NZ New Year

Gangsta rapin, Grease-musikaalin ja pop rock -klassikoiden kakofonia velloo pikkukämpperimme ympärillä. Lauma kirkuvia lapsia ilakoi rantavedessä ja erilaisia paatteja lasketaan hiekkarannalta järveksi laajenneeseen jokeen. Veneillä vedetään kavereita banaanella, jättirenkailla tai milloin milläkin, ja vesiskootterit pörräävät kasia. Yhden veneen nimi kuvastaa niitä kaikkia: Cirrhosis of the River – joen kirroosi! Olemme valtavalla Arohenan Standard Conservation Campsitella ja pääsemme seuraamaan, mitä uusiseelantilaiset todella tekevät vuodenvaihteen viikonloppuna.

Leirintäalue on täynnä autoja ja erilaisia retkeilyvirityksiä, matkailuperävaunuja, telttoja ja katoksia, pöytiä, tuoleja, sohvia ym. Makkarat ja pihvit kärisevät kaasugrilleillä. Limu- ja kaljapullot sihahtelevat auki ja kolisevat tyhjennettyjen kasaan. Solit ja Coronat näyttävät olevan suosittuja. Sukulaiset, ystävät, nuorisoporukat ja lapsiperheet viettävät vapaapäiviä vieri vieressä ihmeen sopuisasti.

Paluu Pohjoissaarelle

Ilmavirtaus kävi etelänavan suunnalta, ja Cookinsalmella oli kunnon merenkäynti. Ensimmäinen puoli tuntia Straitsmanin kyydissä sujui rauhallisesti niemien ja saarten suojassa. Sitten alkoi runsaan parin tunnin rullaus, pauke ja ryske. Norjalainen vuonolaiva ei taida olla parhaimmillaan ison selän ylityksessä. Pahonvointipussukoilla oli taas menekkiä.

Ajaa posotimme Wellingtonin satamasta Pohjoissaaren tuliperäiseen sydämeen maorien pyhän tulivuoren, Ruapehun, juurelle Mangahuia leirintäalueelle. Ruapehu on saman Taupon tuliperäisen alueen eteläpää, jonka pohjoispäässä vierailimme Pohjoissaaren itärannikolla, White Islandilla.

Ehdimme nappaamaan leirintäalueen pusikoiden rajaamista leiripaikoista viimeisen. Illan kuluessa sinne tuki siinä määrin matkailuautoja, että joka penkka ja kaikki mahdolliset välitkin täyttyivät. Me saimme seuraksemme saksalaisperheen, joka kävi kohteliaasti kysymässä, josko he voisivat parkkeerata kanssamme samaa leirisyvennykseen.

Kaikki painelivat ajoissa unten maille. Moni lienee suunnitellut seuraavalle päivälle jotakin monista patikkamatkoista. Mekin olimme miettineet, minkälaisiin vaihtoehtoihin vähiin käyvä aikamme Uudessa-Seelannissa vielä riittäisi.

Vaellusmaisemien valioita

Tongariro Alpine Crossing oli Uuden-Seelannin kehutuin ja suosituin päivävaellus, mutta 19 km taivaltamiseen menisi koko päivä, mihin meillä ei enää ollut aikaa. Toisaalta ajankohta oli muutenkin mahdollisimman huono moiseen laumapatikkaan.

Myös Pohjoissaaren korkeimman, 2797-metrisen Ruapehun yhä jään ja lumen peittämälle huipulle järjestettiin opastettuja retkiä, mutta kuulimme, että maorit toivovat, ettei pyhän vuoren huipulle kiivettäisi. Kumma, että kraatterivaellusta silti mainostetaan Taupon alueen esitteissä ja siitä kerrotaan kansallispuiston nettisivuilla.

Niiden sijaan lähdimme kiertämään mukavan parin tunnin lenkin Whakapapasta Taranaki-putouksille. Yläreitti kulki silmiä hivelevien maisemien läpi, ja polulta oli mukavat näkymät paitsi Ruapehun lumisille rinteille myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvan savuavalle Tuomiovuorelle, puolisen kilometriä Ruapehua matalammalle Mount Ngauruhoelle. Onneksi olimme liikkeellä ajoissa, sillä jo kävelyn aikana vuorten huiput ehtivät kerätä suojakseen pilviverhon.

Taranaki-putous ryöppyää 15000 vuotta sitten Ruapehun purkauksessa syntyneen komean laavajyrkänteen päältä 20 metriä alas kivien reunustamaan altaaseen. Siitä Wairere-puro jatkaa kulkuaan kuvankauniisiin veden kultuttamiin rotkoihin. Paluupolku seuraili pitkään puron vartta ja päättyi lopulta lähtöpisteeseen.

Huippusesongin hulinaa

Matka jatkui Taupo-järven itärantaa pohjoiseen. Valtava Top 10 Holiday Resort oli ääriään myöten täynnä. Sen yli 260 paikasta tuskin yksikään oli vapaa. Hotellien, motellien, lodgejen ja majatalojen kyltit ilmoittivat: No Vacancy – Ei tilaa. Olimme saapuneet Uuden-Seelannin suosituimpaan lomakeskukseen vuoden suosituimpaan aikaan. Oli 30.12. joulun välipäivä, lauantai ja uudenvuoden aatonaatto. Kaikki maailman matkailijat, kaikki uusiseelantilaiset lomailijat ja kaikki viikonlopun viettäjät olivat liikkeellä.

Taupon luonnonihmeitä

Pohjoissaaren sydämessä sijaitsevalla Taupo-järvellä on raisu historia. Supertulivuori purkautui räjähdysmäisesti 181 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja sai aikaan sellaisen sotkun, että sen vaikutukset tuntuivat muinaisissa Roomassa ja Kiinassa saakka. Räjähdyksen jälkeen kraatteri täyttyi vedellä ja syntyi koko Australaasian suurin makeavetinen järvi.

Koska emme olleet löytäneet sopivaa 5 tunnin kävelyreittiä, meillä oli aikaa pysähtyä ihmettelemään Uuden-Seelannin suosituinta luonnonnähtävyyttä, Huka-putouksia. Lähestyessämme niitä tie oli reunustettu pysäköidyillä autoilla. Parkkeerasimme ensimmäiseen vapaaseen koloon, jonka kohdalta sattui sopivasti pääsemään metsäiselle kävelyreitille kohti putouksia. Ihmekös se, että tien laidat olivat täynnä autoja, niin oli Huka-putousten varsin laaja parkkipaikkakin.

Vaelsimme ihmisvirrassa Hukan ylittävälle sillalle hämmästelemään putousten voimaa. Waikato-joen vesi putosi muutamalla portaalla 11 metriä, ja altamme kuohusi 220.000 litraa turkoosinsinistä vettä sekunnissa. Se tekisi reilut 70 täyspitkää, 12-metristä rekan konttia sekunnissa! Kertoivat, että se täyttäisi olympiakokoisen uima-altaan 11 sekunnissa.

Putouksen jälkeen posotimme suoraan Hukan pohjoisen risteyksen yli tutustumaan saman tien myös Craters of the Moon -nimiseen geotermiseen puistoon. Sen parkkipaikalla oli tilaa. Siellä oli suorastaan rauhallista, ja pian selvisi miksi.

Matalan kuumuutta kestävän kasvillisuuden peittämässä puistossa höyrysi enemmän tai vähemmän siellä sun täällä. Kävelysillat veivät muuttuvien ja epävakaiden mantujen yli isompien höyrypatojen eli niiden kraattereiden äärelle. Puisto olisi vaatinut siistimistä ja parempaa ylläpitoa. Vähintään lippalakit ja pullot olisi voinut siivota pois.

Suosittelen ajamista puiston ohi. Ei sisäänpääsymaksukaan päätä huimannut: 8 NZD (n. 5 €), mutta sillä hinnalla voi viettää yön standard-tasoisella Conservation-lerintäalueella!

Kiwien juhlaviikonloppu

Conservation leirintäalueet käyvät harvemmiksi Aucklandiä lähestyttäessä. Poimimme DoC (Department of Conservation) -esitteestä n. 200 km päässä mainitusta kaupungista kumpuilevien Kontu-maisemien kaskellä, Waitomo-joen rannalla sijaitsevan Arohenan. Se oli valtava, pölyävän tien jakama ruohikkoinen alue täynnä vuodenvaihteen juhlijoita.

Rantapaikat olivat varmaankin napattu jo perjantaina, ellei jopa jo jouluna. Alueella oli kuitenkin pari pengertä, joten rinteeltäkin näkyi kauniin jokilaakson Hobitti-maisemiin hyvin. Löysimme ison matkailuauton ja pienen teltta-katos-pakukompleksin välistä raon, josta oli näköala.

Koska molemmin puolin raikui eri musiikki (vaikka eteläpuolen leirissä ei ollut ketään edes paikalla), laitoimme pöydän Toyotan taakse, niin että yksi musiikeista päihittäisi toisen (edes vähän). Paistoimme illalliseksi ruokavarastojen jämät: saksanhirvipihvit ja kaikki jäljelle jääneet vihannekset.

Kesken ruokalun lähimmän naapurin isäntä tuli vetämään jo vuosia leirielämää nähneen generaattorin käyntiin. Siirsimme pöydän pian mahdollisimman kauas paksuista, haisevista pakokaasuista…

Uudessa-Seelannissa retkeily ei ollut aivan yhtä suureellista kuin Australiassa. Isoja matkailuautoja oli selvästi vähemmän ja telttoja käytettiin paljon. Omia virityksiä nuotiotynnyreistä tila- tai pakettiautoista itse kyhättyihin systeemeihin näki paljon enemmän.

Mutta yksi oli sama: loma-aika alkoi joulunpyhistä ja jatkui pitkin tammikuuta, ja loman alkua kuului juhlia. Vaikka juhlat jatkuivatkin lauantai-iltana pikkutunneille saakka, homma pysyi hanskassa. Ördäystä ei näkynyt, ja musiikin voimakkuuttakin väännettiin yön mittaan pikkuisen pienemmälle.

Palvelu pelaa jos pelaa

Kamat olivat mystisesti turvonneet road trip -kuukauden aikana. Yritimme änkeä mukaan myös kaikki mahdolliset kamat, joita voisimme tarvita seuraavalla road tripillä Länsi-Australiassa. Reppujen uumeniin katosi niin pippuri- ja suolamyllyt, vessa- ja talouspaperit kuin astianpesuaineet ja harjatkin.

Tahkoimme Uuden-Seelannin teitä kaikkiaan 5402 km. Palautettuamme hyvin palvelleen Morfeuksen Spaceshipsin varikolle autovuokraamo kustansi huomaavaisesti meille taksin. Kurvattuaan vuokraamon oven eteen taksinkuljettaja ”James 79” touhusi omiaan kuskin penkillä. Raahattuani reput ja nyssäkät auton taakse, hän vaivautui avaamaan takakontin nappulasta. Oskari nosti vähän sotkuiseen konttiin kapsäkkimme ja pussukkamme ja läimäytti luukun kiinni – ja siitähän kuski vimmastui. Ei niin kovaa saanut läimäyttää…

Seuraavaksi hän kysyi, maksammeko kyydin, vaikka varmasti tiesi, että se meni Spaceshipin piikkiin. Lopulta hän tiedusteli vielä kohdettamme, jonka Spaceshipin virkailija oli jo taksia tilatessaan antanut. Kaivoimme sen taas padin uumenista, sillä Oskarinkin puhelin oli sanonut yhteistyösopimuksen irti sopivasti vuoden viimeisen päivän kunniaksi. Näytettyämme sitä kuskille, hän alkoi etsiä sitä resuisesta karttavihosta ja kyseli, mikä mahtaisi olla se fiksuin reitti…

Vuoteen 2018 ensimmäisten joukossa

Olimme ”sivistykseen” paluusta innoissamme suunnitelleet menevämme syömään Uuden-Seelannin osterit uudenvuoden kunniaksi ja seuraamaan vuodenvaihteen juhlimista, kenties jopa ilotulituksia kaupungin Aucklandin keskustaan. Väsyneinä päätimme lopulta kuitenkin käydä hakemassa osterit lähimmästä kaupasta ja tulla syömään ne vartin matkan päässä lentokentältä sijaitsevaan laitakaupungin Dukes Midway Lodgeemme.

Juhlaherkkuja mussutellessamme muistelimme haikeina Millennium-hotellin sviittiä, jossa olisimme olleet mahtavalla aitiopaikalla, kun Audklandin Sky Towerista ammuttiin upeat uudenvuoden keskiyön ilotulitukset. Noo – näkyivät ne ihan hyvin televisiostakin.