Paluu saarelle

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja meri välkehtii kutsuvasti. Kevyt tuuli käy lännen kantilta, ja lämpimässä hytissä voisi kuvitella, että on jo kesä. Kun pistää nenän ulos, hyytävä viima paljastaa totuuden. On vasta kevät – toukokuun ensimmäinen päivä. Yhtäkkiä veneen hälytyssummeri soi. Kone käy kuumana. Oskari tutkii jäähdytyssysteemin merivesisuodattimen. Se on kuiva, mutta sille ei löydy mitään syytä.

Ohjaamme läheisen eteläviitan luo. Halailen viittaa, ja odottelemme luottavaisina muita merenkävijöitä. Ei kestä kauaa, kun ohi kulkee ”rättihyttinen” Silver-alumiinipaatti. Se hidastaa viittilöidessämme sitä apuun. Kaksi ystävällistä sielua ovat matkalla kanssamme samaan suuntaan ja ottavat meidät hinaukseen. Matka kotisaarelle oli sillä kertaa tavallista mutkikkaampi.

Ensimmäinen viikko kotimaassa sujahti nopeasti pääkaupunkiseudulla asioita hoidellen ja uuteen aikavyöhykeeseen totutellen. Sää oli enimmäkseen ikävä kovine tuulineen ja sateineen. Välillä satoi vettä, välillä lunta ja kaikkea siltä väliltä. Hetkittäin aurinko pilkahteli, muttei niin, että siitä ei ollut pitkäkestoisempaa iloa. Olimme pakanneet auton lähes valmiiksi vappuaattona ja pääsimme ripeästi matkaan vappupäivän aamuna.

Vaiheikas Valpuri

Halusimme ennättää lämmittämään talven jäljiltä kylmää ja kosteaa kämppää hyvissä ajoin. Ehdimme hienosti Kasnäsin lyheen lauttajonoon puolen päivän lautalle, jolla huristimme pääsaareen. Lastasimme muuttokuorman Rosalassa Martinin laiturissa odottaneeseen veneeseemme ja suuntasimme kylän edustan kapeikosta etelään. Silloin matkamme katkesi alussa mainittuun tapahtumasarjaan.

Saavuttuamme hinauksessa Martinin laituriin isäntä itse ehti vapunvietostaan paattia katsomaan. Pikaisen tutkimuksen jälkeen moottorin lämpötila oli tippunut ja merivesisuodattimeen laskettiin siemenvesi. Suuntasimme taas ulos laiturista. Emme päässeet edes ulos kylän lahdelta, kun moottorin lämpötila alkoi taas lähestyä kriittisiä lukemia. Ajelehdimme takaisin satamapoukamaan.

Keväthuolto oli vastikään tehty, moottori oli testattu, eikä mitään poikkeavaa ollut havaittu. Martin tutki jäähdytyssysteemit uudestaan ja syvällisemmin. Syytä kuumenemiselle ei kuitenkaan löydetty. Merivesipumpun täysin ehjältä vaikuttava ratas vaihdettiin varmuuden vuoksi, ja merivesisuodattimen kansi tiivisteineen kiinnitettiin tiukasti paikoilleen.

Ei kun menoksi! Sillä yrittämällä ehdimme kapeikkoon saakka, kunnes moottori alkoi jälleen kuumeta liikaa. Pienillä kierroksilla putputtelimme takaisin kylän lahdelle asti, missä hälytysääni pärähti soimaan. Kelluimme laituriin. Sillä kertaa Martin päätti, että veneemme saisi jäädä ”hoitolaan” joksikin aikaa. Hän tarjosi oman veneensä käyttöömme, ja siirsimme koko lastin hänen ”Lillflickaniinsa”.

Kun olimme päässeet muutaman kymmenen metriä ulos satamasta, Lillflickanin Evinrude sammui… Tilanne alkoi tuntua surkuhupaisalta. Meloimme takaisin laituriin, mutta sillä kertaa ongelman ydin löytyi helposti. Evarin polttoaineletku oli murtuntut. Se korjattiin, ja pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa aina kotilaituriin asti – kolmisen tuntia aikataulusta myöhässä.

Kolmas kevät parin vuoden sisään

Kevät on ihana vuodenaika. Ei syksyssäkään vikaa oli, mutta oli aika eksoottista painella rahtilaivalla päiväntasaajan yli Etelä-Amerikan kevääseen. Takaisin pohjoisille leveyspiireille palasimme taas sopivasti kevääseen. Ei se pahalta tuntunut!

Ensimmäiset kevätpäivänt saarimökillä hurahtavat aina vauhdikkaasti kämpän lämmityksessä, siivoskelussa sekä kosteiden peittojen, tyynyjen, lakanoiden, pyyhkeiden, mattojen ym. roudailuissa ulos kuivahtamaan ja takaisin paikoilleen. Mantereelta tuodut pyykätyt tekstiilit odottivat kiltisti kasseissa paikoilleen pääsyään omalla vuorollaan.

Kamppeiden kuivuessa ehdimme pistää pihaa kuntoon, tehdä puuhommia ja huoltaa pikkuruista kasvimaata. Salaattien siemenet piti saada maahan mahdollisimman pian. Kohta kuiva, mukava tupa sekä siisti piha tuntuivat taas kotoisilta. Seitsemän kuukauden paikasta toiseen ravaamisen jälkeen ajatus paikallaan olosta tuntui taivaalliselta. Matkan aikana meillä oli harvoin varaa merinäköalaan (lukuun ottamatta kahta viikkoa konttilaivassa :), mutta Koto-Suomen ainutlaatuisen upeassa saaristossa saisimme nauttia tuosta ylellisyydestä kuukausitolkulla!

Tänä keväänä ennätimme saaristoon vasta muuttomatkalaisten jälkijunassa. Kaikki siivekkäät tuntuivat olevan meitä vastassa, ja osa oli jo jatkanut matkaansa tundralle. Merikotkien kilkutus kaikui kalliorannoilta, isokoskelot lentelivät praprattaen ympäri saarta, ja kaukomatkaajat, tiiratkin, olivat saapuneet. Haahkaäijät mourusivat täyttä häkää ja veikkasimme muorienkin etsiskelevän kuumeisesti pesäpaikkoja. Tukimusretkellä tapasimme kuitenkin huolestuttavasti vain yhden pesiskelijän.

Muutaman päivän päästä Martin soitti ja ilmoitti veneen olevan valmiina noudettavaksi. Mitään varsinaista syytä koneen kuumenemiselle ei tutkimuksissa ollut löytynyt, mutta kaikki paikat oli tarkistettu ja testiajot suoritettu. Painelimme palauttamaan ”lainahepenet” eli Martinin paatin, ja kipaisimme samalla keikalla Hiittisten kaupalla. Hiljainen oli kylätie…