Paholaisen nokka

Paksu, kostea sumu tarttuu hiuksiin ja fleece-takkiin. Farkutkin tuntuvat kosteilta. Usvaisella merellä ei näy ainuttakaan valoa. Kävelemme hiljaisen pikkukylän hiekkaista ”pääkatua” kämpälle päin sammakoiden moniäänisen kevätkuoron soidessa lampareissa. Salamoiden leimaukset valaisevat koko taivaan tihenevään tahtiin, ja jyrinä seuraa perässä. Suuria, raskaita vesipisaroita alkaa läsähdellä maahan. On pistettävä juoksuksi, jos haluamme pysyä kuivina.

Lähdimme Brasiliasta tyylillä! Ostimme conventional-lippujen sijasta executive-liput Porto Alegresta Chuíin. Bussi tosin lähti vasta 23.30 emmekä voineet pitää hotellihuonetta kello yhtä pidempään. (Kumma juttu: kaupungissa järjestettiin pelkästään ne pari miljoonaa kävijää keräävät kirjamessut, sikäläinen Slush-tapahtuma ja Guns´n Rosesin keikka.)

Aamulla hieroimme silmiämme Santa Vitória de Palmarissa, jonne suurin osa bussin vähäisistä matkustajista jäi. Sumu ei kuitenkaan hävinnyt. Viimeisen puolisen tuntia matkustimme kuskin ja apukuskin kanssa nelisin. Takana oli koko reissun parhaiten nukuttu bussiyö. Joko niihin alkoi tottua tai executive toimi. Altplano-bussissa oli hyvät verhot, joilla matkustamon sai pimennettyä, olimme saaneet pienet, littanat tyynyt sekä ohuet peitot, ja ehkä penkitkin olivat hitusen pehmoisemmat.

Rajan yli toiseen maahan

Haettuamme Brasiliasta poistumisleimat passeihin kapusimme takaisin bussin kyytiin, kunnes kuski ilmoitti, että olimme Chuín päätepysäkillä. Kysyimme, missä päin on Uruguay. Pari korttelia tuohon suuntaan, hän selitti ja viittilöi oikealleen.

Kuljimme heräävän rajakaupungin keskustan läpi. Kännykän kartan mukaan maiden raja meni kaupungin pääkadun keskellä. Kaksi kaistaa, joita pitkin kuljettiinn länteen, ovat Chuíssa, Brasiliassa ja nimeltään Av. Uruguay, ja itään kuljettiin Chuyssa, Uruguayn puolella Av. Brasiliaa pitkin. Voilá! Olimme Uruguayssa! Missähän päin on rajatarkastus?

Bongasimme risteyksestä inmigración-kyltin ja seurattuamme tietä uskollisesti vähän toista kilometriä saavuimme tien levennykseen rekkojen keskelle ja lopulta pieneen toimistoon tien laidassa. Ei tarvinnut jonottaa. Ainoina varsinaisina matkailijoina saimme heti leimat ja jäimme toimiston eteen odottamaan bussia. Hämärän muistikuvan mukaan bussit kulkivat noin parin tunnin välein. Puolisen tuntia odoteltuamme kapusimme bussin kyytiin.

Olimme saaneet Iguazúlla tapaamiltamme ranskalaisopiskelijoilta vinkin, että whatsappi toimi Brasiliassa paremmin hotellin varauksessa kuin booking.com. Olimme itsekin huomanneet, että booking tuppasi antamaan kalliimpia hintoja kuin, mitä hotellit paikan päällä tarjosivat. Tuntui kuitenkin mukavammalta, kun oli varattuna paikka, mihin päänsä kallistaa, ettei sitä tarvinnut laukata etsimässä matkasta väsyneenä ympäri kyliä. Nyt olimme kokeilleet, josko whatsappi toimisi myös etelänaapurissa. Olimme lähettäneet tiedustelun Punta del Diablon Pousada Nativosiin. Huone oli luvattu alle bookingin tarjoamaan hintaan, joten olimme tehneet varauksen neljäksi yöksi.

Uruguayn Hangossa

Olimme uudessa maassa. Rajaseudun pikkukylien kaduilla kulki käsittämättömällä tavalla kasassa pysyviä autonrohjoja ja hevosia peräkärryineen. Irtokoirat olivat seuranneet meitä koko reissun Chuísta Chuyn raja-asemalle, ja muutama odotteli vielä bussiakin kanssamme. Matkan varrelta kiipesi valkotakkisia koululaisia bussin kyytiin, ja vanhemmat jäivät tien laidalle vilkuttamaan.

Laakea maisema muistutti ääretöntä Serengetin savannia gnulaumoineen. Vainioilla laidunsi meikäläistä lihakarjaa muistuttavia, pulskia mullikoita silmän kantamattomiin. Lammikoiden laitamilla parveili runsaasti erilaisia lintuja. La Coronillan kylän jälkeen tien ja Atlantin välissä oli suuri, metsäinen Santa Teresan kansallispuisto, jota jatkui Punta del Diabloon saakka.

Punta del Diablo, ”paholaisen nokka”, oli uinuva muutaman sadan asukkaan, entinen kalastajakylä, joka kesän huippusesongin aikaan, tammikuussa, paisuu 30 000, lähinnä brasilialaisen, uruguaylaisen ja argentiinalaisen, lomanviettäjän rantaparatiisiksi. Suurin osa kaupoista ja ravintoloista oli vielä kiinni, mutta talviuniltaan heräävä kylä oli alkanut pikku hiljaa valmistautua kesäsesonkia varten. Talvimyrskyjen rikkomia ruokokattoja korjailtiin, vuokramökkejä ehosteltiin ja uusia puoteja rakenneltiin. Jokunen ravintola oli jo avannut ovensa harvoille matkailijoille ja viikonlopun viettäjille. Vielä ei tarvinnut kilpailla pöydistä.

Kylässä oli muutamia vanhoja, sotkuisia ”alkuasukkaiden” tönöjä. Jotkut pihoista toivat elävästi mieleen Baikalin Olkhonin saaren kylät. Lisäksi oli siistejä lomanviettäjille suunnattuja vuokramökkejä, huviloita, majataloja ja hotellin tapaisia. Rakennuskanta oli varsin kirjavaa ja joukossa oli todella persoonallisia ratkaisuja.

Oman majatalomme Montevideosta syntyisin oleva isäntä rakasti suunnittelua, rakentamista ja puutarhan hoitoa. Se näkyi kekseliäissä ja rohkeissa ideoissa, rakennuksen hauskoissa yksityiskohdissa ja ympäristöön sointuvassa puutarhassa. Pousada ei ollut aivan rannalla, mutta sijaitsi erinomaisella paikalla. Huoneemme oli parvekkeineen ja merinäkymineen oikein viihtyisä. Rannalla olisi ollut liiankin hiekkaista, ja muutamat rantataloista olivat saaneet tuntea meren raivon tuhankin konkreettisesti.

Kylällä on pari kallioista niemeä, mutta dyynejä ja hiekkarantaa riittää kilometritolkulla. Paikka on saanut nimensäkin merelle pistävistä kallioniemistään. Ne aiheuttavat pirullista, jopa 6–7 metrin aallokkoa. Eteläisen rannan nimikin, Playa de la Viuda eli lesken ranta, kielinee aikojen saatossa merelle jääneistä kalastajista.

Ihanat maisemat, kävelymaastot, linnut ja kyläkoirat

Lähdimme tutkimusmatkalle pari kilometriä pitkän Playa de la Viudan toiseen päähän, Punta Palmariin. Matkaseuranamme ole hauskoja pitkäpyrstöisiä laahustyranneja, jollaisia emme olleet ennen nähneet. Ne lennähtelivät rannalta aaltojen syömän dyynitörmän päälle ja takaisin. Aurinko pysytteli toista päivää itsepintaisen sumupilven takana, kuin oman saariston keväässä ikään.

Sumusta alkoi hahmottua komea talo upealla paikalla majakan tapaisen vieressä. Uruguayssa on 1959 alkaen ollut laki yhteisistä rannoista. Maapläntti kuuluu olleen jollakin suvulla jo ennen sitä, mutta tontin pääsi kiertämään rantaa myöten. Oli siinä mahtava paikka! Pihalla ja rantakallioilla viihtyi runsaasti lintuja; kahlaajia, lokkeja, papukaijoja, pikkulintuja, merimetsoja ja vaikka mitä; ja maisemat kallioihin rikkoutuvine maininkeineen olivat kadehdittavan hienot.

Kiersimme niemen aidan viereen syntynyttä polkua seuraten. Talon takana alkoi toinen pitkä biitsi, Playa Santa Maria. Autiota rantaa riittää siihen suuntaan kymmeniä kilometrejä. Niemen ja tontin takaa löytyi myös tolkuton määrä mereltä ajautunutta muoviroskaa ja kasvijätettä. Paikkaa, johon virtaukset keräävät ryönää, kutsutaan täkäläisittäin buzoniksi, postilaatikoksi. ”Loota” olikin muovipullopostia täynnä.

Ukkosyön jälkeen aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Varustauduimme pitkälle kävelylle. Tungimme reppuun aurinkorasvojen ja kiikarien seuraksi pikkupuodista ostetut yli kahden litran vesipullon ja tuoreet lihapiirakat, empanadat. Suuntasimme Punta del Diablon pohjoisen Playa del Riveron rantaa pitkin Santa Teresan kansallispuistoon ja kohti Punta del Barcon niemeä.

Pyhän Teresan puisto

Portugalilaiset olivat aloittaneet Santa Teresan linnoituksen rakentamisen 1700-luvun puolivälissä puolustautuakseen espanjalaisten armadalta. Rakennustyöt jatkuivat aina 1800-luvulle asti, ja siinä välissä olivat jo sodatkin vaihtuneet toisiin. Kun 1828 rauha astui voimaan Eversti Leonardo Oliveran joukkojen lyötyä ”brasilialaiset imperialistit”, linnoitus menetti merkityksensä ja se hautautui pikkuhiljaa lähes kokonaan vaeltavan hiekan alle.

1900-luvun alussa alettiin puhua hylätyn linnoituksen restauroinnista. Samalla syntyi ajatus linnoitusta ympäröivän sadan hehtaarin alueen suojelusta. Alkuperäisiä kasvi- ja eläinlajeja haluttiin varjella, ja luoda kansallisen monumentin ympärille kaikille avoin puisto.

Nykyään puistossa on runsaasti palveluja kauppoja, ravintoloita, leirintäaluetta, majoituspalveluita ja museota myöten. Puistossa risteilee laaja tie- ja polkuverkosto. Rannoilla voi harrastaa auringonpalvontaa, uintia ja vapaa-ajan kalastusta, ja niemiin on rakennettu valaiden havainnointitorneja. Yksi ranta-alue puiston pohjoisosassa on rauhoitettu erityisesti liemikilpikonnan elin- ja lisääntymisalueeksi.

Kävelimme pitkän Playa Granden pohjoispäähän Punta del Barcon valastornille. Rannalla kävi ihana, vilvoittava tuuli. Linnoitukselle olisi ollut vielä toinen mokoma kuumilla dyyneillä ja metsäteillä tarpomista, joten se jäi käymättä. Pidimme tornin huipulla evästauon ja kiikaroimme merta, kaukaisia pohjoisia saaria sekä satakuntaa tuulivoimalaa niiden takana.

Etelänmustavalaiden tarkkailun paras aika oli ohitettu kuun vaihteessa. Emme nähneet valaita, mutta vaellus oli mukava muutenkin. Näimme kotomaan lintulajeja vastaavia siivekkäitä, kuten amerikanmeriharakoita, etelänselkälokkeja, naurulokkia muistuttavia eteläamerikanlokkeja ja kotoisia töyhtöhyyppiämme suurempia eteläamerikanhyyppiä. Noita hyyppiä, Uruguayn kansallislintuja, oli joka paikassa. Niiden puuhia voi katsella meidän parvekkeeltakin. Onpa hauskaa saada elää kaksi kevättä vuodessa!

Hiekka elää

Olin etukäteen lukenut, että lättänässä Atlantin rantavaltiossa sää saattaa vaihdella nopeastikin. Saimme tuntea sen nahoissamme monta kertaa. Viileä ja sakea sumu muuttui ukkossateeksi, ukkonen läkähdyttävän kuumaksi auringonpaisteeksi ja se puolestaan miltei myrskytuuleksi. Olin rauhaisan illan päätteeksi juuri laittanut pääni tyynyyn, kun havaitsin, että parvekkeen ovi tärisee ja kolisee. Kylmä tuuli vinkui ja puski ovien raoista koko yön. Aamulla se oli hippasen hellittänyt, mutta kova se oli vieläkin. Pousadan päivänvarjoista yksi oli lentänyt lampeen ja toisen vankka varsi oli mennyt poikki. Ruokokaton ruokoja lojui käytävillä.

Kotopuolessa on kuulemma 12 astetta pakkasta ja 30 senttiä lunta! Täällä tarvitaan aurauskalustoa teiden pitämiseen auki joka paikkaan tuivertavalta hiekalta. Kallioniemet ankkuroivat Punta del Diablon paikalleen, mutta hiekkamaisema niiden välissä muuttaa muotoaan koko ajan. Dyynit nielaisevat huviloiden portaikot ja terassit, tai hiekka lähtee sadevesivirtojen mukana talojen alta. Rannan läheisyydessä aallokko voi kaapata rakennusten perustushiekat mukaansa.

Emme taida hankkia tonttia tältä kylältä. Talon rakentaminen tuntuisi aika riskibisnekseltä, mutta Punta del Diablossa oli mukava levähtää muutama päivä. Kylä oli parhaimmillaan juuri näin keväällä, ennen lomailijamassoja. Karkaamme vielä ennen viikonlopunviettäjienkin saapumista.