Orankeja etsimässä

Vetten päällä leikkivä sumu hälvenee auringon kavutessa vaivalloisesti ylös metsän takaa. Puiden ja niitä peittävien köynnösten tummista hahmoista alkaa löytyä muotoja. Sähkömoottori tuuppaa meitä eteenpäin kapeassa jokipahasessa, jonka ylle sademetsän mahtipuut muotoilevat kaariaan. Jalohaikara nousee siivilleen rannalle kaatuneen harmaan puun oksalta. On hiljaista ja tunnelma on taianomainen. Pian hiljaisuuden rikkoo linnun ontto huhuilu. Toinen vastaa hauskasti naksuttaen. Yhtäkkiä jossain kahahtaa lehvästö. Töyhtölangurit ovat aloittaneet aamutouhunsa. Toisaalla jaavanmakakit selvittelevät välejään äänekkäästi rääkyen.

Voin mielessäni kuulla Sir David Attenborough`n puhuvan täydellisellä oxfordin englannillaan: “We are here – in the lush, tropical forest – of Borneo. The rainforest around us – is the habitat of many rare species – such as Sumatran Rhinoceros, Proboscis Monkey, and of course The Man of the Forest – the Orang Utan.”

Sepilokin kautta Kinabatangan-joelle

Matkamme orankien maailmaan alkoi tutustumalla Sepilokin orankien uudelleenkotiuttamiskeskukseen ja siellä tehtävään suojelutyöhön. Sepilokin suojelualue on neljäntuhannen hehtaarin kokoinen pala koskematonta, vanhaa sademetsää. Borneon orangit elelevät yksikseen ja emot vain poikasineen, paitsi pariutumisaikaan. Orankiäiti odottaa vauvaa yhdeksän kuukautta, kuten ihmiset. Niiden genomista 96,4 % onkin yhteisiä kanssamme. Emo hoivaa pienokaista ja opettaa tälle metsässä pärjäämisessä välttämättömiä taitoja kuuden–seitsemän vuoden ikään asti.

Orvoiksi jääneet pienokaiset ja vääriin paikkoihin eksyneet tai huonoon jamaan joutuneet orangit hoidetaan Sepilokissa kuntoon. Niitä ruokitaan ja niitä totutetaan lähtemään tai palaamaan kotiinsa, viidakkoon. Orankien ruokinta on Sepilokin odotetuimpia tapahtumia. Mekin menimme paikalle hyvissä ajoin ennen ruokinta-aikaa. Pian hoitajan kipattua kiinankaalit, pavut ja banaanit lavalle, saapui köysiä myöten pari nuorukaista niitä popsimaan. Ruoka pidetään mahdollisimman yksitoikkoisena, jotta orangit rohkaistuisivat hakemaan parempia herkkuja metsästä. Ja mitä vähemmän ruokailijoita ravintelissa käy, sitä paremmin eläimet ovat villiin elämäänsä kotiutuneet.

Tulvatasangon suojelualueella

Lähdimme pikaveneellä Sandakanin laiturilta mangroverämeen lävitse kulkevia vesiteitä pitkin kohti Kinabatangan-jokea. Joki on 560 kilometriä pitkä ja kymmenisen metriä syvä, syvimmillään jopa 35 metriä. Vaikka alkumatkasta tuntuikin siltä, että nyt matkataan kauas metsän keskelle, totuus on hieman toisenlainen. Jossain tie päättyy joen rantaan, ja joen yli kuskataan rekkoja hinaajan raahaamalla lautalla. Parissa kohtaa myös palmuöljypelto ulottuu joelle asti.

Kinabatanganin tulvatasangon suojeltu alue on 260 neliökilometrin laajuinen osa Sabahin suojelualueverkostoa. Se on suurimmaksi osaksi toisen luokan sademetsää eli se on kaadettu noin sadan vuoden sisällä. Sieltä puuttuvat ensimmäisen luokan sademetsään kuuluvat kaikkein korkeimmat puut.

Poliisit tsekkasivat jokisuulla, että lupamme ja maksumme ovat kunnossa. Kahden ja puolen tunnin päästä saavuimme aistikkaasti toteutettuun Sukau Rainforest Lodgeen, jonka National Geographic Society on valinnut yhdeksi Unic Lodges of the World -majapaikaksi. Jo menomatkalla näimme Borneon endeemisiä nenäapinoita ja valtavan, yli nelimetrisen suistokrokotiilin.

Joen varren kylässä asuu joki-ihmisiä, Orang Sungaita. Jotta he voisivat jatkaa perinteistä elämätapaansa, valtio on kustantanut heille aurinkopaneelit sähköä ja vesisäiliöt sadeveden keruuta varten. Sitä he käyttävät juomavetenään. Kylässä on ala-aste, mutta yläasteelle lasten pitää mennä Sandakaniin. Oppaamme kertoi, että lodget työllistävät nuoria. Niin ekoturismi auttaa heitä saamaan elannon ja mahdollisuuden pysyä kotiseudullaan.

Jokiretkiä ja rantalodge sademetsän keskellä

Sukaun lodgesta teimme jokisafareita heti aamun valjettua, kun eläimet heräilivät aamupuuhiinsa, sekä ennen auringon laskua, kun joen varsilla hakeuduttiin yöpuulle. Pienillä sivujoilla ja entisestä joenmutkasta syntyneellä makkarajärvellä käytettiin hiljaista sähkömoottoria, mutta voimakkaammin virtaavalla pääjoella ajettiin norminelitahtisella.

Pimeän laskeuduttua nautimme illallista lodgen tunnelmallisella, joen ylle rakennetulla terassilla kynttilöiden valossa. Yhtenä iltana teimme jokiajelun vielä myöhään ruuan jälkeen nähdäksemme hieman yöelämää. Kippari etsi otuksia pienen hakuvalon keilaan.

Pieni ryhmämme oli parin päivän ajan kuuden hengen vahvuinen. Seuranamme oli vanhempi ruotsalaispariskunta ja nuoremmat hollantilaissisarukset. Meitä luotsasi todella osaava luonto-opas Hazwan, joka innostui silmin nähden itsekin, kun teimme hyvän havainnon. Hän ymmärsi myös valokuvaajan tarpeita ja osasi ottaa kuvakulmat ja valojen suunnat hienosti huomioon.

Viimeisenä päivänä saimme ihan privaattiretket, ja oppaaksemme tuli Jumaidi. Hän oli Hazwania puheliaampi ja kertoi kaikenlaista paikallisesta elämänmenosta, vanhoista tavoista ja uskomuksista tämän päivän haasteisiin.

Eläinkohtaamiset lasketaan miljoonissa

Viimeisen päivän ohjelmaan kuului aamujokisafarin lisäksi iltaan asti kestävä reissu Gomantong-luolaan ykkösluokan sademetsän keskellä. Se oli erilainen luolakokemus! Siellä ei ole komeita tippukiviä eikä hienoja värivaloja. Sieltä kerätään ”pääskysenpesäkeiton” raaka-aineita kahdesti vuodessa. Pesät ovat arvotavaraa. II-luokan pesät ovat tehty syljestä ja pikkuruisista höyhenistä ja hinnaltaan 2000 USD kilolta. I-luokan pesät ovat puhdasta sylkeä, ja niiden arvo on 5000 USD per kilo! Pesien kerääminen onkin hallituksen valvonnassa ja luvanvaraista hommaa.

Luolavierailua varten vedimme naamallemme hengityssuojat ja päihimme – no jotkut suojat. Luolassa asuu nimittäin yhteensä miljoonan tutka- ja jaavansalangaanin (ne ”pääskyset”) lisäksi kaksi miljoona lepakkoa. Asukkaiden jätöksistä on kertynyt valtavan Simud Hitam -kammion pohjalle aikamoisen paksu kasa ammoniakilta tuoksahtavaa guanoa. Sitä ei siivota pois, koska se on pehmeämpi alusta kuin kallio, jos pesien kerääjä sattuu tipahtamaan bambutelineiltään. Herkkuläjän vuoksi luolassa asuu myös jokunen miljoona aika paksusti voivaa torakkaa. Kiinalaisravintoloiden muutamat hassut pikkutorakat eivät tunnu enään missään! Gomantongin torakoita vilisti ympäriinsä kakkakasan lisäksi kulkusilloilla, siltojen kaiteilla ja kallioseinämillä. Fiilis oli taas kuin Indiana Jones -leffassa.

Kooste tapaamistamme villieläimistä Kinabatangan-seikkailulla

Lintuja: viisi alueen kahdeksasta sarvinokkalajista (intian-, musta- kuontalo-, kurttu- ja sulttaanisarvinokka), neljä kuningaskalastajalajia, yöhaikara, eri jalohaikaralajeja, käärmekauloja, salangaaneja, sundankalahuuhkajia, bramiinihaukkoja, jotain lepakoita pyydystäviä pikkuhaukkoja, valkomerikotkia, harjakotkia ja liuta pikkulintuja, joiden nimet jäivät hämärän peittoon

Matelijoita, sammakkoeläimiä ym: keltamustaraitainen mangrovekäärme, kaksi suurta suistokrokotiilia, vesivaraaneja, metsägekkoja (Gekko smithii, en löytänyt suomenkielistä nimeä), kotigekkoja, muita pikkuliskoja, sammakko, torakoita ja perhosia

Nisäkkäitä: borneonkääpiöoravia, borneonjuovaorava, lepakoita, rotta

Sukulaisia: lukemattomia nenäapinoita, jaavanmakakeja, saparomakakeja, töyhtölangureja ja kuulimme borneongibbonin säväyttävän reviirihuudon

Ja sitten ne orangit: Jo toisella jokisafarilla Kelenanap-meanderijärvelle näimme ensimmäisen villin orankimme. Se oli tiineenä varmasti kahdeksannella kuulla. Sukau Rainforest Lodgen taakse rakennettua katettua siltareittiä kiertäessä näimme lodgen nimikko-orangit numero kaksi ja kolme, eli Luckyn (äiti) ja Dayn (poika). Gomantongin luolalle mennessä näimme kaksi orankia, joista ensimmäinen, meidän neljäs havis, oli nuori uros ja toinen, numero viisi, oli yksinäinen naaras. Luolalta palatessa näimme kaksi orankia, mamman ja lapsukaisen, numerot kuusi ja seitsemän.

Oskari oli enintään kolmen metrin etäisyydellä viimeksi mainitusta äitiorangista. Minä röhnötin pitkin pituuttani guanoisilla kengillä sotketulla kävelysillalla hitusen etäämmällä, jotta sain vapaan kuvauskulman. Näimme yhteensä seitsemän orankia! Se oli enemmän kuin olisimme ikinä uskaltaneet toivoa!