Outback – siellä jossain

Cairns kärsi kuivuudesta. Sadetta oli saatu viimeksi 4 kuukautta sitten, ja kaupungin makeavesivarastot alkoivat huveta. Ensimmäiset vedenkäyttörajoitukset oli annettu. Sitten alkoi sataa, ja sadetta tuli ainakin viisi päivää putkeen. Luulisi, että sellaiseen olisi siellä totuttu, mutta teitä tai parkkipaikkoja ei ollut suunniteltu rankkasateita ajatellen.

Teiden laidat lainehtivat ja Cairns Central -kauppakeskuksen parkkihallin kakkostasolle lorisi vettä solkenaan ylemmän tason sauman läpi. Lattialle oli kerääntynyt laajoja lammikoita.

Jalankulkijoiden tilanne oli vielä huonompi. Heitä ei ollut huomioitu lainkaan. Kuten Yhdysvalloissa, myös Australiassa ”kaikki” kulkevat autolla. Vain alkuperäiskansan jäseniä ja muutama turisti tuli kävellen vastaan. Onnettomien, ns. ”jalkakäytävien” päissä, tien kanteissa vesi virtasi vuolaina koskina. Niiden pohjaa ei nähnyt, eikä niiden läpi uskaltanut astua. Piti kiertää, mistä pääsi, mikä tarkoitti usein vilkkaan autotien puolta…

Awesome Campersit eli Äldemahtiretkeilijät

Sadekeli ei ollut mukavin mahdollinen Australian autorundin aloittamiseen, mutta siihen piti tyytyä. Seuraavat 40 päivää kotimme olisi Awesome Campersin vanhasta Japanilais-Toyatasta väsätty matkailuauto. Lastasimme sen ahtaat tilat täyteen ruokaa ja juomaa ja lähdimme länteen.  Sen minkä tilapulassa kärsimme, voitimme ajomukavuudessa.

Ajoimme ensin koko Australian mantereen kiertävää ykköstietä Cairnsista etelään. Tuolta Bruce Highwayksi nimetyltä tieltä käännyimme Atherton Tablelandille vievälle Gillies Highwaylle. Se tunnetaan 263:sta mutkastaan. Kapea serpentiinitie kiipeää 800 m ylöspäin vain 19 km matkalla. Kasvillisuus muuttui kuivasta eukalyptus- ja käpypalmumetsästä reheväksi ja varjoisaksi trooppiseksi sademetsäksi, ja matkan varrella oli mahtavia näkymiä!

Atherton Tableland kuuluu suureen maaselkään, joka jakaa Queenslandin kahtia. Vaikka se sijaitsee trooppisilla leveysasteilla, se sopii maidontuotantoon 500–1280 metrin korkeutensa ansiosta. Maaperän hedelmällisyys selittyy sen vulkaanisella alkuperällä. Alueella on runsaasti pieniä kraatterijärviä, laavatunneleita, kuumia lähteitä ja muita luontokohteita. Turismi onkin täkäläisille tärkeä lisätulonlähde.

Australian Mabi-metsien rippeillä

Suuri osa Atherton Tablelandin kokonaan peittäneistä, ainutlaatuisista Mabi-sademetsistä onkin raivattu maatalouden käyttöön. Ylängön vehreillä, kumpuilevilla laidunmailla käyskenteli karjaa. Vähäiset metsiköiden rippeet on suojeltu monen pienen kansallispuiston mosaiikilla, josta valtaosa kuuluu Wet Tropics World Heritage Areaan, eli ”kostean tropiikin maailmanperintöalueeseen”, sekä BirdLife Internationalin nimeämiin tärkeisiin lintualueisiin.

Luontokohteet on merkitty hyvin, ja niihin on rakennettu helppoja ja mukavia kävelyreittejä. Useissa voi myös uida, meloa tai maastopyöräillä. Yhä jatkuvan sateen vuoksi, aktiviteetit eivät jaksaneet meitä houkutella. Uhmasimme säitä vain sen verran, että kävimme katsomassa paria – todella mahtavaa – kuristajaviikunaa ja kauripuuta. Kaikista näkemistämme kuristajaviikunoista nämä veivät pisimmän korren. Oli viikunoilla mittaa! Ja jopa 60-metriset kaurit taas kuuluvat havupuiden sukuun. Niillä on leveät, lehtipuiden lehtiä muistuttavat lehdet sekä pitkulaiset kävyt.

Yövyttyämme ensimmäisen retkiyön sademetsän äänien ympäröiminä Malanda Falls Caravan Parkissa kävimme vielä tarkistamassa tilanteen Yungaburran Platypuksen tarkkailutasanteella. Platypukset eli vesinokkaeläilmet lienevät olleen jo siestalla, sillä emme nähneet ainoaakaan. Vain vesikilpikonnat olivat paikalla. Se jäi harmittamaan, sillä vesinokkaeläin oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen jo pikkupentuna, kun olin lukenut siitä eläinkirjoista.

Vaikka olimme jokaisella pienellä sademetsäpolulla pitäneet puiden latvoja silmällä, myös puukengurut pysyivät piilossa. Kekokanat sen sijaan kipittivät teiden yli huolettomasti kuin Ellun kanat ja herkuttelivat leiripaikoille tipahtaneilla herkuilla, kuten perunalastuilla. Kekokanakoiraat (kekokukot??) potkivat pudonneita lehtiä kasoiksi, joihin naaraat munivat. Aurinko ja lehtien maatuminen hautovat munat tipusiksi vanhempien puolesta. Niiden ei tarvitse paljon lastenhoidosta murehtia.

Savannah Way

Palasimme taas ykköstielle ja jätimme Athertonin taakse. Alkuun tie kulki nimellä Kennedy Highway. Siltä kurvasimme Gulf Developmental Roadille (Lahden kehitettävä tie). Se on Queenslandin osavaltion päässä ensimmäinen pätkä Savannah Wayna tunnettua reittiä. Näin täkäläisen kevään kuluessa uskalsimme vielä lähteä pohjoisen Australian Cape Yorkin niemen tyven ja Australian savannien läpi. Tie kulkee laajojen tulvamaiden kautta, eikä sitä kautta välttämättä pääse läpi ollenkaan kesän sadekauden aikana.

Savannah Wayn penkassa oli tuhkatiheään kylttejä, joissa luki, että tie on tulville altis ja merkkipaaluista voi tarkastaa veden syvyyden. Usein ne riittivät metriin, mutta matkan varrella oli myös 2 metrin ja jopa 4 metrin paaluja! Reitille kannattaa siis lähteä pitkällä snorkkelilla varustetulla nelivedolla kesäaikaan. Silloinkin on syytä varautua matkan katkeamiseen pidemmäksikin ajaksi. Ajantasaiset tiedotteet voi lukea netistä.

Mitä syvemmälle puskaan tie tunki, sitä harvemmin liikennettä tuli vastaan. Silloin tällöin vastaan ajoi road trainejä eli ”tiejunia”. Ne ovat raskaita, yli 50 m pitkiä, kolmen perävaunun rekkoja, jollaista ei niin vaan pysäytetty. Haastavinta niiden kohtaaminen oli silloin, kun päällystettyä tietä oli vain yhden kapean kaistan verran. Tiejunille piti vaan antaa tietä ajamalla reilusti sorapenkalle.

Ensimmäisen päivän aikana Savannah Wayllä laskimme matkan varrelta parikymmentä yliajettua kengurua. Lisäksi tien penkoilla retkotti kaluttuja lehmän raatoa sekä pienempiä, suvultaan epäselväksi jääneitä myttyjä. Suurin vaara elukkakolareihin oli aamun ja illan tunteina. Vastaan tulevat jämerät nelivetomaasturit olivatkin usein varustettu vankoilla karjapuskureilla, ja vuokra-autojen ajoaika oli rajoitettu vain valoisaan aikaan suunnilleen aamukuudesta iltakuuteen.

Retkeilyalue-elämää

Noin 600 km päivämatkan päätteeksi jäimme yöksi Croydon Caravan Parkiin. Ei ollut lomasesonki, ja olimme paikan ainoat ”karavaanarit” vanhemman australialaispariskunnan ja heidän puudelinsa lisäksi. Oli painostavan kuuma, hiostava ilta, ja aussit olivat tietysti varanneet parhaimman varjopuun…

1880-luvun kultaryntäyksestä syntynyt Croydon on nykyään pieni, suunnilleen 300 asukkaan kylä keskellä ei-mitään. Kullankaivuu elätti aikanaan Queenslandin neljänneksi suurinta kylää neljän vuosikymmennen ajan.

Oskari paistoi illalliseksi kalaa ja minä väsäsin lisukkeeksi kreikkalaisfiiliksisen salaatin. Harmi kyllä, myös paikalliset kärpäset olivat haltioissaan ihanista barramundifileistä. Piti ahmia kala vähän turhan rivakasti, jotta ehti ennen ahneita siivekkäitä. Myös australianaavikkovaris lehahti viereiseen puuhun kärkkymään jämiä. Kaiken kukkuraksi kengurukin loikki etsimään illallista retkeilyalueen pihamaalta.

Taivaalle kertyneet tummat pilvet enteilivät yöksi sadetta. The Famous Finnish Rain Makers, ”kuuluisat suomalaiset sateentekijät”, olivat taas liikkeellä. Kattoluukkua ei siis kannattanut jättää yöksi auki.

Outback – ”vittulanjänkä”

Savannah Way jatkui Croydonista nimellä Normanton–Croydon Road. Olimme pitkien yöunien jäljiltä liikkeellä jo aamuseitsämän aikoihin. Alkumatkasta näimme varmasti parikymmentä kengurua. Useimmiten ne hyppivät kohti puskia ohi ajaessamme, mutta muutama myös itsemurhakokelas loikki editsemme tien yli. Lintujakin oli runsaasti liikkeellä. Näimme valkoisia kakadu-papukaijoja, australian- tai saruskurkia (ovat kovasti saman näköisiä) ja monenlaisia petolintuja. Monet niistä olivat keskittyneet yliajon uhrien putsaamiseen, ja joku lensi editsemme itse pyydetty pussirotta nokassaan.

Pistäydyimme Normantoniin tankkaamaan auton. Olisimme varmasti selvinneet jäljellä olevilla bensoilla vielä 200 km seuraavalle Burke&Willsinkin huoltoasemalle, mutta täällä ei voi olla varma siitä, että asema on auki tai että siellä on polttoainetta.

Savannah Way jatkuu Normantonista ainakin osittain päällystämättömänä soratienä ja odotettavissa olisi mahdollisesti myös vesistöjen ylityksiä. Sillä pätkällä alla pitäisi olla (kalliimpi) neliveto, ja tie oli vuokrasopimuksemme mukaan no go. Lähdimme etelään Burke Developmental Roadille nro 83, joka oli osa Matilda Way -nimistä reittiä.

Maisema muuttui matalamman puskan peittämäksi tulvamaaksi. Termiittikekoja törrötti tien laidoilla kilometritolkulla, kuin olisimme ajaneet valtavan hautuumaan läpi. Tosin muutamalle ”hautapaasille” oli vetäisty T-paita päälle… Välillä tie halkoi laajoja pusikkopaloaluleita, ja seutu vaikutti varsin elämälle vihamieliseltä.

Alueen vanhan pääkaupungin, Cloncurryn kohdalla käännyimme länteen, ja tie jatkui numeroilla 83 sekä A2 ja Barkly Highwayn nimisenä. Cloncurry on syntynyt karjankasvatuksen ympärille, mutta myös kupari ja kulta ovat kasvattaneet kaupunkia, joka viettää tänä vuonna 150. juhlavuottaan. Pikkuhiljaa  kutistuvan kaupungin väkiluku lienee enää runsaat 2000.

Kalkadoiden vuori

Yöksi suunnistimme Mount Isan kaivoskaupungin pohjoislaidalle Moondarra Accomodation Villageen. Kun kysyin, josko joku varjopaikka olisi vielä vapaana, respan rouva vastasi happamasti: ”This is The Isa. There’s no shade here.” (Löysimme silti sieltä pienen eukalyptuspuun varjostaman kohdan.)

Moondarra Accomodation Villagessa oli lyhyt- ja pitkäaikaisia karavaanaripaikkoja sekä ”upeita” konttikämppiä. Niitä lienee vuokrannut aika moni kaivostyöläinen. Vessoissa asusti sammakoita, ja pesualtaaseen jäänyt hämähäkkivainaa oli läpimitaltaan toista tuumaa.

Runsaan parinkymmenentuhannen asukkaan Mount Isa on syntynyt alueen laajojen mineraalilöydösten kylkeen. Mount Isa Mines kuuluu tuottavimpiin yksittäisiin kaivoksiin maailmassa. Maan uumenista on kaivettu lyijyä, hopeaa, kuparia ja sinkkiä. Kuivan erämaan asukkaat pitää hengissä Moondarran tekojärvi, joka tosin on pitkittyneiden kuivien jaksojen aikana huvennut huolestuttavan vähiin ja sinileväkukintojakin on havaittu. Ehkä karavaanipuiston reilusti vuotava vessakin kannataisi korjata…

Ennen valkoihoisten tuloa alue oli kuulunut Kalkadoon heimolle. He olivat eläneet luonnon antimilla alueella, jota valkonaamat pitivät vain huonona laidunmaana. Kummallisten malmivarantojen löydyttyä siirtokunnat tunkivat alueelle, ja Kalkadoot ryhtyivät puolustamaan maataan ja aloittivat yhden Australian menestyksellisimmistä sissisodista. Menestys taittui lopulta verisesti Battle Mountainin taistelussa 1884.

Mount Isa on Länsi-Queenslandin suurin asutuskeskus ja kuuluu koko Keski-Australian outbackin suurimpiin kaupunkeihin. 2011 laskettiin, että 53 % sen asukkaista oli miehiä ja 47 % naisia. Huhun mukaan suhde olisi joskus ollut 5:1. Entinen pormestari John Molony oli saanut jopa kansainvälistä huomiota, kun hän oli mennyt mainitsemaan Townsville Bulletin -sanomalehdelle, että Mount Isan epätasainen sukupuolijakauma oli tehnyt siitä hyvän asuinpaikan ”ei niin viehättiville” naisille.