Okinawalta Kagoshiman prefektuuriin

Astuessamme ihan tavallisen, pienen ruokakaupan liukuovesta sisään meidät toivotetaan reippaasti tervetulleiksi. Nappaamme ostoskorin oven pielestä ja marssimme kylmäaltaiden ääreen. Valinnanvaraa löytyy. Saarten kotivesiltä pyydetyt kalat ja muut meren antimet ovat leikattu yksinkertaisiksi, kauniiksi annoksiksi, joista saa koottua runsaan ja maittavan aterian. Täällä ei tarvitse tyytyä banaaniin ja pähkinöihin eikä vehnäkekseihin tai sipseihin.

Yksi matkailun avartavimpia ja ihanimpia anteja on paikallisten ruokien maistelu. Japani kuuluu niiden suhteen suosikkimaihimme. Paitsi ravintoloista myös lähikaupoista löytyy aivan uskomattoman hyvät ja tuoreet ainekset lounaaseen tai illalliseen, vaikkei käytettävissä olisi kuin vedenkeitin tai mikroaaltouuni. Ravintolat joutuvatkin pistämään parastaan ja pitämään hinnat kurissa saadakseen asiakaskunnan palaamaan kerta toisensa perään.

Prefektuurista toiseen

Vaikka suomen- ja englanninkielillä Riukiut (eng. Ryukyu) tarkoittavat koko Japanin lounaista saariketjua, paikalliset nimittivät Riukiunkaaren eri saariryhmiä monimutkaisista historiallisista syistä omilla nimillään. Yleisimmin saaret jaettiin pohjoisesta Kyushyn pääsaarelta alkaen Ōsumi-, Tokara-, Amami- Okinawa- sekä Sakishima-saariin (Viimeksi mainitut jaettiin vielä Miyako- ja Yaeyama-saariin). Japanin mukaan eteläisimpiin Yaeyama-saariin kuuluvia Senkaku-saaria väittivät omikseen myös Kiina ja Taiwan.

Lauantaiaamu oli valjennut kauniina, kun hiivimme alas Marine Guest House Churan yläkerrasta jo ennen isäntäperheen ylös nousua. Marssimme satamaan ja ostimme liput A-linesin yhteysalukseen. Pikkubussi heitti meidät sataman laitimmaisen laiturin kyljessä odottavan suuren laivan kylkeen, ja kiipesimme pitkät sivuportaat ylös.

Yhteyslaivamatka käy valasretkestäkin

Paatilla oli väljää. Ikkunapaikka löytyi helposti. Välipalaa sekä juomia sai vain automaateista. Okinawan luoteislahdella näkyi suihkuja. En uskonut vastavaloon näkemiäni ”roiskeita” valaiksi, kunnes Oskari näki yllättäen luodon keskellä lahtea. Se osoittautui ryhävalaan tummaksi seläksi. Minäkin ehdin todistamaan sen valtavaa, notkeaa pyrstöä ennen sen katoamista aaltojen syliin.

Valaat olivat kulkemassa Riukiusaarten ohi. Keskimäärin 25–48 tonnin painoiset, 12–18-metriset ryhävalaat kävivät talvisin lisääntymässä trooppisilla ja subtrooppisilla merialueilla ja matkasivat kesiksi säännöllisesti viileämpiin vesiin.

Valaanpyynti oli hävittänyt arviolta jopa 90 % maailman ryhävalaskannasta, ja 1960-lukuun mennessä niiden määrä oli kutistunut alle 10.000 yksilöön. Ryhävalaat rauhoitettiin 1966, minkä jälkeen kanta on jopa kymmenkertaistunut, ja lajia pidetään nykyään elinvoimaisena.

Kagoshiman prefektuurin etelävartiossa, Amamisaarten eteläisimmän saaren Yoronin satamassa meitä oli vastassa Hoshizuna Innin isäntä. Olisimme vihoviimeiseksi odottaneet kohtaavamme siellä suomalaisia! Isäntä kuitenkin esitteli pikaisesti meille satamaan tuomansa suomalaisperheen, isän, äidin ja aikuisen tyttären, jotka olivat jatkamassa matkaa samalla laivalla, jolla olimme tulleet.

Yksinkertaista maalaiselämää

Yoron oli siisti ja simppeli 6.000 asukkaan maalaissaari. Pienet peltotilkut ruuduttivat kanankoiven muotoisen saaren maisemaa painellessamme saaren ainoan, nipin napin 100 m korkuisen, kukkulan laitaa ylös. Yksinkertainen 2-kerroksinen Hoshizuna Inn nökötti suunnilleen kaakkoisniemen majakalle laskevan tien puolivälissä peltotilkkujen keskellä. Kaikista 2. kerroksen huoneista lienee näkynyt merelle.

Edellisistä, puusäleikkösänkyjen päälle viritetyistä sentin vahvuisista retkipatjoista pääsimme perinteiselle tatamille. Se oli ollut meille tuttu jo nuoruudesta, kun olimme harrastaneet jujitsua, mutta se oli merkinnyt meille hiukan joustavaa treenialustaa – ei sänkyä!

Huoneen sisustus koostui lattian peittävästä tatamista ja n. 40×50 cm kokoisesta 30 cm korkeasta pöydästä. Seinään rakennetussa kaapissa oli muutama peitto, pari jotain jyviä sisältävää tyynyä ja pikkuruinen televisio, josta tuli lähinnä japanilaisia saippuasarjoja. Vessan ja suihkut jaoimme muiden asukkaiden kanssa.

Kävimme lounaalla saaren kiertävän, noin 10 km pituisen renkaan muotoisen päätien laidalla. Pientä ravintolaa pyöritti nuori pari, joka puhui toistaiseksi parasta englantia koko lounaissaariston reissullamme. Valikoimme listalta vähän oudoksi osoittautuneen lasagne-virityksen riisipohjalla sekä suorastaan gourmet-tasoisen turskanmätipastan.

Tankkauksen jälkeen kävelimme Yoronin varsin vaatimattomaan Gusukuun eli Riukiu-linnan raunion jämille sekä komeanimiseen Southern Cross Centeriin. Aika ruman rakennuksen ylimmästä, 5. kerroksesta oli upeat 360°:n näkymät naapurisaariin saakka, ja alemmissa kerroksissa esiteltiin saaren luontoa, historiaa ja tapoja vähän säälittävän kotikutoisesti. Jatkoimme vielä Higashiku-niemen rantaa Maehama-biitsille tuulivoimalan juureen ja takaisin majataloon.

Illalliseksi haimme dimsumeja ja sashimia lähikaupasta. Pussikaljan siljasta ostimme parin litran tölkin sakea, kun pienempääkään ei ollut tarjolla. Kaipasimme puudutusta ennen tatamiyötä.

Fillarit alle ja menoksi

Hoshizuna Inn -majatalossa yöpyi ainakin tähän aikaan vuodesta pääasiassa kaupparatsuja ja insinöörejä myyntimatkoillaan. Jos pukumiehillä oli tovi vapaata aikaa, yksi otti rullalaudan alleen ja paineli menemään ja pari muuta suuntasivat rantaan nauttimaan zen-hetkestä aallonmurtajan päällä istuen tai rantahiekalla käyskennellen.

Me vuokrasimme polkupyörät ja lähdimme tutustumaan Yoronshimaan (tai Yoronjimaan eli Yoronin saareen) laveammin. Oli säteilevän kaunis, lämmin kevätpäivä. Saaren etelälaidan kauniilla korallihiekkarannoilla oli suorastaan kuuma. Vesi oli lasinkirkasta ja valliriutan sisällä meri loisti räikeän turkoosina. Riuttaan särkyvien tyrskyjen takana aukesi aava, syvän mariininsininen ulappa. Saaren korkeimman rantajyrkänteen päältä näimme taas ryhävalaiden hengityssuihkuja ja selkien tummia kaaria.

Yoronin saaren pääkaupungissa Chabanassa pysähdyimme lounaalle ensimmäiseen lupaavalta näyttävään paikkaan. Täkäläiset ravintolat vaikuttivat aina olevan kiinni, mutta kun kokeilimme ovea, se aukesi, ja meidät toivotettiin tervetulleiksi.

Pian selvisi, että Taitozushi oli suoraan kylän kalasataman edessä. Ihmekös tuo, että tilaamamme Yoronin kaloista väsätyt sushit veivät kielen mennessään. Tuoreempia saisi hakea! Tulipa samalla maistettua pallokalaakin. Se lienee ollut oikein preparoitu, koska olimme yhä hengissä… Kala oli varsin miedon makuista napakkaa purtavaa.

Yoronin peltotilkut olivat pieniä, ja maatalous oli näinkin teknologisesti edistykselliseksi maaksi hämmästyttävän vanhanaikaista ja käsityövoittoista. Yoronjiman otti mukavasti haltuun pyörän satulasta, ja peltoja kiertävillä, päällystetyillä pikkuteillä oli oikein nautinto pyöräillä. Ne olivat ainakin sunnuntaisin liki autiota. Tuskinpa niillä hirveästi liikennettä olisi muulloinkaan, paitsi ehkä kaikkein suosituimpien loma-viikkojen aikaan.

Saarihyppely japanilaisittain

Marix-linjan laivan moottoriongelmat jatkuivat, ja vuoro oli jälleen peruttu. Olimme joutuneet perumaan viimeisen Hoshizuna Innistä varaamamme yön, jotta olimme päässeet jatkamaan seuraavalle saarelle taas A-linjan lautalla. Kiipesimme suoraan laivan yläkannelle tähyämään valaita. Noin puolentoista tunnin matkan aikana saimme 3 havaintoa vähän turhan kaukana pulikoivista otuksista. Valaiden näkeminen tuntui silti aina hyvältä. Lisäksi bongasimme karettikilpikonnan Wadomarin satamaan saapuessamme.

Okinoerabushima kuuluu Amami-saarten Satsuna-saariin. Pituutta korallisaarella on 20 ja leveyttä 7 km. Se on melkein 5 kertaa Yoronia isompi, mutta asukkaita on vain vajaat 3 kertaa enemmän. Korkein kohta, Ōyama-vuori, on liki 250 m. Saaren pääsatama on Wadomarin kylässä saaren kaakkoisrannalla ja pienempi satama China-nimisessä kylässä saaren eteläpäässä.

Kävelimme satamasta muutamat sata metriä hienosti nimettyyn Hotel Seaworldiin ja saimme huoneen 10 minuutissa. Siellä oli sängyt! Ne eivät olleet kovin pehmeät, mutta sängyt kuitenkin.

Kuten Yorinissa, olimme varanneet huoneen aamiaisineen. Japanilainen aamupala poikkesi paitsi länsimaisesta myös tyypillisestä aasialaisesta. Tarjottimella oli monta pientä astiallista maisteltavaa, vähän kuin ”tapaksia”. Olimme juuri paukauttamassa kananmunat pöydän laitaan, kun Oskari näki silmäkulmasta, miten niitä kuuluu käsitellä. Raaka(!) muna piti avata varovasti ja mulauttaa kuoren sisältö minikeiton sekaan. Vältimme niukasti katastrofin.

Olimme saapuneet saarelle juuri ravintoloiden iltapäivätauon aikaan, joten talsimme kohti keskustaa etsimään ruokakauppaa lounaspäivällisen tykötarpeiden hankkimiseksi. Palasimme kassit täynnä Okinoerabushiman herkkuja, jotka nautimme pieneltä yöpöydältä. Vielä, kun keksisivät herkuille pakkaussysteemin, josta ei tulisi niin tuhottoman paljon muoviroskaa. Täysin turhista muovikukista voisi ainakin luopua saman tien.

Lounaspäivällinen oli venähtänyt niin myöhäiseksi, ettemme enää kaivanneetkaan illallista. Sen sijaan arvostimme ”ikiomaa”, lämmintä suihkua. Köllimme hotellin ylimmässä eli 2. kerroksessa tutkimassa erinomaisesti toimivan wifin välityksellä, mitä saari vierailijalleen tarjoaisi. Silloin se tarjosi elämämme toisen, selvästi tuntuvan maanjäristyksen!

Hassu pikkuauto vie Okinoerabun ihmeisiin

Kyselimme luolaretkiä paikalliselta yrittäjältä, mutta englanninkielisiä oppaita ei ollut saatavilla. Japaninkieliseen porukkaan liittyminen ei käynyt päinsä, koska retkellä tarvittiin erityisvälineitä ja hommaan liittyi riskejä. Oppaiden ja osallistujien olisi siis pitänyt ymmärtää toisiaan. Siirrymme kakkossuunnitelmaan ja marssimme korttelin ympäri autovuokraamoon.

Auton vuokraus onnistui ilman yhteistä kieltäkin, ja pian huristelimme Okinoerabun pikkuteillä, vaihteeksi taas vasemmanpuoleisessa, mutta hiljaisessa liikenteessä. Menopeli oli täkäläisittäin hyvin tyypillinen, pikkuinen Daihatsu Mira. Tuolla burgundinpuinaisella hybridillä saareen tutustui hyvin päivässä.

Onneksi saari ei ollut suurempi, eikä siellä voinut kovin pahasti eksyä. Kartat olivat onnettomia. Paperinen, komeasti nimetty Okinoerabu Visitor’s Guide oli pääotsikkoa lukuun ottamatta toteutettu pelkästään japanilaisilla kirjoitusmerkeillä, ja siihen oli piirretty teitä kovin valikoiden. Myöskään maps.messä ei näkynyt saaren hämähäkinverkkoa muistuttavan tiestön lisäksi juuri muuta kuin 2 lauttasatamaa ja Mount Ōyaman huippu. Osa siihen merkityistä teistä oli lähinnä umpeen kasvaneita kärrypolkuja, ja monia kulkukelpoisia teitä ei karttaohjelmasta löytynyt ollenkaan.

Okinoerabu muistutti naapuriaan Yoronia pienine peltotilkkuineen, mutta rakennuskanta oli aavistuksen tyylikkäämpää. Komea, lähes yhtenäinen valliriutta ja hienothiekkaiset rannat puuttuivat. Tyrskyt pääsivät takomaan Okinoerabun pääosin suojatonta rantaa valtavalla voimalla. Tummien, rosoisten ja terävien jyrkännerantojen välissä oli muutamia kauniita, mutta karkeampihiekkaisia biitsejä. Osin siksi saari ei ollut Yoronin tavoin turistien suosiossa.

Saimme tutustua nähtävyyksiin kahden kesken. Kiersimme kaikki majakat, satamat ja rannat sekä saaren ainokaisen ”vuoren” huipun. Jopa Okinoerabun tunnetuin kohde, saaren sadoista kalkkikivionkaloista ja luolista suurin, Shoryudo, oli yksin meidän. 3,5 km mittaisesta tippukiviluolasta 600 m pätkä oli avoin yleisölle, ja sisään pääsi n. 1100 yenillä (vajaat 10 €). Missään muualla emme olleet päässeet yhtä komeaan tippukiviluolaan ilman katisijaa. Oli nautinto tutkia luolaa aivan omassa tahdissa.

Meritiellä taas

Onneksi olimme jakaneet matkasuunnitelmamme Hotel Seaworldin vastaanoton henkilökunnan kanssa. Muuten emme olisi tienneet, että laiva lähtee tulosatamamme Wadomarin sijasta saaren toiselta puolelta Inoben satamasta, ja hotelli piffasi meille kyydin.

Lastauksessa meni poikkeuksellisen pitkään. A-linjan Akebono-lautta pääsi lähtemään vasta pari tuntia myöhässä. Saavuimme Tokunoshiman Kametsuun vähän ennen auringon laskua. Satamasta oli kilometrin taival Lexton-hotelliin, mistä saimme 3. kerroksen merinäköalahuoneen. Tosin edessä oli paitsi rivi kasuariinapuita myös betonikenttää ja joka saarelta tuttuja betonisia aallonmurtajapalikoita, tetrapodeja.

Nuo alunperin Ranskassa kehitetyt ”betonisarvet” olivat Japanissa suorastaan instituutio. Niitä löytyi pyöreäpäisinä, kolmion- neliön sekä kuuskulmion muotoisina ja läpimitat vaihtelivat metristä 5:een. Luin, että jopa puolet Japanin 35.000 km rannikosta on reunustettu tetrapodeilla! Luonnontilaista hiekkarantaa olikin miltei mahdoton löytää.

Seuraava pysäkki Amami-saarten ketjussa

Tokunoshima oli taas edellistä selvästi suurempi: n. 25×18 km eli vajaat 2,5 kertaa Okinoerabun kokoinen, ja asukkaita oli tuplaten. Toisin kuin koralleista muodostuneet etelänaapurinsa, Tokunoshimalla oli vulkaaninen alkuperä. Korkeimmat vuoret Inokawadake ja Amagidake ylsivät 645 ja 533 metriin. Saaren alkuperäinen nahkealehtinen laurisilvametsä oli laajalti raivattu maanviljelykselle, ja rantoja reunustivat tuttuun tapaan koralliriutat.

Tokunoshima tunnettiin parhaiten paikallisesta shōchū-viinastaan (kuten muutkin Riukiusaaret omistaan) sekä erityisesti yli 600 vuotta vanhasta omaleimaisesta härkätaistelustaan, jossa 2 sonnia otti toisistaan mittaa sumopainityyliin. Tapahtuma oli testosteronia tihkuva yleisötapahtuma, johon osallistuivat kaikki saarelaiset vauvasta vaariin. Harmi kyllä, yhtäkään sonnisumoa ei sattunut vierailupäivillemme.

Saari oli kuulemma myös suosittu turistikohde – tosin ei länkkäreiden keskuudessa. Englantia ei juuri osattu sen kummemmin hotelleissa, turistineuvonnassa kuin autovuokraamoissakaan. Suomen kielellä tuntui pärjäävän jopa paremmin. Tiukalta ja töykeältä kuulostava kielemme soljui ilmeisesti ihanan tuttuna japanilaisen korvaan. Ihmettelimme myös, minne kaikki turistit laitettaisiin, sillä elimme matalasesonkia, ja hotellit olivat ääriään myöten täynnä.

Täyttä oli myös izakayassa, johon satuimme sisään. Izakaya on japanilainen gastropubi, jossa tarjotaan monipuolisia, jaettavaksi tarkoitettuja pikkuannoksia rennossa ilmapiirissä. Oleellista on, että juomavalikoima on runsas.

Huusimme tilauksemme kovaäänisen puheensorinan yli: ”Sashimi!”, ja isäntä kaivoi hymyillen esille liki metrin mittaisen, suomustetun punanapsijan puolikkaan. Pian eteemme asetettiin huolettoman tyylikkäästi esille pantuja raakoja herkkupaloja: valtavan kalmarin viipaleita, kookkaita, kuorittuja katkaravun tapaisia ja parin vaalean kalan viipaleita mainitun punanapsijan palojen lisäksi. Ateria oli älyttömän hyvä, hanaolut raikaista, ja tilaamani saken (yleisnimitys alkoholille) eli täkäläisen shōchūn pontikkainen vivahde pehmeni vedellä ja runsailla jääpaloilla.

Ilta jatkui muiden muassa poikien kalajutuilla. Ne sujuivat hyvin ilman yhteistä kieltäkin. Koska naapuripöydästä osoittamamme simpukat olivat loppu, isäntä päätti tarjota meille punanapsijan pään kalaliemessä. Sen valmistumista odotellessa hän pyysi baaritiskillä istuvia naapureitamme tarjoamaan meille maistiaiset aivan käsittämättömän hyvästä kevätsipulimunakkaasta… Ilta oli hauska, ruoka herkullista, ja söimme aivan liikaa.

660 cm3 hybridin hyrinää

Ensimmäisestä autovuokraamosta vedimme vesiperän. Myivät ei-oota. Myös sataman turisti-infon vuokraamosta olivat autot loppu. He auttoivat silti meitä etsimään ajoneuvon seuraavaksi päiväksi. Se löytyi lopulta aivan hotellimme naapurista, Grand Ocean -hotellin autovuokraamosta.

Aamulla hyristelimme pohjoiseen Tokunoshiman rengastiellä nro 80. Saaren korkeimmat huiput keräsivät ympärilleen paksuja pilviä, ja pian sadepisarat alkoivat ropistella pienen Mazda Flairin tuulilasiin. Oli turha kuvitella, että vuorilta näkisi mitään. Siispä keskityimme kiertämään saaren rantakaistaletta.

Pari vuosimiljoonaa sitten Riukiunkaaren saaret olivat jakautuneet kolmeksi saariryppääksi. Amamisaaret olivat olleet osa Keski-Riukiuta. Vuosien kuluessa ja merenpinnan korkeuden vaihdellessa Keski-Riukiu oli välillä ollut enemmän, välillä vähemmän yhteydessä pohjoiseen ja eteläiseen naapuriinsa. Monet kasveista ja eläimistä olivat jääneet eristyksiin nuorille saarille ja kehittyneet seuraavien satojentuhansien vuosien kuluessa omiksi endeemisiksi eli saarille kotoperäisiksi lajeiksi.

Lisäksi saaret olivat monien muuttavien otusten, kuten tiira- ja liitäjäyhdyskuntien sekä merikilpikonnien tärkeä levähdys- ja lisääntymispaikka. Rantoja reunustaneet koralliriutat tarjosivat kodin paitsi lukuisille kaloille, simpukoille ja äyriäisille myös suunnilleen 220 korallilajille. Ne kuuluivat maailman pohjoisimpiin laajoihin ja lajistoltaan monimuotosiin riuttoihin.

Amamisaarten yhteinen kansallispuisto

Useammalle Riukiu-saarelle ulottuva Amamigunto-kansallispuisto oli perustettu vasta edellisenä vuonna 2017. Puiston oli tarkoitus suojella paitsi saarten luontoa ja omaleimaisia lajeja myös satojen vuosien kuluessa syntyneitä tapoja ja kulttuurimaisemia.

Vuoriston polkujen kerrottiin olevan eksoottisia ja kauniita, mutta vaellusta ei suositeltu kotoperäisen, hyvin myrkyllisen Protobothrops-sukuisen kyykäärmeen, habun, vuoksi. Sitä ei tavattu pienemmillä korallisaarilla, mutta suuremmilla tuliperäisillä saarilla se oli yleinen. Sen kerrottiin olevan ärtyisä ja peloton. Sukunsa suurin laji myös ulottui pitkälle, sillä se voi kasvaa 120–150 cm suurimmillaan jopa 240 cm mittaiseksi!

Käärme liikkui kuulemma enimmäkseen pimeällä, emmekä uskoneet sadesään kuuluneen sille mieluisinpiin keleihin. Pidimme silti hiljaisille ja rauhallisille nähtävyyksille vievien polkujen laitoja tarkasti silmällä. Ainoa havaitsemamme habu-raukka makasi alfalttiin liiskaantuneena vilkkaimpiin kuuluneella rengastien pätkällä.

Hauskojen japaninkruunukävykki- eli japaninkäpypalmukujien lisäksi lempipaikkani Tokunoshimalla oli saaren luoteiskärki. Siellä avomeren mainingit takoivat muista Riukiun rannoista täysin poikkeavia kallioita. Mushirose-ranta oli saanut nimensä perinteisestä matosta, koska se näytti siltä, kuin joku olisi levittänyt valtavan punotun mushiro-maton rannalle.

Luonto tulee kylään

Viimeisenä Tokunoshiman päivänä kulutimme aikaa Kametsun kylän raiteilla ja rannoilla. Levähtäessämme 84-tien pitkän sillan penkillä merikilpikonna kävi vetämässä monet syvät henkäykset ilmaa ennen paluutaan syvyyksiin. Kylän läpi kulkevan, kanavaan pakotetun jokisuun ylittävältä pikkusillalta seurasimme virrassa ruokailevaa kalaparvea. Yhtäkkiä kalasääski iski loiskahtaen parveen, mutta jäi hämmästykseksemme ilman saalista.

Rannan järeän aallonmurtajan päällä auringosta ja merituulesta nauttiessa katselimme, kun violetinvivahteinen korallihaikara asteli pitkillä, keltaisilla koivillaan laskuvesilammikoiden läpi ja iski silloin tällöin nokkaansa pikkusintin. Aiemmin näkemämme sääksi leijaili mielitiettyineen myös laajan vuorovesirannan yllä. Lampareista lähti jokunen hopeanhohtoinen saalis sen kynsiin, ja pienet taskuravut juoksentelivat laskuveden paljastamalla hietikolla omissa puuhissaan.

Luonto eli rinnan ihmisten kanssa Tokunoshiman pikkukylissä. Riukiunkaaren erikoisuuksista onnistuimme näkemään ainakin räikeän sinipunaisen sinirastaan pariin otteeseen sekä kirkkaanpunavatsaisen amaminpunarinnan Hetonon pikkuluolan pöpelikössä.

Japanilaista avuliaisuutta

Lautan lähtöpaikka oli jälleen vaihdettu. Lähtisimme Kametsun sijaan Hetonon satamasta saaren toiselta puolelta. Raahustimme hyvissä ajoin reput perässä bussipysäkille, kuten hotellin vastaanotossa oli neuvottu. Linjurin piti tulla kello 15.05, mutta noin 20 yli raahustimme takaisin hotelliin, ja kerroimme: ”No bus.”

Vastaanottovirkailija soitti lauttayhtiöön ja tarkisti aikataulun. Lautta oli puolisen tuntia myöhässä, muttemme ehtisi Hetonoon enää myöhemmällä bussilla. Sitten virkailija ehdotti muitta mutkitta, että hän voisi heittää meidät 23 km:n päähän omalla autollaan! Otimme avun kiitollisina vastaan ja hetken päästä olimme matkalla Tokunoshiman komeiden ylänköjen yli saaren länsirannalle. Lautat aiheuttivat jatkuvasti päänvaivaa japanin lounaisella saariketjulla, mutta saarelaisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus auttoivat aina eteenpäin.

Pimeässä Amamioshimaan

Merimatka Tokunoshimasta Amamioshimaan oli saarien välisistä pisin, ja pimeä laski matkan aikana. Amamioshima on Amamisaarista suurin ja koko Riukiunkaaren saaristakin toiseksi suurin heti Okinawan jälkeen. Yli 700 km2 laajuinen saari oli melkein 3 kertaa Tokunoshiman kokoinen ja vajaat puolet Okinawasta.

Ensimmäinen merkki ”sivistyksestä” oli Sotsukouzakin niemen kärjessä, täydellisen pimeyden keskellä vilkkuva majakan valo. Paljon myöhemmin, pienen loiston jälkeen pimeästä alkoi erottua heikkoja tuikkunauhoja – pieniä kyliä. Amamioshima poikkesi edellisistä saarista selvästi. Asutus oli keskittynyt pitkien lahtien perukoille, pikkuruisiin rantakyliin ja kolmeen vähän isompaan taajamaan. Valtaosa saaresta oli vaikeakulkuista, metsäistä vuoristoa. Korkein huippu, Yuwanda-vuori oli 605 m:ssä.

Asukkaita oli Riukiunkaaren vulkaanisperäisellä Amamioshimalla n. 73.000 eli reilusti tuplaten Tokunoshiman väkimäärä, mutta selvästi vähemmän kuin Okinawan 1,2 miljoonaa.

Mikään ei luonnistu

Saavuttuamme Nazen suojaisaan satamaan yritimme ostaa liput parin päivän päästä Kagoshimaan menevälle lautalle. Se ei jostain syystä käynyt, vaan myyntitiskin vanhempi herra vänkäsi, että ne olisi ostettava vasta lähtöpäivänä…

Kaikki löytämämme Amamin hotellit ja majatalot olivat kalliita. Lisäksi ne olivat täynnä. Olimme onnistuneet varaamaan huoneen vain yhdeksi yöksi. Aamulla lähdimme metsästämään vuokra-autoa, ja olimme psyykanneet itsemme niin, että voisimme viettää seuraavan yön vaikka autossa.

”Oman” Port Tower -hotellin vuokra-autot olivat varattu. Meidät neuvottiin pariin muuhun vuokraamoon, mutta kummallakaan ei ollut autoja jäljellä. Jep-jep! Meillä ei ollut majapaikkaa eikä autoa.

Viimeisestä meille vinkatusta autovuokraamosta saimme kuitenkin opaslehtisen, jossa lueteltiin Nazen muutamat autovuokraamot puhelinnumeroineen. Lisäksi ystävällinen autovuokraamon herra neuvoi menemään kaupungintalolle, jossa olisi turistineuvonta.

Löysimme kaupungintalon yltä, päältä remonttisuojiin verhoiltuna, ja kookkaan fasiliteetin supistetut toiminnot olivat ängetty muutamaan toimistohuoneeseen talon takaosaan. Turistineuvontaa sinne ei ollut mahtunut. Saimme ohjeet mennä muutaman korttelin päähän Aiaihin, joka lienee ollut jonkinlainen monitoimitalo, vähän kuin meidän kirjastot ilman kirjoja.

Toivo herää hiljalleen

Aiaissa oli turistineuvonta, jonka tiskillä luki ”Welcome” selvällä englanninkielellä! Neuvonnan neitikin osasi sen verran englantia, että kommunikointi onnistui. Pyysimme häntä soittamaan autovuokraamoihin ja selvittämään, olisiko heillä jäljellä autoja kuluvaksi ja seuraavaksi päiväksi.

Auto löytyi, ja alkoi pitkällinen selvittely siitä, voisimmeko ajaa Japanissa. Kyllä – meillä oli kansainvälinen ajokortti, kyllä – löytyi sekä vuoden 1949 että vuoden 1968 versiot. Sitten tutkittiin leimoja Japanissa kelpaavasta 1949 vesiosta. Japanin kohdalla ei ollut leimaa (kuten ei minkään muunkaan maan kohdalla), joten emme voisi ajaa autoa Japanissa!

Mutta ei se niin mennyt, jos tarkkaan luki. Jos maan kohdalla olisi ollut leima, se olisi tarkoittanut sitä, että siinä maassa nimenomaan ei olisi saanut ajaa autoa. Sitä autovuokrafirma ei millään uskonut. Turistineuvonnan neiti keksi seuraavaksi soittaa poliisille, jolle hän lähetti kuvat korteistamme. Saimme vahvistuksen näkökannallemme myös viralliselta taholta, ja vuokrafirmakin hyväksyi kortin pitkin hampain. Kiitimme neuvojaneitiä kovasti: ”DOMO Arigato!”.

Tihutti vettä, ja vuokraamoon oli pitkän puoleinen matka, joten otimme taksin. Big Marine -hotellissa tarvittiin 3 henkilöä hoitamaan vuokrausasiaamme. Vanhempi rouva vastusti silminnähden koko hommaa. Oli ilmeisen inhottavaa palvella länsimaisia, jotka eivät osanneet kieltä ja olivat onnistuneet kiertämään kaikki kehitellyt esteet.

Vihdoin tiellä Amamin ympäri

Reippaan parin tunnin prosessin jälkeen meillä oli vihdoin katto päämme päällä, vaikkemme löytäisikään majoituspaikkaa. Amami toi mieleen Taiwanin. Jyrkät, vihreäturkkiset rinteet nousivat huimiin korkeuksiin suoraan merestä. Tie kiemurteli vuorten rinteillä, ja pitkiä tunneleita oli tiuhaan.

Turistikartalle mystisesti The virgin forestiksi merkittyyn ”neitseelliseen metsään” vei pitkä ja kapea serpentiinitie. Noustuamme suunnilleen puolen km:n korkeuteen tie muuttui kuhmuraiseksi sadevesien kovertamaksi hiekkatieksi ja jätimme auton parkkiin. Vastoinkäymisten aamupäivän jälkeen oli mahtavaa kävellä rehevässä, runsashappisessa metsässä, jossa tuoksui kostea maa ja kuului lintujen jännittävä, vieraskielinen laulu.

Metsän komeroista kantautui myös tikan koputus. Lieneekö ollut saarien oma amamintikka (Dendrocopos owstoni)? Vuoren rinteiltä solisi pieni vesiputous, ja näkymä utuisten, pehmeän vihreiden rinteiden yli oli täydellisen tasapainoinen, kaunis ja rauhoittava.

Ajettuamme kohti saaren etelärantaa ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtyä. Monen mutkan, pitkälle maihin ulottuvan, vuonomaisen lahdenpoukaman ja pikkuruisen kalastajakylän jälkeen saavuimme Setouchiin Koniyan satamakaupunkiin. Sieltä oli lauttayhteydet ainakin Oshima-salmen poikki Kakeroma-saareen sekä sen eteläpuoleisiin pieniin Yoro- ja Uke-saariin.

Löysimme paitsi erinomaisen, tosin kalliinpuoleisen (vajaat 80 €!), huoneen Sunflower City -hotellista myös grilliravintolaksi osoittautuneen ruokapaikan, jonka nimestä ei ollut aavistustakaan.

Unescon maailmanperintökohteeksi?

Japani hakee Amamioshiman, Tokunoshiman, Okinawan sekä pikkuiselle Kikain saarille sijoittuvalle Amamigunton kansallispuistolle maailmanlaajuista tunnustusta ja tunnettuutta Unescon maailmanperintökohteena. Hakemus on sisällä, ja jos minulta kysyttäisiin, kriteerit täyttyvät. Paljon vähäpätöisempiäkin kohteita on lueteltu Unescon listalle. Mietin vain, olivatko paikalliset ymmärtäneet, että vieraita saattaa tulla maan ja jopa maanosan ulkopuolelta, ja englanninkieltä ei pidä ainoastaan sietää vaan siihen pitää oikein panostaa!

Seuraavana aamuna köröttelimme syömään aamiaiseväät edesmenneiden sadekatosten mukaan nimetylle Yadorihaman rannalle. Paikalla oli joskus ollut rivi avoseinäisiä yadoreja, joissa perheiden oli ollut tapana tehdä töitä sokeriruokosesongin ajan joulukuulta maaliskuulle. Nyt siellä oli perin siisti leirintäalue sekä tyylikäs ja kallis hotelli.

Tuo kaunis korallihiekkaranta leirintäalueineen oli myös ollut yksi mahdollisista yöpymispaikoistamme. Saaren eteläisimmältä niemeltä suuntasimme taas lukuisten lahtien ympäri, vuorten yli ja ali sekä Japanin toiseksi suurimman mangroverämeen kautta saaren pohjoiskärkeen. Paikallisten Yo Misakina tuntemalta korkealta kalliolta pohjoista ulappaa vartioi Kasarizakin majakka.

Jollei sää olisi alkanut osoittaa epävakaisuuden merkkejä, saarella olisi viihtynyt päivän tai muutaman pidempään. Amamioshiman nähtävyydet ennätti toki kiertää autolla kahdessa päivässä, mutta rento lepoloma olisi vaatinut pidemmän oleskelun vaikkapa jossain ihanassa, rauhaisassa luksusrantahotellissa henkeäsalpaavan näköalan äärellä…