Pandabussinesstä Chengdussa

Vietyämme isot reput parin tunnin junamatkan jälkeen Chengdun majapaikkaamme hyppäsimme kaupungin erinomaisen selkeään metroon ja suuntasimme umpimähkään kohti keskustaa. Tupsahdimme ulos modernille, siistille, avaralle ja valoisalle keskusaukiolle. Yhdeltä sivustalta aukiota vahti valtavan kokoinen Maon patsas Sichuan Science and Technology Museumin edessä.

Tovin käveltyämme osuimme People´s Parkiin. Puistot ovat kiinalaisten olohuoneita. Niihin kokoonnutaan pelaamaan sulkapalloa, korttia tai lautapelejä. Niissä jumpataan ja tanssitaan tai tavataan tuttuja. People´s Parkissa törmäsimme aivan eriskummalliseen tapahtumaan. (En tarkoita japanilaisten miehityksestä kertovaa vanhoista valokuvista koottua, karmaisevaa näyttelyä, joka löytyi puiston laidalta.) Siellä oli valtavasti ihmisiä kuvaamassa puistoon perustettuja, hieman jo nuutuvia krysanteemi-istutuksia. Krysanteemeja on kasvatettu Kiinan keisarillisissa puutarhoissa jo tuhansien vuosien ajan. Silti niiden aikaan saama villitys yllätti. Nuoriso kuvasi tietysti kännyköillä itsestään ja kavereistaan selfieitä kukkataustoilla. Mutta sen lisäksi niitä kuvasi joukko aikuisia naisia sekä keski-ikäisiä ja sitäkin vanhempia miehiä – ihan tosissaan ja kunnon vehkeillä! Saimme todistaa setien kykkimistä kukkien keskellä putket tanassa!

Kiinalaiset rakastavat eläimiä! Joko ne syödään tai niitä lellitään lemmikkeinä. Kaduilla kannetaan pikkukoiria kainaloissa, niitä kulkee hienoissa pannoissa, tyylikkäissä asusteissa, viimeisen päälle trimmattuina ja kammattuina, aika usein myös pulskanpuoleisina. Tosin olen nähnyt myös lähes tunnistamattomaksi saksittuja, parrattomia käppänöitä. Piskit ovat yleensä jotain pörröistä rotua, kuten puudeleita. Joillain on korvat ja hännän pään tupsu värjättynä esimerkiksi kirkkaan oransseiksi. Karvaisten otusten lisäksi porukka on hullaantunut kultakalojen, vesikilpikonnien ja laululintujen pitoon. Sikäli ei ole ihmeellistä, että isopanda (Ailuropoda melanoleuca), uhanalainen pehmolelua muistuttava pallero – Kiinan saimaannorppa – on sekoittanut monen kiinalaisen pään.

Chengdun kaupungin suurin turistinähtävyys on panda. Se on tuotteistettu joka matkamuistomyymälän valikoimiin avaimenperistä pehmoleluihin ja lippiksistä heiluviin pikkupatsaisiin, lasten pandapukineisiin ja vaikka mihin. Niitä löytyy ravintoloiden ruokalistoilta, ei sentään syötävänä sellaisenaan, vaan pandan muotoisina jälkiruokina ja namuina. Chendun vihreissä takseissa on pandan kuvat, ja pandakuvia näkee markettien mainoksissa, pikkupuotien ikkunateippauksissa, metroasemilla, joka puolella.

Mekin suuntasimme Chengduun nähdäksemme pandan. Hienoin paikka pandan ja sen elinympäristön näkemiseen ja kokemiseen on perinteisesti ollut Wolong, missä on ollut pandojen luontoon palauttamis- eli rehabilitaatiokeskus. Selvittelimme tilannetta paikan päällä. Muuta pandoihin liittyvää suorastaan tuputetaan mutta Wolongista löytyi todella vähän tietoa. Sen suuntaista selvisi, että pandakeskus olisi kärsinyt pahoin vuoden 2008 maanjäristyksessä. Pandoille oli rakennettu uutta keskusta toisaalle mutta juuri kun se oli valmiina avattavaksi, rankkasateet ja maanvyöryt olivat huuhtoneet tiet mennessään. Lopulta löysimme yhden ainokaisen TripAdvisor-viestin, jonka mukaan sinne olisi tänä vuonna päässyt – kalliiseen hintaan – pitämään pandavauvoja sylissään muutaman minuutin valokuvausta varten. Lisäksi löysimme tietohippusia vapaaehtoistyöstä pandojen parissa. Sitä varten olisi pitänyt anoa lupia, käydä lääkärintarkastuksessa, ja koko prosessiin olisi pitänyt varata kuukausia aikaa.

Koska minusta luontoon vapautettavia pandoja ei turistien tarvitsisi lainkaan pidellä sylissään, emme kaivanneet sen läheisempää kosketusta pandoihin. Meille saisi riittää helppo kakkosvaihtoehto: Chengdun pohjoispuolella sijaitseva Panda Base, jossa pandoja pidetään lisääntymistä ja tutkimusta varten. Siellä pandat elävät aika lailla eläintarhamaisissa oloissa parin sadan hehtaarin puistossa. Pääsimme paikalle paikallisbusseilla, yhdellä vaihdolla, runsaassa tunnissa. Linjurimatka oli taas hieno kokemus.

Mustavalkoisia karvapalloja katsellessa aika unohtuu

Etukäteen olimme lukeneet, että paikalle kannattaisi saapua jo puoli kahdeksalta aamulla lippuja hankkimaan ja odottamaan porttien avautumista kahdeksalta. Näin päihittäisi turistibussit ja koululaisryhmät. Lisäksi pandat kuulemma lähinnä nukkuvat brunssinsa jälkeen. Olisi siis pitänyt herätä noin kuuden maissa ja lähteä matkaan jo puoli seitsemältä. Noo – illan chiliruuat olivat taas avittaneet ruuansulatusta sen verran, että aamuyön uni jäi hiukan katkonaiseksi, ja aamulla uni maistui hyvin!

Puiston portilla olikin jo täysi tohina, kun saavuimme sinne noin yhdentoista korvilla. Jokunen turistibussi oli paikalla, ja pihalla oli muutamia innoissaan ilakoivia koululaisryhmiä. Silti puisto oli tunnelmaltaan yllättävän rauhallinen. Vierailijavirtoja johdattelevat väylät olivat bambumetsiköiden reunustamia, miellytävän varjoisia ja vilpoisia. Isommat asfaltilla ja pienemmät laatoituksella päällystetyt ”polut” veivät eri ikäisten pandojen aitausten, synnytysosastojen ja lastentarhojen luokse. Jossain oli jopa söpöjä riippusiltoja paikasta toiseen. Huonojalkaisimmat saattoivat matkustaa avoseinäisellä minibussilla isompia reittejä myöten pysäkiltä toiselle.

Päästyämme ensimmäisten, nuorten karhujen aitauksille totesimme kuulemamme oikeaksi. Näimme puunrungoista kyhätyillä telineillään uinuvien pandojen peppuja. (Nämä nallet pitäisi, muuten, pistää pesukoneeseen.) Niiden jälkeen yllätyimme iloisesti, sillä varsin moni bambukarhu puuhasteli kaikenlaista. Mahtoiko johtua syksyn viileämmästä säästä? Melkein täysikokoisten, leikkisien murkkujen touhuja pääsi seuraamaan aitausten reunoilta. Sisarukset painivat keskenään, nuorukaiset kiipeilivät vauhdilla puihin rapsuttelemaan itseään tai istuskelivat aterioimassa tyytyväisinä.

Pandavauvat uinuivat omassa rauhassaan synnytysrakennuksen lasiseinän takana. Vierailijat kulkivat jonossa suuren ikkunan ohi. Jonottaessa voi katsella näytöiltä vaaveleiden syntymän ihmettä, vaaleanpunaisten rotanpoikia muistuttavien rääpäleiden tuttipulloruokintaa ja ensimmäisten elinviikkojen ja -kuukausien kehitystä pieniksi pandan näköisiksi pehmoleluiksi.

”Vauvala” oli ainoa paikka, missä meitä vierailijoita hoputeltiin eteenpäin turhan vauhdikkaasti. Tämä puolihämäläinen olisi tarvinnut enempi aikaa.

Tarhaelämän autuutta ja ahdistusta

Pandoja seuraillessa aika kului huomaamatta. Havahduimme hirmuiseen nälkään puoli kahden aikaan. Suuntasimme portin läheisyydessä olevalle joutsenlammelle. Puiston kartan haarukka-veitsimerkeistä olimme päätelleet, että sieltä voisi saada ruokaa. Joutsenet ovat täällä mustia. Ne olivat hyvin kesyjä ja nautiskelivat turistien avokätisistä tarjoomuksista. Kävi ilmi, että haarukka-veitsi-merkintä tarkoitti lähinnä omien eväiden syöntipaikkaa, joita koululaislaumat käyttivätkin ahkerasti hyödykseen. Lammen rannalta saimme kuitenkin karmeat makkarat, jotka saivat toimia ensiapuna.

Bussin vaihtopaikka oli Chengdun eläintarhan portilla. Siksi Oskari ilmoitti, että viettäisimme päivän eläimiä pällistellen. Eläintarha houkutteli kävijöitä tiikereillä, erilaisilla kauriilla, vuohilla ja antiloopeilla. Myös villin Afrikan ihmeet olivat edustettuina. Paviaanit näyttivät viihtyvän tarhassa yhtä hyvin kuin Korkeasaaressa. Pienokaiset telmivät ja riehuivat keinuissa ja köysissä vanhempien keskittyessä tutkimaan toistensa tai vaaveleidensa turkkien biodiversiteettiä. Pikkulinnuille, niiden kanssa toimeen tuleville rastaan kokoisille siivekkäille sekä kyyhkysille ja fasaaneille oli varattu suuri verkolla katettu tiheikkö polkuineen ja kauniine puroineen. Muuta hyvää en Chengdun eläintarhasta osaa sanoa. Eläinten kortteerit olivat yleensä todella rumia. Lisäksi ne olivat liian pieniä, upeiden kissaeläinten asumukset suorastaan törkeän ahtaita. Tiikerit, leopardit ja pantterit kävelivät stressaantuneen oloisina edes takaisin aitaustensa seinustoja. Ainoastaan leijonauros käänsi kylkeään silminnähden tyytyväisenä mitääntekemättömyyteensä.

Vierailijoita opastettiin tietysti monin kyltein, kuinka tarhassa tulee käyttäytyä. Piti muun muassa kulkea varovaisesti portaissa, ei saanut kiivetä aitausten yli eikä eläimiä saanut syöttää. Kiinalaiset suhtautuivat sääntöihin ja kieltoihin yhtä välinpitämättömästi joka paikassa. Kukaan ei sentään kiivennyt karhujen aitauksiin, mutta niille heiteltiin roskaruokaa sydänten kyllyydestä. Karhut osasivat hienosti seisoa takajaloillaan ja napata pullapalat ilmasta. Ei ollut eka kerta.

Leppoisa ja siisti suurkaupunki

Oma episodinsa oli eläintarhasta pois pääsy… Ainoa exit, jonka löysimme, johdatti meidät valtavan kokoiselle temppelialueelle. Etsimme kauniiden rakennusten, kynttilöiden savun ja suitsukkeiden tuoksun keskeltä reittiä ulos. Ihmisvirtoja seuraillen pääsimme kujalle, jolla myytiin kaikenlaista buddhalaisuuteen liittyvää. Sitä seuraten pääsimme hiukan isommalle kadulle, joka kulki vielä isomman, tolpille rakennetun tien alla. Piti enää selvittää, millä kadulla olimme, padin välimuistiin jääneen kartan palan avulla. Selvisimme kotipysäkillemme Niu Wang Miao Zhanille hyvissä ajoin ennen hämärää.

Chengdussa on hyvää ruokaa! Se ei ole ollenkaan niin ylettömän tulista kuin Chongqingissä. Eläinpainoitteisen pitkän päivän päätteeksi tyydyimme hotellimme vieressä olleeseen paikalliseen ketjuravintolaan, mikä osoittautui aivan erinomaiseksi. Saimme Pekingin jälkeen reissumme parasta ruokaa! Täkäläinen hotpot-pata oli jaettu kahteen osaan: toisessa oli mieto possunluista keitetty, kevyesti maustettu liemi ja toisessa tyypillinen Sichuanin tulinen chililiemi. Tarjoilijaneito todella perehtyi järjestämään meille sopivia ruoka-aineksia kielimuurin vuoksi epämääräisiksi jääneiden toivomustemme perusteella. Emme onnistuneet saamaan hyvää ankansuolta, mutta saimme herkullista lihaa, tuoreita kasviksia, mahtavan annoksen erilaisia, ihania kiinalaisia sieniä ja kanan kivipiiraita, jotka oli leikattu niin, että ne alkoivat kypsyessään muistuttaa siiliä.