Nuori suurkaupunki – Fukuoka

Ilta on vielä nuori, mutta edellisiin verrattuna ilma on viileä. Kuljemme kädet syvälle taskuihin tungettuina Tejinin kujilla. Haussa on hyvä sushi-ravintola. Olemme katsoneet yhden lupaavan etukäteen netistä, ja sen pitäisi olla näillä main. Pian se löytyykin, vaikka ulkoa päin ei uskoisi, että siinä on ravintola, saati, että se on sushi-ravintola.

Tarjoilijatyttö ottaisi meidät vastaan, mutta vanhempi kokki ei halua meitä asiakkaikseen, koska emme osaa japania. Kielimuuri ei ole aiemmin ollut ongelma koko Japanissa viettämämme kuukauden aikana. Paikasta jää paha maku viimeisenä iltana yhdellä Japanin pääsaarista.

JR Kyushun 885 Limited Express vei Hakatan asemalle

Fukuoka on Fukuokan prefektuurin pääkaupunki, Kyushun saaren suurin kaupunki ja koko Japanin 6. suurin kaupunki. Populaa itse kaupungissa on runsaat puolisentoista miljoonaa ja Suur-Fukuokan alueella sitä on miljoona lisää. Lisäksi tuon Japanin suurkaupungeista nuorimman asukasmäärä kasvaa nopeimmin.

Naka-joki jakoi kaupungin aiemmin kahdeksi kaupungiksi: Fukuokaksi ja Hakataksi. Ne yhdistyivät 1889, mutta päärautatieasemaa ja satamaa sanottiin yhä Hakatan asemaksi ja Hakatan satamaksi. Kaupungin kahta keskustaa taas kutsuttiin Hakataksi ja Tenjiniksi.

Asustimme joen länsipuolella, Tenjinin Minamissa, näppärässä apart-tyyppisessä Mystaysissä. Pikkuruisessa huoneessa oli minikeittiö mikroineen, pesualtaineen, parin hengen astiastoineen ja vedenkeittimineen. Lisäksi hotellin pientä pesulaa sai käyttää veloituksetta, eikä sinne ollut Hakatan aselmalta matkaa kuin reilu puolisentoista kilometriä.

Fukuokan keskustan hallitsee jalkapatikalla

Kävellessämme Hakatan lauttasatamasta kalatorille piipahdimme rakennukseen, jossa näytti käyvän kova kuhina. Äijiä tuli ja meni tiuhaan tahtiin. Sisällä valkeni, että rakennus oli venekilpailujen vedonlyöntipaikka. Porukka seurasi tarkasti näyttöjä, kuin Tokion pörssissä ikään. Tosin pörssin TV-monitorit tuskin näyttivät venekisoja reaaliajassa? Tuloksia verrattiin omiin lappuihin, jotka pieleen osuneen veikkauksen jälkeen lensivät roskiin…

Emme löytäneet kalatukkurakennuksesta vähittäismyyntiosastoa, jonne tavallinen rahvas olisi ollut tervetullut. Sen sijaan alimmassa kerroksessa oli useita suosittuja mereneläväravintoloita, joista sai edullista ja taatusti tuoretta tavaraa. Istahdimme yhteen niistä.

Puistot puhaltavat puhtia puurtajiin

Erinomaisen lounaan jälkeen jatkoimme kohti Fukuokan kuuluisimpia puistoja. Aloitimme Nishistä mereen pistävän niemen keskeltä. Kävelytie nousi kohti Terumon pyhättöä 1300 kirsikkapuun kukkiessa komeasti. 1881 perustettu puisto kuuluikin Japanin 100 parhaan hanami-kohteen joukkoon. Pressuilla istui porukkaa nauttimassa keväisestä tunnelmasta, herkullisesta ruuasta, runsaista juomista ja hyvästä seurasta.

Nishin kukkulan laelta oli komeat näkymät Fukuokan kaupunkiin ja Hakatanlahdelle. Sieltä laskeuduttamme jatkoimme noin 10 minuutin kävelymatkan päähän suureen Ohori-puistoon. Sielläkin viihtyi paljon väkeä aurinkoisen kevätsunnuntain vietossa. Puistossa oli paitsi 2 km joustavapohjainen lenkkeilypolku, asvalttipintainen pyörätie ja kivettyjä kävelyreittejä myös lampi, jonne voi vuokrata polku- tai soutuveneitä.

Entinen Hakatanlahden kosteikko oli toiminut Fukuokan linnan vallihaudan korvikkeena, kunnes sinne oli 1925 ryhdytty rakentamaan puistoa mm. Tokion keisarillisen yliopiston professorin ehdotuksen pohjalta. Puiston maille oli mahdutettu myös viihtyisä kahvila, pari lasten leikkipuistoa sekä taidemuseo.

Hämmästyttävän kirkasvetisen lammen läpi kulki rauhaisa, puiden varjostama kolmen saaren ketju, ja saarten välille oli rakennettu viehättävät sillat. Kalastaakin sai, mutta vain siihen osoitetuilla paikolla. Lisäksi perinteiselle japanilaiselle puutarhalle teehuoneineen oli varattu oma maksullinen alueensa puiston etelälaidalta.

Kaupunkilaisten lisäksi puistossa viihtyivät myös lukuisat Siperiasta talvehtimaan tulleet linnut, kuten naurulokit, puna- ja tukkasotkat sekä nokikanat, suunnilleen marraskuulta maaliskuulle. Ihmiset ruokkivat lammen valtavia karppeja, ja pulutkin kärkkyivät koirannappuloita muistuttavia herkkuja. Puiston yllä liidelleet petolinnut lienevät puolestaan olleet kiinnostuneita pulskista puluista…

Hanafubuki Fukuokan linnan raunioilla

Ohorin puisto jatkui itäiselle Fukusakin kukkulalle Maizurun puistona. Iki-ihanien kirsikoiden lisäksi sen mielenkiintoisinta antia olivat Maizurun linnannakin tunnetun Fukuokan linnan rauniot. Mahtava rakennelma oli ollut Kyushun suurin linnoitus Edo-kauden aikana 1603–1867. Siinä kerrotaan olleen jopa 47 komeaa puutornia liki 5 hehtaarin kokoisella alueella.

Linna revittiin alas Meiji-restauraation aikana, kun moisia, inhottavia feodaaliajan ylimystön, shogunien ja samuraiden, vertauskuvia ei haluttu jättää jälkipolvien riesaksi. Linnasta oli jäljellä vain muurinpätkiä ja jokunen torni sekä luontaisena vallihautana linnan itäpuolella virtaava Naka-joki. Historiallisen kohteen arvon linnan rauniot olivat saaneet 1957.

Huhtikuun alkupäivinä linnan mahtavilla muureilla vietettiin tietenkin hanamia tai ainakin sen loppua. Kun kukat olivat aikansa kukkineet, niiden terälehdet tippuvat alas. Tuo kirsikankukkasade tunnettiin nimellä Hanafubuki. Kaikki lajikkeet eivät kukkineet ihan samaan aikaan, mutta hyvin vaalea- ja tiheäkukkainen puu tuntui olevan yleisin. Pinkit ja tummemman punaiset kukkivat myöhemmin. Tuntui ihanalta ja suorastaan ylelliseltä, että kirsikan kukinta oli seurannut meitä jo yli kuukauden – jo Taiwanilta lähtien.

Japanilaisen perinnelajin perässä

Lähdimme aamuvarhaisella Sumiyoshi Jinjan shinto-pyhäkölle etsimään sumotallia. Pyhäköllä oli alkamassa joku paikallinen keväinen riitti eli matsuri. Miehillä oli komeat perinneasut päällään ja samuraimiekat vyöllään. Muutama nainen käveli vastaan niinikään perinteisissä hepenissään. Jopa hienosti koristeltu hevonen tuotiin veneenmuotoisten vaunujen eteen. Jätimme tohinan taaksemme, kun jatkoimme sumotallin etsimistä.

Sumotallit toimivat usein shinto-pyhäköiden yhteydessä, sillä sumon juuret olivat syvällä shintolaisuudessa. Talli ja sen edustalla ollut neliön muotoinen, katettu dohyo hiekkapohjaisine sumokehineen löytyivät pyhättöalueen laidalta, mutta siellä oli aivan hiljaista. Harjoituksista ei ollut tietoakaan. Olimme sattuneet valitsemaan jonkun väärän päivän.

Sumo oli perinteinen japanilainen kamppailulaji, josta nuorena harrastamamme jujutsukin oli vajaat 1000 vuotta sitten eriytynyt. Sumossa oli tarkoituksena työntää vastustaja ulos kehästä tai kaataa hänet. Lyöminen, potkiminen, kuristaminen, silmien tai vatsan tökkiminen, hiusten kiskominen tai vyön alle iskeminen olivat kiellettyjä ja johtivat hylkäykseen.

Ammattilaissumo tunnettiin nimellä ozumo ja lajin harrastelijaversio oli nimeltään amazumo. Laji oli ikivanha ja sen alkuperästä löytyi vain jännittäviä tarinoita. Ensimmäiset kirjalliset maininnat olivat vuodelta 712. Niiden mukaan ensimmäinen sumo-ottelu Takeminakata- ja Takemikazuchi-jumalten välillä ratkaisi Japanin saarten omistuksen. Takemikazuchi oli ottelun voitettuaan perustanut keisarillisen suvun, jonka vesoja nykyinen, 125. keisari Akihitokin oli.

Nykyiset sumoturnaukset kestivät 15 päivää, ja vuosittain järjestettiin 6 suurta turnausta. Olimme seuranneet Osakan keväistä turnausta sivusilmällä televisiosta: ottelijoiden hiukset olivat kiinnitetty taidokkaasti perinteisille, kiiltäville sumonutturoille, he nostivat jalkojaan vuorotellen leveässä haara-asennossa ja iskivät ne maahan murskatakseen epäpuhtaudet allaan. Ottelut olivat tyypillisesti lyhyitä ja kukin osallistuja kohtasi vain yhden vastustajan päivässä. Voittoisin kaksikko tuli tälläkin kertaa Mongoliasta.

Etsii, etsii ja soisi löytävänsä

Emme löytäneet sumotreenejä, mutta shinto-pyhätön puisto oli muuten kaunis ja mielenkiintoinen. Jatkoimme puistosta pohjoiseen, sillä hotellimme vastaanotossa oli veikkailtu, että sillä seuduin saattaisi olla kaipaamiamme antiikkiliikkeitä. Ravasimme katuja ja kujia ristiin, rastiin Naka-joen mutkassa, kuuman kevätauringon alla. Kun tuli nälkä, pistäydyimme maittavilla, edullisilla (n. 3 € / annos) ja hyvin paikallisilla udon-keitoilla. Sitten jatkoimme etsimistä.

Vierailimme mm. Shofukuji-temppelissä varsin laajalla, kauniilla ja rauhallisella, useamman temppelin ja pyhätön Gionin alueella. Shofukuji oli Japanin ensimmäinen zen-temppeli, ja zenille tyypillisesti se oli muunlaisiin temppeleihin verrattuna varsin koruton. Se sopi hyvin meditaatiota korostavan uskonnon henkeen. Puutarhassakin oli keskitytty hillittyihin ikivihreisiin, mäntyihin ja sammaliin, mutta mahtui joukkoon pari kukkivaa kirsikkapuuta sekä vihreitä ja punaisia japaninvaahteraakin.

Toinen kaunis zen-temppeli, Jotenji, oli rakennettu 1241. Sen puistossa tuntui siltä, kuin olisi astunut ajassa taaksepäin. Buddhalainen kivipuutarha ei ollut auki yleisölle, mutta sinne sai kurkistella toisen havupuuvaltaisen puiston portilta.

Temppelin ulkopuolella oli rauhaisa katu, jonka katkaisi Hakata Sennemon eli ”tuhatvuotinen portti”. Vasta 2014 rakennettu 8x8x8-metrinen portti oli tehty täsmälleen Hakatan alkuperäisen kaupunginportin mallin mukaisesti. Jopa sen tukevat nurkkapuut olivat kasvatettu nimenomaan tuota tehtävää varten, ja vaakaparruun kaiverrettu kuvio oli peräisin hakatalaisesta perinnetekstiilistä.

Ei juuri mitään – ja vaikka mitä

Emme löytäneet antiikkiliikettä, mutta Gionin alue oli muuten viehättävä ja mielenkiintoinen. Portilta lähdettyämme kurkistimme teepuotiin. Teepuotikeikka oli ollut suunnitelmissa, muttemme halunneet mennä vain turisteille suunnattuihin myymälöihin tai osallistua liian monimutkaisiin, jäykkiin seremonioihin. Tämän teepuodin pöydän äärellä istui japanilais-sveitsiläinen pariskunta, joka kutsui meidät liittymään seuraan.

Sveitsiläisrouva oli asunut japanissa ja oppinut japaninkielen jo lapsena. Myöhemmin hän oli asunut 25 vuotta Sveitsissä, jonkun vuoden Thaimaassa ja palannut lopulta Japaniin taiteelliselta kosmopoliitilta vaikuttaneen japanilaismiehensä kanssa. Nyt pariskunta asui Hakatanlahden toiselle puolelle pistävällä, vehreällä niemellä Fukuokan keskustaa vastapäätä. Teehetki oli mukava, ja ”tulkeista” oli valtavasti apua teekeskustelun tiimellyksessä. Kotisaarelle lähti pari pikkupussia vihreää teetä, machaa ja senchaa, ja erittäin karsitut ohjeet teen valmistukseen.

Hakata- ja Naka-joen välissä, Tenjiniä vastapäätä oli pitkulainen saari nimeltä Nakasu. Tuolla Fukuokan punaisten lyhtyjen alueella oli tuhansia ravintoloita, yatai-ramenkiskoja, kaljakuppiloita ja seuralaisbaareja, aikuisviihdeklubeja sekä seksikauppaa. Aamupäivällä neonvalot olivat sammutettu ja alue uinui hiljaisena. Se muistutti kovasti Amsterdamia kanavineen ja ”alan” liikkeineen. Tuolla pienellä saarella kävi jop yli 60.000 vierailijaa päivässä!

Kanaalikapupunki kaupungin keskellä

Hakatan puolella, Nakasu-saaren eteläpäätyä vastapäätä oli valtava Canal City -ostoskeskuskompleksi. Niin tylsältä kuin ostoskeskus kuulostaakin, Canal City oli poikkeuksellisen kiinnostava. Sen ravintolakerroksista sai syötävää jokaiseen makuun ja sen kaupoissa myytin kansainvälisten merkkien lisäksi myös Japanissa suunniteltuja ja valmistettuja tuotteita. Löytyipä sieltä myös Muumikahvila ja -puoti! Hyllyllä oli esimerkiksi (muovi!)kuksia, joissa luki ”onnellinen” suloisella suomenkielellä! Pikkutyttö Marimekon unikkoreppuineen keskittyi silti hypistelemään muumipehmoleluja.

Mielenkiintoiseksi Canal Cityn teki kuitenkin sen leikkisä ja kekseliäs arkkitehtuuri. Hauskojen muotojen, kekseliäiden yksityiskohtien ja vehreän kasvillisuuden peittämien seinien sisään oli kätketty myös peliluola, elokuvateattereita ja 2 hotellia. Koko 5-kerroksisen kompleksin läpi juoksi kanava, jonka suihkulähteet tanssivat puolen tunnin välein klo 11–23. Lapset olivat riemuissaan!

Ei ihme, että brittiläinen lifestyle-lehti, Monocle, oli valinnut Fukuokan maailman 25 elävimmän kaupungin joukkoon jo 2008. Valintaan olivat vaikuttaneet mm. ”hyvät ostosmahdollisuudet, erinomainen ruoka, toimivat liikenneyhteydet, monipuoliset museot (joihin emme ehtineet perehtymään), sen mereisen ilman avoimuuden tunne, viheralueet sekä kaupungin ystävällisyys, turvallisuus, puhtaus” jne.

Ei Japanissa ilman ruokaa jää

Saimme lopulta ruokaa viimeisenäkin Fukuokan iltana. Annoime periksi ja istahdimme Kokutai-kadun varren 24 h sushipaikan, Tsukiji Sushi Senin tiskin ääreen. Ravintolassa oli syömässä yksi pariskunta pieten lastensa kanssa. Yhtälö ei luvannut kovin paljon.

Hylkäsimme listan perussetit ja pyysimme päivän sashimin. Kalalaji jäi arvailujen varaan. Se oli joku isosuomuisista punaisista kaloista: punahammasahven, suurisilmä tms. päältä kevyesti paahdettuna. Lisäksi valitsimme muutaman sushin, jotka hallitsimme japaniksi: uni, engawa, aji ja kohada. Piton, biton tms. osoitimme tiskiltä. Uni eli merisiilin mäti oli hyvä testi sushipaikalle. Se voi olla tuoretta ja hyvää – tai sitten ei.

Seuraavaksi pyysimme kokin valitsemaan meille viisi erilaista sushia tuplana. Se oli aina jännittävää ja siinä oli riskinsä. Tuokion kuluttua eteemme asetettiin kaunis asetelma: varsin kelvollisesti valmistetut, täysin ruodottomat ankeriaanpalat, paikallista, lähes läpinäkyvää, siniraitaista, silakkamaista kalaa, erinomaiset tonnikalanigirit sekä reilun kokoiset, raa´at katkaravun tapaiset, jotka olivat niin tuoreita, että pyrstöt sätkivät, vaikka herkkupalat oli jo syöty. Niiden pääpäät olivat kevyesti grillattu, ja ne kuului panssarin poiston jälkeen syödä kokonaisina. Suurin yllätys olivat pienehköt merikorvat. Vähintään yhtä tuoreina ne kiemurtelivat yhä norileväkupeissaan edessämme. Yleensä en ole juuri välittänyt merikorvista, mutta nämä olivat hämmästyttävän hyviä.