Mekongin kainalossa

Suuri joki virtaa rauhallisesti kylän ohi. On matalan veden aika ja sitä jatkuu pitkälle kevääseen. Toisella puolen kylää virtaa yksi Mekongin sivujoista, Namkhan. Luangprabang on perustettu jokihaaraan joskus 1300-luvun puolivälissä ja se on ollut Laosin ensimmäisen kuningaskunnan Lanxangin pääkaupunki. Ranskan siirtomaa-ajan päätyttyä 1900-luvun puolivälissä päättyi myös Luangprabangin kukoistusaika. Se jäi unholaan vuosisadan loppuun asti. Onneksi.

Kiitos unholan ja maan suhteellisen köyhyyden, Luangprabang on säästynyt 2000-luvun villiltä uudistamiselta ja rakentamiselta. Maa aukesi turismille 1989, ja 1995 Luanprabanginsta tuli Unescon maailmanperintökohde. Titteli velvoittaa. Kaupunkia on kehitettävä sen vanhaa laolaista arkkitehtuuria ja ranskalaista siirtomaatyyliä kunnioittaen. Toivon todella, että kaupunki tulevaisuudessakin välttyy suurten hotellien rakentamiselta.

Leppoisasti laapia

Jos rantalomakohteet tympivät, tämä voi olla unelmakohteesi. Tunnelma on rento, jopa unettava. Voi istua tolpille rakennetun terassin vilpoisan ruokokatteen alla ja nauttia herkullisia paikallisen keittiön antimia tai käyskennellä ikiaikaisen joen rantaa katsellen ohi lipuvia slow-boateja. Ne kuljettavat turisteja kokemaan Mekongin taikaa ja auringon laskuja joesta nousevan utuverhon ja vuorten taakse. Tosin auringonlaskuja voi helposti seurata myös lukuisista jokirannan kuppiloista nautiskellen samalla vaikkapa aperitiiviä.

Löysimme rannalta muun muassa todella edullisen terassiravintolan, joka tekee reilua ja konstailematonta laoruokaa, laapia. Siinä on maut kohdallaan! Valinnan mukaan possun, naudan, kanan tai ankan kera maistuvat ainakin valkosipuli, lime sekä tuore korianteri ja minttu. Makuelämys ja suutuntuma muistuttavat vähän cevicheä. Köyhdyimme illallisesta: parista laapista, sticky riceista, isosta oluesta ja vesipullollisesta vajaat kymmenen euroa. Toisessa rannan ravintolassa nautimme erinomaista, hieman thaimaalaisesta poikkeavaa Tom yumia sekä herkullista laolaista Tom khang som -soppaa, vielä edellisiäkin edullisemmin.

Rantakadun takana, pikkukujan aamutorilla myydään kiinnostavia ruoka-aineita. Ainakin minikokoiset, noin parisenttiset taskuravut, pienet lepakot, grillatut, noin vesimyyrän kokoiset jyrsijät sekä vadissa kuhisevat sitsontiaiset olivat uutta. Iltaisin perustetaan toinen tori seuraavalle, vanhan kaupungin isoimmalle kadulle. Siellä myydään smoothieita ja mehuja tuoreista hedelmistä, hedelmäpannukakkuja esimerkiksi suklaan, vaniljan tai hunajan kera ja vaikka minkälaista hellemekkoa, -paitaa, -housua, huivia, kulhoa, korua ja niin edelleen. Tosin taas tuntuu siltä, että joka mekkokojussa on samat mekot ja joka paitakiskassa samat paidat.

Jos aamu- tai iltatorin houkutukset ja virran katselu kyllästyttää, voi osallistua jollekin kymmenistä retkistä, joita matkailijoille tarjoillaan. Voi valita vaikkapa vaellusta, melontaa, veneretkiä, fillarointia, mopoilua, norsuratsastusta, -ruokkimista ja -uittamista tai retkiä vesiputouksille muutamia mainitakseni. Temppeliluostareita on useita sekä Luangprabangin puolelta että Mekongin vastarannalta Chomphet-alueelta. Myös kaupungin korkeimmalle kohdalle, Phousi-kukkulan päälle on rakennettu temppeli, ja sieltä näkyy kuulemma maisemat sekä auringon nousut ja laskut komeasti. Mikäli haluaa kurkistuksen historiaan, kaupungissa on museo, Hawkham, entinen kuninkaallinen palatsi. Lisäksi muutamissa ravintoloissa järjestetään kokkauskursseja.

Luangprabang on jonkinmoinen uskonnollinen keskus. Yksi traditioista on aamuisin kello 5.30 toimitettava ”munkkien ruokkiminen” eli riisialmujen antaminen uskonveljille. Se kerää turisteja seuraamaan sööttien oranssikaapuisten, kaljujen nuorten miesten ruokajonoa päivittäin. Nykyäänkin lähes jokainen laomies viettää jonkun vuoden munkkina. Meitä tuo tapahtuma ei onnistunut houkuttelemaan ylös sängystä niin säädyttömään aikaan. Myös ajatus turistilaumojen seuraamasta pyhästä seremoniasta hillitsi intoamme.

Matoja paratiisissa?

Valikoimme retkitarjonnasta (heikkokuntoisia polviani säästääksemme) melontaretken toiseksi suosituimmalle vesiputoukselle Tadsaelle. Siellä on vähemmän porukkaa, tuktukeja ja muuta sälää kuin sillä suurimmalla ja suosituimmalla Kuangsi-putouksella. Sattui niin, ettei samalle retkelle tullut muita, joten saimme taas privaattireissun. Ensin noudettiin meille ja oppaallemme kanootit. Sitten ajoimme joen rantaan. Kun arvotavaroita varten saatu vesitiivis pussukka oli täytetty (onneksi oli mukana myös oma pieni pussukka, sillä saimme helposti molemmat täyteen), työnnettiin kanootit vesille.

Alun melontapätkä putoukselle kesti vain kymmenkunta mintuuttia. Vesiputous oli erilainen kuin olimme aiemmin nähneet. Se oli monikerroksinen ja laski leveänä metsän läpi kohti Namkhan-jokea. Portaat näyttivät aivan betonista tehdyiltä, mutta olivat luonnon muovaamia. Luontoa oli tosin ”autettu” rakentamalla putoukselle puusiltoja, terasseja, uimaportaita ja muuta rekvisiittaa rennon vesipäivän viettoon.

Olimme Wikitravelista lukeneet, että putouksella on iilimatoja, muttemme nähneet yhtäkään. Uimme ja kahlailimme putouksen altaissa ja portailla. Vesi tuntui virkistävän viileältä helteessä, mutta sen lämpö lienee lähellä meidän uimahallilämpötiloja. Lounassoppien jälkeen lähdimme varsinaiselle kanoottiretkelle. Meloimme parisen tuntia (ihan riittävästi), tusinan verran kilometrejä Mekongin sivujokea pitkin. Matkalla oli muutamia pieniä koskia. Ne toivat mukavaa vaihtelua suvantopätkille ja olivat juuri sopivan vauhdikkaita, muovipussilla suojatun kameran kuljettamiseen. Parissa piti kyllä olla tarkkana, mutta emmehän olleet ensimmäistä kertaa samassa veneessä.

Joen rannoilla oli vaihdellen koskematonta viidakkoa ja pieniä maatiloja viljelyksineen. Ilmassa kuului kaskaiden ja pikkulintujen konsertti, ja muutamassa kohdassa rantasavikolla parveili keltaisia perhosia. Yhden pikkutilan kohdalla rantavedessä puljasi pari vesipuhvelia. Toisen tilan rantaheinikossa seisoskeli härkä. Joella kalastettiin ja muutamassa paikassa rannoilla kaivettiin kultaa. Parissa kohtaa joen törmällä oli sieviä vuokrattavia villoja. Toisten lähellä tallusti norsu rannan heinää syömässä. Ei se villi ollut. Se kuului jollekin turisteja viihdyttävistä ”norsukylistä”.

Omatoimiristeily Mekongilla

Toisena päivänä teimme retken Mekongin mutkassa olevaan vastarannan kylään. Matkustimme sinne joen yli kulkevalla autolautalla (siihen ihan oikeasti ängetään pari autoa kerrallaan). ”Lauttaristeily” maksoi kymppitonnin, siis noin 1,20 e per nuppi. Hinta on ilmeisesti sama, oli liikkeellä jalkaisin, fillarin, mopon taikka auton kera. Tutustuimme kylän pieneen visitor centreen, jossa setä ja infotaulut kertoivat seudun nähtävyyksistä. Niihin kuului lukuisten temppeliluostarien ohella savenvalajakylä, missä valmistetaan savikippoja, -valaisimia, kattotiiliä ja lattialaattoja. (Tuli, muuten, tehtyä historiaa: olimme visitor centren ensimmäiset suomalaiset vieraat!)

En ollut pukeutunut soveliaasti temppeitä varten. Olkapäät ja polvet olivat paljaina, joten kuljimme kylmästi pyhättöjen ohi. Meille riitti ihmeteltävää kyläraittien elämän, tavallisten perheiden ja koululasten, seuraamisessa. Myös paikallisen ”Bilteman” tarjonta oli varsin mielenkiintoista. Ekskursion päätteeksi taitoimme paluumatkan takaisin joen yli pienemmällä, pelkästään ihmisiä kuljettavalla kapealla ”pikaveneellä”. Se teki viisi tonnia peppua kohti. Paikallispeput selviävät kolmella. Ekskursiolle tuli hintaa yhteensä kolmekymmentätuhatta kipiä, eli melkein neljä euroa. Mutta pääsimmepä Mekongille kruisailemaan.

Lainahepenissä kuninkaallisessa palatsissa

Kolmantena päivänä kuljimme taas alati ihmeellisen aamutorin kautta aamiaiselle. Mukaamme lähti dragon fruit eli pithaya sekä longaaninippu, jonka nimen Chris meille ystävällisesti kaivoi. Kuninkaallinen palatsi -museo on auki muutaman tunnin aamupäivisin ja iltapäivisin. Olimme päättäneet ehtiä sinne aamupäivän aikana. Yllättäen sielläkin oli sama pukukoodi kuin temppeleissä. Onneksi kaltaisilleni tietämättömille tomppeleille oli järjestetty mahdollisuus vuokrata kietaisuhame ja paita paikan päältä kymppitonnilla. Lisäksi reput, käsilaukut ja kamerat piti jättää vierailun ajaksi lukollisiin kaappeihin.

Palatsissa pääsi aistimaan menneiden aikojen itämaista loistoa upeissa valtaistuinsaleissa ja peilimosaiikkihuoneissa sekä hillitymmissä makuu- ja kirjastohuoneissa. Esillä oli kultauksin koristeltuja norsunratsastutuoleja, kantotuoleja ja asuja sekä erilaisia lahjoja ulkomailta, kuten Kiinasta, Thaimaasta, Neuvostoliitosta, Yhdysvalloista ja yllättäen myös Tanskasta. Pronssirummuilla on kutsuttu sateita, hedelmällisyyttä ja vaurautta. Lattiat olivat tehty kauniista tummista lankuista vähän kalanruotoparkettityyliin. Piharakennuksessa saattoi ihailla muun muassa valtiolahjoina saatuja paria amerikanrautaa viisikymmentäluvulta ja saman ikäistä, hiukan kovia kokenutta Ranskan lahjoittamaa Citroeniä. Palatsi oli kiinnostava ja mukavan vilpoinen tutustumiskohde.

Jatkoimme vanhan kaupungin pääkatua pohjoiseen tutkiskellen kaikkea eteen tulevaa: lisää temppeliluostareita, koulu – ja sitten äkkäsimme pienen ilmoituksen kokkauskurssista, johon kuului tutustuminen torin antimiin. Olimme harkinneet viimeisen Luangprabangin päivän viettämistä siellä suurella vesiputouksella, mutta silloin uikkarimme olisivat märät koko illan ja yön Viantianenmatkan. Päätimme siinä paikassa viettää viimeisen päivän laolaisella kokkauskurssilla! Saisimme ehkä nimiä ja käyttötarkoituksia myös monille torilla näkemillemme, hämäriksi jääneille raaka-aineille.

Australialais-kiinalaista viisautta

Tilatessamme kurssia vanhemmalta, ilmeisesti kansainvälisen diplomaattiuran tehneeltä, kiinalaiseen sukuun sekaantuneelta australialaisnaiselta saimme myös mittavan ja mielenkiintoisen luennon maailman talouspoliittisesta tilanteesta ja kasvihuoneilmiön aiheuttamista muutoksista Kaakkois-Aasiassa täkäläisestä perspektiivistä. Ihmettelemämme kumman hiljainen sesonki on todellakin entistä hiljaisempi maailmanlaajuisen taantuman takia. Viime vuosi oli ollut parisenkymmentä prosenttia huonompi kuin edellinen, ja tämä vuosi näyttää vielä huonommalta. Moni matkailuyrittäjä on joutunut lopettamaan duunit. Kuuma sadekausi on entistä kuumempi ja sateita tulee vähemmän. Viileä kuiva kausikin on entistä lämpimämpi. Himalajan jäätiköt kutistuvat, ja suuret, elämää ylläpitävät virrat, Mekong ja Yangze, käyvät matalammaksi vuosi vuodelta. Parinkymmenen vuoden kuluttua meillä on paljon Syyrian pakolaistilannetta suurempi kriisi käsissämme, kun miljardit kaakkoisaasialaiset etsivät uutta kotia.

Cooking Lao Style

Kokkauskurssille osallistuivat kanssamme vanhempi brittirouva sekä nuorempi saksalainen pariskunta Düsseldorfista. Meillä oli hyvä, huumorintajuinen porukka, jota Leng ja Phia osaavasti valmensivat.

Aamulla lähdimme paikalliselle torille, ja moni hämäräksi jäänyt ruoka-aine todellakin sai nimensä. Jos niistä muistaa edes puolet, ollaan hyvällä mallilla. Friteeratuiksi taikinaleivonnaisiksi luulemani pötköt osoittautuivat puhvelin ja possun nahaksi. Hieno punainen chilijauhe on rakeista miedompaa. Mahtaakohan banaaninkukkaa saada Suomesta? Täkäläinen ruccola on meikäläistä miedompaa ja aivan eri näköistä. Chocon tilalla voi käyttää kesäkurpitsaa… Siinä muutamia mietteitä.

Ensimmäisenä valmistimme kolmessa ryhmässä Luangprabangin salaattia. Sen kastikkeena on oivallinen retkimajoneesi, joka tehdään keitettyjen kananmunien keltuaisista. Feu khua tehtiin riisinuudeleista kanan ja vihreiden vihannesten kanssa. Söimme ne porukalla lounaaksi. Hyvää oli!

Seuraavaksi opettajamme tekivät malliksi viisi ruokalajia, joita saimme maistaa. Niistä kukin ryhmä valitsi kaksi tehtäväkseen. Me teimme Oskarin kanssa kana laapia (kirjoitetaan myös larp tai laab). Se onnistui hienosti. Pistimme hiukan enempi chiliä ja limemehua kuin reseptissä… Toinen ruokalajimme oli Kheua sen lon eli lasinuudelia possun, vihannesten ja sienten (woodear fungus) kanssa.

Opetuskeittiö oli oikein tomiva ja siisti, vaikka hiukan aasialasita eksotiikkaa toivat vähän siellä sun täällä vilistävät pikkutorakat.

Kun kaikkien ryhmien sapuskat olivat valmiit söimme porukalla illalliseksi kaikkia eri ruokalajeja ja versioita. Onneksi saimme mukaamme pienet reseptivihkoset, niin ehkä muutama sapuska onnistuu kotonakin. Ainakin laap, chilitahna ja majoneesi pitää muistaa!

Kotini on siellä missä reppuni on

Olimme alun perin varanneet Booking.comin kautta viehättävästä Lao lu -lodgesta kämpän yhdeksi yöksi. Saavuttuamme lodgeen huomasimme, että se oli TripAdvisoryn vuoden 2015 valinta. Se olikin kalliinpuoleinen, noin 35 euroa yöltä, eikä sieltä liiennyt huonetta useammaksi yöksi. (Eka kerta koko reissulla!) Ei siinä auttanut muu kuin etsiä uutta kortteeria tuleviksi öiksi.

Pieniä lodgeja ja guesthouseja on kaupungissa viljalti. Ei tuottanut suurta tuskaa löytää pariksi yöksi mukavan oloinen huone Mekongin rannalta, Mekong Residencestä (nimi on hivenen paikkaa suureellisempi), suunnilleen korttelin päästä edellisestä paikasta. Tuokin, vajaan parinkympin kämppä, oli varsin viihtyisä. Harmi kyllä, majoituslaitosten ja rannan välissä kulkee pieni katu. Täkäläisten täysin olemattomien äänieristysten vuoksi aamut tuppasivat olemaan jokseenkin äänekkäitä. Korvatulpilla siitä selvittiin, mutta parin yön jälkeen päätimme taas vaihtaa yöpaikkaa.

Sillä kertaa se, Silikhane (tai Sirikhan) -lodge, löytyi muutaman korttelin päästä pikkukadun sivukujalta noin viidellätoista eurolla. Paikka vaikutti rauhalliselta, ja meillä oli ovi suloiselle luhtiparvekkeelle! Erinomaista myös pikkupyykin kuivausta ajatellen. Paikan huono puoli selvisi aamuyöstä, kun likeisen temppeliluostarin rummut kutsuivat munkit aamurukoukselle…

Aurinko laski Mekongin taakse, niin kuin miljoonat kerrat aikaisemminkin. Tähdet syttyivät tuikkimaan sysimustalle taivaalle. Istuimme barbeque- ja hotpot ravintolan sekoituksessa rantaterassilla. Paikallinen grilli täytettiin hiilillä ja sen päälle asetettiin ”grillauskattila”. Jos hiilet kävivät liian kuumana, tarjoilija kävi lisäämässä sekaan jääpaloja. Buffeessa oli tarjolla neljä–viisikymmentä vaihtoehtoa kevätrullista erilaisiin vihanneksiin, lihoihin, meren eläviin, sieniin, hedelmiin ja nuudeleihin. Omaa dippikastiketta varten oli tarjolla mausteita, chiliä, limeä, kalakastiketta ja soijaa. Juomalista oli laiha, joten Oskari kipaisi hakemaan vinkkupullon lähikaupasta. Viimeinen iltamme Luangprabangissa oli mieleen painuva. Ihanan illallisen jälkeen massut olivat täynnä – kuten kuukin. Taivas oli musta ja Mekong kimmelsi kauneimmillaan.

Galleria: Luangprabang ja Chomphet

Galleria: Laoruokaa