Painajainen Phnom Penh´issä

Phnom Penh on viehättävä pääkaupunki. Väkiluvultaan tuplasti suurempi Kambodzha vaikuttaa naapuriaan Laoa vauraammalta. Kaupungissa on paljon puistokatuja, kauniita rakennuksia, ja ranskalaisvaikutus näkyy täälläkin – niin arkkitehtuurissa kuin kahvila- ja patonkikulttuurissa. Jopa maaseudun pientilat ovat enimmäkseen kauniita, kauniimpia ja siistimpiä kuin naapurissa. Hämmästyttävää on, että maa on selvästi köyhempi kuin Lao. Kauneus ei käy varakkuuden mittapuusta.

Varoitus: Jutun kauneus loppuu tähän. Jatko ei sovi herkimmille.

Komean Kuningas Norodom Sihanoukin muistomerkin ja itsenäisyysmonumentin vieressä nautitun aamiaisen tai oikeastaan brunssin jälkeen, suuntasimme kohti Kambodzhan karmaisevaa lähihistoriaa valaisevaa kansanmurhamuseoksi muutettua Punaisten Khmerien vankilaa, Tuol Slengiä eli S-21:a. Syyllinen olo tuli jo siitä, että maha oli täynnä, ja siitä, että siivu pääsylipputuloista mennee kuningaskunnan kulttuuri ja taideministerin taskuun.

Sääli, että Khmerien satoja vuosia pitkä historia ja nimi yhdistyy karmaiseviin tekoihin ja käsittämättömiin rikoksiin ihimisyyttä vastaan. Länsimaisille tulee Khmer-sanasta ensimmäisenä mieleen Punaiset Khmerit. Heidän hallintonsa kesti kuitenkin vajaat neljä vuotta, vain silmänräpäyksen verrattuna Khmerien valtakunnan viiteensataan vuoteen. Valtakunta kattoi Kaakkois-Aasian Myanmaria, Thaimaata, Laosia, Kambodzhaa ja Vietnamia myöen. Heillä oli muun muassa edistyneet pato- ja keinokastelujärjestelmät. Angkor oli aikanaan maailman suurin kaupunki. Angkor Watin rakennukset kertovat Khmerien arkkitehtuurin komeudesta kuten Rooman vesijohdot tai Euroopan keskiaikaiset linnat omistaan.

Tuol Sleng oli tavallinen koulu. Lapset opiskelivat neljän rakennuksen luokkahuoneissa ja leikkivät suurten puiden varjostamalla, vehreällä sisäpihalla. Khmer Rougit muuttivat sen valtaan päästyään salaiseksi ”kuulusteluvankilaksi”. Sinne tuodut, tuhannet vangit valokuvattiin ja arkistoitiin tarkasti. Heidän elämäntarinansa kirjoitettiin muistiin – ja sen jälkeen heidän nimensä unohdettiin. Heistä tuli pelkkiä numeroita. Heitä ”kuulusteltiin” kolme kertaa päivässä, jotta he olisivat kertoneet tekemistään rikoksista, joista heillä ei ollut vähäisintäkään aavistusta. Ne oli keksitty etukäteen. Tarvittin vain tunnustukset. Sen jälkeen heidät saattoi tappaa ”laillisesti” – mutta vasta sen jälkeen. Jos he kuolivat kidutukseen, myös kiduttajat saattoivat päätyä vankiselleihin. Vangit piti pitää hengissä tunnustukseen asti, jonka jäkeen saatiin hyvä syy tappaa heidät ja heidän perheensä lapsia myöten. ”Kun kitkee rikkaruohoja, ne pitää repiä juuria myöten.”

Hiljaiset huoneet

Museon A-rakennuksen lähes tyhjät ”kuulusteluhuoneet” ovat tyhjyydessään vaikuttavia. Huoneista löydettiin vankilan viimeiset vangit – tapettuina hiljaa viiltelemällä, poltettuina, lavereilta verilätäkköjen päältä. Joka huoneessa oli laveri kahleineen, vanha ammuslaatikko, joka oli tehnyt vessan virkaa, sekä seinällä mustavalkovalokuva. Kuvassa oli huone sellaisena kuin se oli löytöhetkellä. Uhreja ei voitu ampua, koska vihollinen oli jo kaupungissa, ja luodeista oli pulaa.

Yhdessä rakennuksessa oli pieniä, karuja vankisellejä. Seuraavassa kerrottiin karmeista kidutusmenetelmistä – liiankin yksityiskohtaisesti. Seuraavan rakennuksen seinät ja seinäkkeet oli täynnä vankien kuvia, kasvoja kasvojen perään: nälkää nähneitä pakkotyöläisiä, munkkejä, nuoria tyttöjä ja poikia, pelkkiä lapsia, arkistoituja kidutettuja ja tapettuja. Edempänä oli pääkalloja, aikuisten ja lasten – todistusaineistoa. Hyvin harvat tapettiin armeliaasti ampumalla. Useimmiten uhrit tapettiin lyömällä heitä päähän. Lapsien päitä hakattiin puunrunkoja vasten. Kuolema varmistettiin viiltämällä kurkut.

Joka neljäs kambodzhalainen kuoli niiden neljän vuoden aikana, jolloin Punaiset Khmerit olivat maan johdossa. Miten se on voinut tapahtua? Miten maa oli suistunut niin käsittämättömien karmeuksien tielle? Kuinka siitä on selvitty? Jokainen nelikymppinen tai vanhempi vastaan tulija on käynyt kansanmurhan ajan läpi ja on henkiinjäänyt. Muistamme itsekin 70-luvun mustavalkoiset STT:n uutislähtykset ja Punaisten Khmerien ikäisemme sotilaat.

Maailmanpolitiikan pelinappula

Kambodzhan lähihistoria on sekavaa. Maa julistautui itsenäiseksi Ranskan siirtomaavallan hiivuttua 1900-luvun puolivälissä. 70-luvulla maa ajautui sisällissotaan. Pol Pot ja Punaiset Khmerit vetosivat köyhään ja kouluttamattomaan maalaisväestöön. Heidän vastapuolellaan ollut kuningas Nordom Sihanouk luopui kruunusta isänsä hyväksi ja ryhtyi johtamaan maata pääministerinä. Hän pyrki sitoutumattomuuspolitiikkaan, mutta solmi kauppasuhteet Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa, mikä ärsytti Yhdysvaltoja.

Yhdysvalloilla oli lusikkansa sopassa myös Pol Potin valtaan pääsyssä. Ensinnäkin USA pudotti vajaat kolmemiljoonaa tonnia pommeja Kambodzhaan Toisen Indokiinansodan eli Vietnamin sodan aikana 65–73. Arviolta 250 000 kambodzhalaista kuoli. Kommunismin vastaisessa taistelussaan USA ryhtyi tukemaan Kambodzhan sotavoimien johtoa, ja kunigas päätyi hakemaan vahvistusta vallalleen Punaisilta Khmereiltä. Lopulta kuitenkin suloiselta isoisältä näyttävä hirmuhallitsija valittiin Angkar-järjestelmän johtoon ja Kamputsean kommunistisen tasavallan pääministeriksi huhtikuussa 1975. (Lähdettyään Vietnamista Yhdysvallat päätyi 70-luvun lopulla taas tukemaan Punaisia Khmerejä jne.)

Kambodzha aloitti alusta, lähes kivikaudelta – vuodesta nolla. Raha, uskonto, musiikki jne. lakkautettiin. Kirjastot, koulut ja sairaalat hylättiin. Kaupungit määrättiin tyhjennettäviksi ja asukkaat siirrettiin maaseudulle. Pommituksia pidettiin tekosyynä siirtoon. Tehtaat ja ”modernit” maatalouskoneet hylättiin. Kaikkien piti syödä samaa ruokaa, käyttää samoja vaatteita ja tehdä samaa työtä: viljellä maata perinteisin keinoin. Sama määrä riisiä piti tuottaa peltoalasta tai -paikasta riippumatta. Jollei tuotantotavoitteita saavutettu, pääsi kuulustelukeskukseen. Kaupungista siirretty väestö oli ”new people” ja vanha maatalousväki oli ”old” tai ”base people”. Kaupungeista siirretyt, oppineet opettajat, lääkärit, insinöörit, taiteilijat, näyttelijät, ”uudet ihmiset” joutuivat tappolistan kärkeen, jos he selvisivät siirrosta, pakkotyöstä, nälästä ja sairauksista. Silmälasit olivat hyvä syy teloitukselle, samoin erilaiset etniset taustat, kuten chamilaisuus, vietnamilaisuus, kiinalaisuus, mikä tahansa ulkomaalaisuus. Tappajiksi koulutettiin köyhiä, lukutaidottomia lapsia, kymmenestä kahteenkymmeneen vuotiata. Heitä oli helppo manipuloida. (Sama menetelmä lienee yhä käytössä eräillä järjestöillä…)

Ahdistus pinnan alla

Tuol Sleng oli vain yksi melkein kahdestasadasta kidutuskeskuksesta ympäri maata. Niistä tunnustuksen allekirjoittaneet vietiin teloitettavaksi ”Killing Fieldseille”. Tappokenttiä ja joukkohautoja on toistaiseksi löydetty melkein kolme ja puolisataa. Niillekin voi halutessaan mennä käymään. Monsuunisateet paljastavat vieläkin lisää luita ja vaateriekaleita.

Tämä Kambodzhan historian vaihe ei todellakaan ole vielä loppuunkäsitelty. Pol Pot, Veli Numero 1, kuoli 1998 pidätyksen aikana. Ainakin itsemurhaa tai myrkytystä epäillään kuolinsyiksi. Muutama tuon ajan johtaja on tuomittu rikoksista ihmisyyttä vastaan. Muutama on yhä pidätettynä ja odottaa tuomiotaan taitavien lakimiesten avustamina. Tuol Slengin vangeista kaksitoista on selvinnyt hengissä ja lisäksi tietysti vartijoita, kiduttajia – uhreja hekin ja todistajia. Jokainen valokuva ja luun pala on todistusaineistoa.

Oudointa oli lukea ruotsalaisten osallistumisesta Punaisten Khmerien johtaman maan ylistämiseen. Sveduja oli viilattu linssiin oikein kunnolla. Heitä oli kierrätetty tutustumassa iloisiin työläisiin ja hymyileviin viljelijöihin. Kuinka paljon ”puolueettomat” ruotsalaisäänet ovat hidastaneet syyllisten etsimistä ja tuomitsemista? Ja kuinka paljon ne vaikuttivat siihen, että punakhmerien ja Sihanoukin pakolaishallitus saivat edustaa valtiotaan YK:ssa aina vuosituhannen vaihteeseen asti – kaksikymmentä vuotta rikostensa jälkeen?