauhoittumaan Fabricio Dorileo vei meidät ensin pikkupurolle, jolla asusti turisteihin tottunut jättiläissaukkoperhe. Ne olivat hurmaavia! Vaikka ne eivät juuri kiinnittäneet huomiota ympärillä pyöriviin veneisiin, kiikareihin ja kameroihin, ne olivat aidosti villejä otuksia ja erittäin eteviä kalastajia. Ne pyytivät kissakaloja, ankeriaita ja mitä lie muita hämmästyttävillä taidoilla ja kinastelivat saaliista kovaäänisesti. Niiden eloisia touhuja ei voinut seurata hymylemättä.

Seuraavaksi jatkoimme paikkaan, jossa oppaamme oli muutama päivä aiemmin nähnyt jaguaarin kaimaanin raadolla. Raatoa oli vielä jäljellä, joten hän oletti, että tuo kahden puolivuotiaan pennun emo tulee paikalle uudestaan. Odotimme jaguaaria tunnin jos toisenkin. Seuranamme toisessa veneessä oli paikallinen hammaslääkäri ja innokas luontokuvauksen harrastaja sekä joku brassikuuluisuus, joka kuvaa paitsi stilliä myös liikkuvaa kuvaa tunnetuille lehdille ja paikallisille kanaville. Kävi siinä joku muukin venekunta roikkumassa, mutta ei niillä kärsivällisyys riittänyt. Muut veneet lähtivät lounaalle, kun me nautimme sapuskat luonnon helmassa – ja tunnit kuluivat.

Lopulta ei meidänkään kärsivällisyytemme enää riittänyt. Lähdimme kohti yläjuoksua. Upeissa jokimaisemissa ajeltuamme kiersimme alussa mainitun mutkan taakse ja näimme jaguaarinaaraan kaikessa upeudessaan. Se ei ollut parhaassa valossa, mutta hienosti näkyvillä eikä muita veneitä ollut mailla halmeilla. Samassa LA-puhelimesta särähti ilmoille ilmoitus, että jaguaari oli nähty alempana vanhasta jokivarresta muodostuneessa matalassa mutkassa.

Jopa 90 % Pantanalin jaguaarin saaliista koostuu kaimaaneista. Päinvastoin kuin jotkut luontodokumentit antavat ymmärtää, ne eivät metsästä isosaukkoja. Kiukkuisen saukkoperheen on kuulemma nähty ajavan jaguaarin karkuun jopa maalla! Lihavia kaimaaneja vilisee Pantanalin vesissä niin paljon, että jaguaarit kasvavat suuremmiksi kuin Amatsonaksessa. Ne painavat parhaimmillaan jopa 150 kiloa. Niiden ei tarvitse rasittaa itseään kiipeilemällä puissa vaivaisten pikkuapinoiden perässä.

Emme ehtineet näkemään ilmoitetusta jaguaarista hännänpäätäkään. Ja pian pääsi lällättimestä uusi ilmoitus emosta ja kahdesta pennusta juuri siltä joenmutkalta, jolla olimme istuneet niitä odottamassa. Alkoi armoton veneiden formula-ajo. Kaikki kipparit painoivat kaasuvivut länteen, ja painelimme vesi pärskyen toistemme peräaalloissa loikkien kohteeseen, mutta yksikään toinen venekunta ei nähnyt pesueesta vilaustakaan. Ensimmäisen päivän saldo oli siis yksi nähty jaguaari ja kolme melkein nähtyä, mikä oli paremmin kuin useimmilla venekunnilla.

Onca pintada – dia dois

Seuraavana aamuna minä jännitin, näkisimmekö jaguaareja, ja Oskari jännitti, muistaisiko opas pakata mukaan pari pientä Skol-olutta(!). Kävimme katsastamassa jättiläissaukkoperheen, ja heti aamusta oli eri meininki myös jaguaaririntamalla. Ensin tuli ilmoitus uroksesta läheisellä hiekkasärkällä. Ehdimme paikalle nopeasti. Oskari kiikaroi pidempänä, miten otus saalisti kaimaanin. Minä en nänhnyt korkean heinikon seasta juuri muuta kuin korvat ikävässä vastavalossa. Turha kai mainita, että kuvasaalis jäi heikoksi.

Seuraavaksi tuli ilmoitus edellispäivän taukopaikastamme. Aika jännää, että olimme eilen käyneet puskapisulla juuri siinä, missä nyt käveli majesteettinen jaguaarinaaras. Se jatkoi puiden varjostamalla rannalla ja pitkin palanutta joen penkkaa karjuen välillä komeasti mennessään.

Ilmeisesti El Niño-vuoden jälkeisen El Niña-vuoden runsaiden ukkosten salamasta syttyneen maastopalon viikko sitten polttama joen mutkan niemi oli mustanruskea. Muutama puunrungon pätkä savusi yhä, ja tuuli lietsoi kuivan pintamaan kytemään yhä uudestaan. Savupatsaita nousi Pantanalin taivaalle. Ukkossateiden ansiosta veden pintakin oli metrin tavanomaista korkeammalla ollaksemme kuivan kauden lopulla. Jaguaarinaaras päättikin vilvoittautua pulahtamalla uimaan. Ehkä se koki olevansa paremmin turvassa vedessä kuin suojattomaksi korventuneella joen penkalla.

Jäimme vielä odottamaan, jospa se heräisi päivätirsoiltaan. Välillä se antoikin karjuntansa kaikua palaneen suomaan yllä. Sen nukkuessa kävimme mielenkiintoisia keskusteluja luonnonsuojelusta sekä brasilian-, Suomen ja maailmanpolitiikasta. Poliitikot ovat samanlaista sakkia kaikkialla – eivät mieti seuraavia vaaleja pidemmälle.

Näimme vielä kolmannen jaguaarin toisen päivän päätteeksi. Sillä kertaa ilmoitettiin naaraasta puiden varjostamalla joen äyräällä. Kaunotar kölli kasvillisuuden suojassa niin, ettei siitä juuri näkynyt takapuolta enempää. Vartioimme jaguaarin peppua tunnin – pari tusinan muun venekunnan kanssa. Kaunis peppu olikin, mutta valo kävi yhä huonommaksi. Ehdotin oppaalle, että kävisimme vielä kerran ihastelemassa maisemia omassa rauhassa ilta-auringon kultaisessa valossa.

Pantanal on suuri suo. Kirkkonummen Stormossen on kärpäsen kakki sen rinnalla. Se on upea pala puhdasta, brasilialaista luontoa. Sen eläimistö on hämmästyttävän monipuolinen ja eläimiä pääsee näkemään hyvin. Roskia ei näe juuri missään. On vaikea kuvailla viimeisen Pantanalin iltamme tunnelmaa. Fabricio nautti vauhdista ja antoi veneemme lentää lähes 35 solmun nopeudella pitkin auringon siltaa Cuiabá-joella. Parvi valkoisia haikaroita lensi vierellämme auringonlaskuun.

Kaikilla safarifirmoilla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissa. Suosittelemme vilpittömästi paikallisopastamme. Rahat eivät häviä ulkomaisille välikäsille, vaan menevät suoraan sikäläisomisteisille majoittajille ja Fabricion sekä hänen apuoppaidensa perheille. Hän mainostaakin olevansa 100% local – täkäläisittäin lausuttuna 100% loco – siis umpihullu.