Matka muistoihin

Taisteltuamme turhaan bussiaseman taksiyrittäjien kanssa lähdemme kävellen kohti pimeän rajakaupungin keskustaa. Raahustamme ensimmäiseen hotelliin, joka vaikuttaisi olevan auki. Neuvottelemme hinnasta tympeäilmeisen rouvan kanssa ja varaamme kaksi huonetta – yhden meille ja toisen Anulle ja Makelle. Perässämme tullut kolmen reissaajan porukka haluaa vielä harkita.

Kokoamme simppelin illallisen läheisen, räikeästi valaistun ravintolatorin tiskeiltä, minkä jälkeen olemme valmiita painumaan kämppiimme koisimaan. Edellä mainittu porukkakin on vaihtoehtojen puuttuessa palannut samaan paikkaan. Mutta respan rouva ilmoittaakin heille murhaavan katseen saattelemana, ettei huonetta enää ole saatavilla. Päätämme päästää väsyneet matkalaiset pälkähästä ja antaa heille toisen huoneistamme. Näin päädyimme nelisin Ranongin Asia Hotellin kympin huoneeseen – runsaat kahdeksan vuotta sitten.

Potilaskoti puupeltojen keskellä

Lensimme Balilta Phuketiin, mistä jatkoimme saman tien Andamaanien meren rantaa seuraillen kohti pohjoisen rauhallisempia seutuja. Olimme varanneet kämpän Khao Lakin kylästä, noin kilometrin verran päätieltä skuttaan. Yama Resort löytyi paikallisen asutuksen keskeltä, kumipuu- ja öljypalmuplantaasien välistä. Saimme sieltä bungalowin terasseineen kahdellakymmenelläviidellä eurolla / yö. Resortissa oli ravintola ja uima-allas. Kämppä oli siisti, sähky suuri ja mukava, suihkussa hyvä paine, ja wifi oli erinomainen. Rantaan oli matkaa nelisen kilometriä, mutta majapaikasta oli järjestetty maksuton kuljetus rantaan ja takaisin vanhalla avopakulla.

Kortteerimme oli aivan henkilökunnan naapurissa. Pihakukkomme aamuaarioihin yhtyi myös ujeltava koira. ”Luonnonääniin” alkoi jo tottua. Yamassa oli hyvä hoitaa majapaikkavarauksia, tutkia aikatauluja, kommentoida tyttären opintoja, täydetää veroilmoituksia ja muuta tarpeellista. Se oli rauhaisa paikka myös lepäilyyn ja ärhäkän flunssan potemiseen. Viheliäinen tauti oli tarttunut matkaan joko Floresin viileistä merivirtauksista, koko ajan yskivältä laivakokilta, Kutan ilmastoinneista tai lentokoneissa pyörineistä pöpöistä – tai yhdistelmänä niistä kaikista.

Khao Lakin kylä on hyvin rauhaisa paikka. Sen muutamasta kuppilasta sai illallisen kahdesta kymmeneen eurolla riippuen siitä, tuliko mukaan vesi, olut tai piripintaan täytetty viinilasillinen. Lopen kyllästyneinä hotelliaamiaisiin haimme aamupurtavat Seven-Elevenistä ja sen edustan hedelmäkauppiailta. Jos toivoo lomallaan enemmän palveluja, kannattaa katsoa kartasta, missä kohtaa Khao Lakin läpi painaltavaa tietä on enempi vipinää.

Vessavahtina Ranongiin

Paikallisbussi Phuket–Chumphon pysähtyi Khao Lakin odottelukatoksen eteen vartin myöhässä. Kiipesimme takapenkille katselemaan ohi matelevia maisemia. Suunnilleen Kuraburiin saakka tietä reunustivat ryhdikkäät kumi- ja öljypalmupuiden rivistöt. Kuraburissa morjenstimme bussin ikkunasta Tom & Touria, jonka Tomppa järjesti meille aidot paikallisillalliset, alkeelliset yöpymismöksät roskaisesta jokivarresta sekä kuljetuksen Surin-saarille lähtevälle paatille aiemmin mainitulla Thaimaanreissullamme 2008.

Kuraburin jälkeen suuret kalanviljelysaltaat korvasivat puuplantaasit. Monessa altaassa pyörivät jo hapettimet, ja lisää rakennettiin ahkerasti. Ranongia lähestyttäessä bussi alkoi kiemurrella ja kavuta kukkulaisempiin maisemiin. Mahtoiko se olla syynä pakallismatkustajan pahoinvoinnille? Tyttöraukka kiikutti pussitetun tuotoksensa viereemme veskiin. Pidin ovea silmällä. Vessan ovi oli tiukka, eikä pari mukavuuslaitoksen vierasta saanut sitä lukkoon. Lupasin pitää ovea silmällä. Joku taas sai oven lukkoon, muttei saanutkaan sitä auki. Onneksi sain sen avattua ulkopuolelta. Tunsin itseni oikein hyödylliseksi.

Rajaseudulle tultaessa bussi pysähtyi tien poskeen. Lapsenkasvoinen solttupoika tuli tarkistamaan aasialaisen näköisten matkustajien paperit. Meidän ja parin muun farangin passeista hän ei ollut kiinnostunut.

Muutosten tuulia periferiassa

Olimme Anun ja Maken kanssa nimenneet Ranongin viralliseksi ”Maailman Persläveksi”. Ei se vieläkään ollut viihtyisyydellä tai kauneudella pilattu, mutta moni asia oli muuttunut. Murhaavakatseinen ”Mama Burma” ei enää istunut Asia Hotellin respassa. Hänen tilallaan oli nuori tyttö – ilmeestä päätellen edellä mainitun tytär. Yksinkertaisten huoneiden nurkassa, häkeissä jurovat kuvaputkitelkkarit oli korvattu moderneilla litteillä laitteilla, ja hotellissa oli wifi! Mutta respan historiallinen puhelinkeskus oli yhä paikallaan. TripAdvisorissa majoituslaitos oli arvostettu Averagen ja Terriblen välille, tasapistein 2–2.

Myös maailma oli muuttunut. Myanmar oli auennut matkailijoille, entinen oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi oli saamassa ministerin salkun, ja nyt oli olemassa booking.com. Koska enää ei ollut pakko tyytyä ainokaiseen keskustasta löytyvään, avoinna olevaan hotelliin, olimme varanneet huoneen Nalin Place -nimisestä paikasta. Muutamalla lisäeurolla saimme aika paljon enemmän vastinetta rahoillemme…

Tässä kaupungissa ei ole rantarättejä tai matkamuistoja kauppaavia kojuja taikka länkkäriaamiaisia tarjoavia ruokaloita. Näin yhden ainokaisen kuppilan, jossa annosten nimiä oli yritetty vääntää englanninkielelle. Muutama rakennus pisti silmään tuoreella maalipinnallaan, mutta suurin osa muistutti turistikeskustan ulkopuolista Havannaa murenevine julkisivuineen ja mustine likaraitoineen. Ranogilla on kuitenkin kaikki eväät menettää persoonalliset piirteensä ja muuttua turisteja kuhisevaksi solmukohdaksi.