Melkein täydellistä!

Tuuli on tyyntynyt sopivasti äitienpäiväksi. Aurinko paistaa taivaan täydeltä. Vain ohuita hahtuvia juoksee sinikannen poikki. Keli on kuin keskikesällä! Paitsi ettei ole hyttysiä. Kalliolla on kuuma, sisällä selvästi viileämpi.

Pari haahkamammaa hautoo ”vakkarilintureitin” varrella. Ne ovat varmoja, etten näe niitä kahden metrin päästä. Allit pitävät yhä konserttiaan aalloilla. Aikamoista meteliä :). Kun tuuli seisoo hiljaa paikallaan, kuulee miten siemenet irtoavat männynkävyistä…

Ärräpäiden saattelemana

Tuuli kävi tavalliseen tapaan lounaasta. Ahtaasta luonnonsatamasta lähtöä yrittäessä perä kääntyi puolelle jos toiselle. Vesi oli matalalla ja pohja sen verran lähempänä. Liikkumatila luotojen sylissä oli kovin vähissä. Keulasta köysiä irrottaessa sen näki selvästi: kohta kolahtaisi.

Jos aallokossa korjata haluaa, pitää korjata kunnolla. Sellaista kämmiä ei ollut sattunut saarella vietettyjen 23 vuoden aikana. No rapatessa rouskuu… Potkuri sekä perävetolaitteen evä olivat rullalla. Potkuri oli pian vaihdettu, ja akseli vaikutti siltä, että sillä uskaltaisi ajaa ainakin hissukseen. Melkein täydellistä.

Olimme saaneet nauttia saaren rauhasta puolisentoista viikkoa, kunnes oli lähdettävä maalikylille sovittelemaan erimielisyyksiä ensimmäisten vuokralaisten kanssa. He selittelivät väärin arvioituja elinkustannuksiaan surkealla nyyhkytarinalla, mutta kouriin tuntuvat todisteet olivat vahvasti puolellamme. Konfliktista selvittiin, ja molempia osapuolia tyydyttänyt sovinto löytyi käräjäoikeuden tuomarin johdattelemana. Se oli melkein täydellistä. Oikeudenkäynti olisi tullut molemmille osapuolille kalliiksi.

Ylläriäippäpäivä

Tyttäret olivat kutsuneet minut torstaiksi yllätysten äitienpäivän viettoon Helsinkiin. Emilia oli kaasona estynyt viettämään oikeaa äitienpäivää ystävänsä polttariviikonloppuna. (Hänen kesäänsä kuuluvat kolmet polttarit ja kolmet häät!) Ida tuskin oli häntä innostuneempi viettämään kevätviikonloppua vaivaalloisen matkan päässä, kaukaisessa Itämeren saaressa.

Oskari oli lähtenyt töihin! Hänen kalenteriinsa oli merkitty virkistysviikonloppu Budapestissa duunin äijien kanssa. Toivottavasti lähettämäni viesti meni perille: voi olla, ettei seuraavana vuonna irtoa lupaa lähteä reissuun tuona nimenomaisena viikonloppuna.

Aamupäivä vierähti vauhdilla ruokaostosten parissa. Saarelle tarvitaan aina yhtä sun toista, mitä sataman pikkukaupasta ei vielä tähän aikaan vuodesta saa. Kauppareissun jälkeen painelin bussi-metro-yhdistelmällä Helsingin Rautatientorille. Espoon perukoilta pääkaupungin humuun kulkemiseen hurahti tunti.

Minut vietiin kuohuville, hemmotteluhoitoon ja syömään ravintolaan, jossa sain tilaisuuden palata matkumatkalle Kaakkois-Aasiaan. Lisäksi sain nauttia harvinaisesta tyttärien seurasta. Rahoittaja lienee ollut jo Unkarissa.

Se oli melkein täydellistä. Äitienpäiväsunnuntai saaressa koko perheen kesken jäi unelmaksi, kun asian haarat sanelivat tapahtumien kulun. Parhaansa yrittivät ja hienosti onnistuivat!

(Lisäksi jäi huvittamaan ravintola Farangin suhtautuminen santsikahviin. Kerättyämme ravintolalle aika reilusti laskutettavaa yhden vaivaisen kaffekupin täyttäminen toistamiseen vaikutti niin vaikealta, että annoimme olla…)

Mitä reissuista oli jäänyt käteen?

Moni oli jo kysynyt, ja itsekin olin moneen kertaan miettinyt, mitä kolmessa yli puolen vuoden mittaisessa matkassa oli ollut parasta. Asia riippui näkökulmasta ja muutti muotoaan päivittäin. Olimme kokeneet upeita paikkoja, jotka olivat olleet hienoja nähdä kerran elämässä, kuten vaikkapa Angkor wat, Borneo ja Komodo, Pantanal, Machu Picchu ja Galapagossaaret. Australiassa parhaat elämykset olivat löytyneet Tasmaniasta ja Länsi-Australian rannikolta. Uuteen-Seelantiin on liki pakko päästä uudestaan. Tutkittavaa riittäisi yhä myös Patagoniassa, Japanissa, Alaskassa jne. Viikon junamatka Siperian halki oli jättänyt hyvät fiilikset, mutta kaksi viikkoa konttilaivalla oli alkanut jo kyllästyttää Oskaria. Itse viihtyisin rahtilaivalla vaikka tuplasti pidemmänkin legin…

Matkat olivat olleet täydellisiä, vaikka välillä reissaaminen oli käynyt työstä ja monta paikkaa oli jäänyt näkemättä. Aurinko ja hiekkaranta eivät tosiaankaan enää riittäisi. Toteutumistaan odottamaan jäi vielä monta unelmaa, joista yhden otamme käsittelyyn jo tänä kesänä!

Toisaalta, kuinka enää kehtaa matkustaa tai ainakaan lentää? Tutkimukset kun kertovat karua tarinaa siitä, kuinka paljon matkailu kuluttaa pallomme varantoja ja kiihdyttää ilmaston lämpenemistä. Parin viikon lomalla ei oikein voi turvautua ekologisempiin matkustusmuotoihin, kuten muutaman viikon konttilaivareissuun, runsaan viikon junamatkaan tai edes kovin moneen 30 tunnin bussitaipaleeseen.

Ei mikään pikamatka tämäkään

Bussimatkailusta inspiroituneena lähdin linja-autolla takaisin kotisaareen. Ensimmäinen vaihto oli Salon asemalla, mistä reissu jatkui varsin pian. Matkalla lueskelin päivän lehteä ja bongailin bussin ikkunasta jäniksiä, kurkia ym. Taalintehtaan pääteasemalle päästyäni pyydystin alle taksin. Vaihto sujui taas sutjakasti. Legi Espoon Lommilasta Taalintehtaalle maksoi 33.50 ja viimeisten 18 km taittaminen täsmälleen saman.

Kasnäsissä jouduin odottelemaan runsaan tunnin verran, kunnes pääsin Aurora-lautalle. Ehdin käydä esimerkiksi toteamassa, että yhteysvene kellui yhä. Rosalan saaren lauttasatamasta, Långnäsistä, oli vielä noin 4 km:n jalkapatikka Martins Båthallin laiturille, missä Pikku-Busteri odotti parkissa. Oikopolku poukkoili metsäpoluilta pienille hiekkateille ja päinvastoin. Matkan varrella pääsin todistamaan kolmen komean valkohäntäpeuran karautusta ”Tapion tanhuville”.

Saaren pohjojsella aukolla kävi ikävä aallokko. Ennuste oli ollut vain  7 m/s, mutta tiedot rannikkoasemilta kertoivat: Hanko, Tulliniemi: 10 m/s, Russarö 12 m/s. Sieltä oli villi ja vapaa reitti tuulen pyyhkäistä suoraan saarelle. Matka oli melkein täydellinen. Siihen tosin meni kokonainen työpäivä eikä sellaista viitsisi kovin tiuhaan tehdä. Mutta perillä vastassa olivat saarelle vastikään saapuneet pääskyset!

Keväästä kohti kesää

Äitienpäivänä istuin tuvan edessä kalliolla, missä harvoin tarkenee. Peippo lauloi yhä paljaassa pihlajassa. Kirjosiepot olivat asettuneet tuvan ympärille asetettuihin pönttöihin. Västit kantoivat touhukkaina ruohotuppaita räystäiden alle. Makuuhuoneen alta kuului tiukka sähinä, jos terassilla pysähtyi väärään paikkaan. Uskollinen koskelomammamme siellä hautoi muniaan.

Rannan edustalla punervakupeiset haahkaäijät, kalkkaat, hokivat ”moou…” ja allit vähän ulompana: ”a-auwi”. Männyt sanoivat nips, nips, nips… Rauhaa voi melkein koskettaa. Hienon päivän voisi tiivistää yhteen sanan: nautinnollista! Iltamyöhään mennessä Oskarikin liittyi seuraan ihmettelmään saaren häkellyttävää hellettä ja hiljaisuutta.

Tyyniä ja aurinkoisia kelejä, kun tarjoiltiin, lähdimme Bengtskäriin katsomaan luodon kuuluisia haahkoja. Oli se tiivistä asumista! Majakan juurella pesiä oli aivan vieri vieressä. Etelän puolella linturaukat läähättivät nokat auki. Valtaosa pesistä oli merkitty kylteillä, ja tiiviimpien taajamien ympärille oli vedetty narut. Varotoimet olivat tarpeen, sillä joitakin pesiä aivan kulkureittien laidalla tai levähdyspenkkien alla oli, uskomatonta kyllä, yllättävän hankala havaita.

Majakkasaarella oli pesiä ennätysmäärä, nelisensataa, ja niitä perustettiin yhä parisenkymmentä uutta joka päivä! Haahkaäijiä päivysti rantavesillä sitäkin lukuisampi joukko. Allejakin oli satamäärin. Sellaisia parvia emme olleet päässeet ihailemaan vuosikausiin. Ne tuntuivat myös viihtyivän vieraanamme hämmästyttävän pitkään. Niiden pesimäseudun, tundran, pikkujärvet ja -joet lienevät olleet yhä jäässä. Mistä ne tiesivät, milloin lähteä jatkamaan matkaa…?

Kevät oli vyörynyt saaristoonkin ryminällä. Vain muutamassa päivässä paljaat koivut olivat muuttuneet vihreiksi uloimmillakin luodoilla, ja puut, puskat ja pöpeliköt olivat täyttyneet pesijöistä. Salaattipeti antaisi ensimmäisen sadon tuota pikaa. Ensimmäiset versot kurottelivat jo kohti aurinkoa. Oli täydellistä.