Oikotiellä kotiin

Herätykset pärähtivät soimaan klo 04.30. 04.52 istuimme jo autossa  huristamassa taas kapeaa ja kiemuraista E10-tietä lounaaseen. Moskenesin satamassa, vähän ennen Åta, ajoimme Torghatten-autolautalle, ja meritie Bodøtä kohti alkoi.

Vestfjordenilla, ”länsivuonolla” velloi mukavasti keinuttava parimetrinen maininki. 3 tunnin kuluttua laiva lipui pilvien läpi pilkistävän auringon valaisemien, sateesta hopeisina hohtavien pyöreämuotoisten kalliosaarten lomitse Bodøn satamalahdelle.

Paluu omia jälkiä takaisin tuntui tylsältä. Matkakin olisi pidempi. Valitsimme oikotien, joka veisi meidät liki suorinta tietä kotiin. Ajatuksena ei tosin ollut ajan säästö. Pari yötä tälläkin tiellä viettäisimme, mutta odotimme innolla uusia maisemia!

Pikkukylien jälkeen Bodø tuntui todelliselta suurkaupungilta. Siellä elää viitisenkymmentätuhatta asukasta, mikä onkin yli 11-kertainen määrä esimerkiksi Lofoottien suurimpaan asutuskeskittymään, Svolværiin verrattuna.

Suuntasimme laina-Volvon nokan Skjerstadfjordenin ja sen perään Saltdalsfjordenin rantoja myötäillen kapeaa E 6:ta kohti Mo i Ranaa. Kilometrien pituiset tunnelit katkoivat mielettömän upeita vuori- ja vuononäkymiä. Saltdals-vuonon pohjukasta tie seuraili Saltelvaa, ”suolajokea”, mahtavien tuntureiden kainalossa.

Tunnelmallinen lounas

Ylitimme Saltelvan latvajoista Junkerdalselvan ja jatkoimme seuraten toista latvahaaraa, Lønselvaa. Pian reitin 620 metrissä sijainneen lakipisteen ja vedenjakajan jälkeen ylitimme Napapiirin. Sen kohdalle tien varteen oli pystytetty varsinainen turistirysä. Parkkipaikka oli valkoisenaan kookkaita matkailuautoja.

Painoimme kaasua ja pian tien varteen ilmaantui edellisiin jokiin verrattuna vastakkaiseen suuntaan juokseva, oikein kaunis Gubbeltåga. Mahtavaa jäätikkölaikkuista Saltfjelletin massiivia kiertäessämme jokeen liittyi uusia sivuhaaroja, ja sen nimi muuttui Ranaelvaksi. Pysähdyimme Saltfjellveienin, ”suolatunturitien”, varrelle ja hipsimme tuon satumaisen kauniin joen rannalle retkilounaalle. Maisemat hivelivät silmiä, eväät olivat maistuvia ja seura mitä mukavin. Siinä sielu lepäsi!

Ranan Mossa käännyimme E 12:lle kohti kuningaskuntien välistä rajaa. E 12 on nimetty Blå Vägeniksi, ”siniseksi tieksi”.  Se kulkee ensin upeiden, paljaslakisten tuntureiden välissä sitten pitkien tunneleiden läpi Ruotsin rajalle. Tunturimaisemat jatkuvat vielä rajan toisellakin puolella hyvän matkaa. Umeälveniä, ”Ume-jokea”, seuratessa maisema muuttui ensin kituliaiksi ja pikkuhiljaa yhä rehevämmiksi metsiksi.

Yö tylsässä mutta toimivassa hotellissa

Ajoimme Ruotsinmaan poikki rajalta Pohjanlahden rantaan asti seuraten Umeälveniä. Välillä vesistö näkyi paremmin, väillä vähän huonommin, mutta Blå Vägen oli nimensä veroinen. Yön viettoon poikkesimme hiukan pienemmän joen, Vindelin, varrelle Vindelin kylään. Kovin simppeli Hotell Vindelgallerian oli hyvä ja rauhallinen, muttei erityisen inspiroiva yöpymispaikka. Kylän ravintolat olivat iltakahdeksan aikaan jo kiinni, mutta Ica avoinna vielä tunnin. Oivalliset illalliswrapit loihdittiin kaupan antimista.

Yritimme illan mittaan vielä varata meille buffalounasta Wasalinen paatille. Buffetti vaikutti nettisivujen perusteella selvästi kiinnostavammalta kuin À la carten vähäiset vaihtoehdot. Pitkän ihmettelyn ja etsimisen päätteeksi kävi selväksi, ettei sitä voinut varata netin kautta. Lähetin varauspyynnön lopulta sähköpostitse, mutten odottanut, että vastausta kuuluisi ennen aamua.

Aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Ume-joen suistoa ja Uumajan kaupunkia. Satamaan päästyämme, 10.45 maissa, saimme vihdoin vastauksen sähköpostiin. Varaus ei enää ollut mahdollinen. Kunpa se olisi ymmärretty kertoa jo matkan varausvahvistuksessa! Ei olisi tarvinnut käyttää aikaa tilauksen tekoon aivan turhaan. Varustamon palvelussa ja nettisivuissa olisi paljon parantamisen varaa.

Merenkurkun yli

Laiva ei ollut läheskään täynnä, ja saimme paikat buffettiin, jossa oli hyvin tilaa. Voin kuvitella, ettei kuumimman kesälomasesongin aikaan tilanne aina ole yhtä otollinen. Mikä parasta, noutopöytä osoittautui erinomaiseksi!

Strömsöstä tuttu kokki, Michael Björklund, oli kehittänyt laivalle monipuolisen ja kiinnostavan saaristolaismenun. Siihen kuului esimerkiksi erilaisia silakoita, hauenmätiä, ”savuhaukimössöä”, jännittävästi toteutettua siikaa ja paljon muuta. Pääruuille ei liiennyt tilaa, mutta jälkiruokapöydästä löytyi mm. turhan makeaa juustokakkua, raikasta jäätelöä ja erilaisia suklaaherkkuja.

Kotimaan kivikkoisella kamaralla

Olin yrittänyt löytää yöpymispaikkaa Raippaluodon saaristosta, mutta ne olivat olleet elokuun alun viikonloppuna loppuun varattu jo aikaa sitten. Sen tähden olin tyytynyt varaamaan kahden makuuhuoneen huoneiston Raippaluodon suunnalta, Vaasan Palosaaresta ”kesähotelliksikin” tituleeratusta Hotelli Teklasta.

Hotellin huoneissa (kuten kaikkialla Suomessa) oli hirveän kuuma. Teklan kaikkia huoneita kehuttiin savuttomiksi, mutta alakerran karaokebaarin tupakkapaikalta savut löysivät tiensä huoneeseen. Ikkunat oli pakko pitää auki, jotta huoneessa olisi ollut edes siedettävä lämpötila. Yöksi ne oli kuitenkin pakko sulkea, sillä Palosaarentie olikin suosittu kiihdytysajopaikka. Ikkunat sulkivat savun ja metelin ulkopuolelle. Kun aamuyöllä vaikutti hiljaiselta, uskalsin taas avata ikkunat… Joka tapauksessa: Suosittelen tutkimaan yösijaksi muita vaihtoehtoja.

Mukiin menevän aamiaiasen jälkeen painelimme Raippaluodon pitkälle sillalle ja Björkön perukoille Suomen ainoaan maailman luonnonperintökohteeseen, Merenkurkun saaristoon.

Merenkurkun kivinen moreenisaaristo ja Ruotsin puolen Korkean rannikon jyrkät rannat muodostavat yhteisen maailmanperintökohteen. Ne luovat yhdessä kuvan 10 000 vuotta sitten päättyneen, viimeisen jääkauden aiheuttamasta, maailman mittapuussakin ainutlaatuisesta maankohoamisilmiöstä. Maa kohoaa yhä vajaan sentin vuodessa, ja maisema muuttuu jatkuvasti.

Kävelimme samaisen Bodvattnet runt -luontopolun, kuin vuosi takaperin vähän eri porukalla (Tiellä: Pieni Suomen kierros). Viimeinen ajopäivä oli mukava aloittaa leppoisalla kävelyllä, mutta valitettavasti ylänmaankarja oli hakeutunut laiduntamaan pienille, varjoisille saarille, mahdollisimman kauas luontopolusta. Persoonallisen vaakasuorat näkymät eivät olisi paljon kauempana Lofoottien maisemista voineet olla.

Sen jälkeen alkaisi Lofoottienreissun viimeinen etappi: paluu pääkaupunkiseudulle. Sitä ajatellen tankkasimme vielä Salteriet-ravintolassa. Päivän kala ja kalaburgerit olivat taas erinomaisia. Svedjehamnissa kannattaa poiketa jo pelkästään sitä varten.