Märkää menoa Iguaçussa

Moottorien ärjyntä häviää veden kohinaan. Näemme vain valkoista kuohua ja kastumme läpimäriksi sekunnin murto-osassa. Nauramme ääneen, mutta kukaan ei kuule. Päällemme sataa 1 700 000 litraa vettä sekunnissa maailman seitsemäksi vuolaimmassa vesiputouksessa. No ei tuo koko putouksen vesimassa sentään ainoastaan meidän päällemme tule, mutta saamme ainakin kunnon suihkun ikimuistoisissa maisemissa.

Ehdin jo ajatella, että bussimatkailu on Brasiliassa niin sisäsiistiä hommaa, ettei siitä juuri herkullisia reissukertomuksia synny. Bussit ovat yleisesti puhtaita, ilmastoituja ja niissä on vessa. Penkit ovat mukavia ja hyvin säädettäviä. Toisaalta etäisyydet ovat pitkiä, eikä kuski ilmeisesti pysty vaikuttamaan ilmastointiin edes iltaviileissä. Pysähdyspaikoissa ei ole kovin kummoista ruokaa tarjolla – lähinnä sipsejä, rasvassa paistettuja pasteijoita, keksejä ja karkkia.

Linjuritunnelmaa

Matkustimme Andarinhan bussilla Cuiabásta Campo Grandeen aamukymmenestä puoli yhteentoista illalla. Olimme ahtaneet kitusiimme muhkean aamiaisen Cuiabán Skala Hotellissa ja pakanneet mukaan muutaman pikkubanskun, neljä omppua, pussin pähkinöitä ja ison vesipullon. Kyllä niillä yhden päivän pärjäisi.

Maisemat muuttuivat alun lättänästä kumpuilevampaan suuntaan. Jokin vuorijono näkyi melkein pitkin matkaa. Yhdessä kohtaa kivuttiin sen ylikin. Ikkunasta näkyi valtavia ruohoisia laitumia, sokeriruokoviljelyksiä ja ruskeasänkäisiä, korjattuja peltoja. Muutama eukalyptuspuuviljelmäkin sattui matkalle. Onnellisen oloiset karjalaumat tallustelivat suurilla laitumillaan, kourallinen siellä, kourallinen täällä. Elukat näyttivät laihanlaisilta, mutta vaikuttivat varsin tyytyäisiltä. Sopivan luonnonmukaisesta sapuskastako täällä syötävän lihan aromit johtuvat? Ne ovat jotain ihan muuta kuin suomalaistiskeillä myytävien brasilialaisten vakuumifileiden maku.

Sitten löysimme varsinaisen läävän! Raahauduimme väsyneinä huoneeseemme majoituslaitoksessa, jonka neonvalot mainostavat komeaa nimeä Hotel Paris (ei todellakaan Hilton). Olimme saaneet respasta avaimen ja pyyhkeen. Toinen pyyhe odottaisi kuulemma huoneessa. Se roikkuikin mytyssä tuolin karmilla. Kylppärissä oli litimärkä, vettä valuva lattiapyyhe. Pienen huoneen pienen pöydän peittävän minijääkaapin päällä oli puoliksi syöty pitsa laatikossaan. Mietimme pitäisikö sänkyä vetää vähän irti likaisesta seinästä, muttemme uskaltaneet. Mitä lie, sen alta olisi löytynyt. Piti vain päästä nukkumaan. Tästä kahden tähden lukaalista saimme pulittaa runsaat 40 euroa!

Seuraavalle etapille lähdettiin Eucaturin yöbussilla. Se oli edellisistä busseista poiketen likainen, maakellarilta haiseva vehje. Lisäksi saimme matkan varrelta seuraksemme äidin ja yskivän ja oksentavan pikkulapsen. He istuivat riviä taaempana, mutta onneksi käytävän toisella puolella. Korvatulpat ja silmäsuojat saivat aikaiseksi illuusion horroksesta. Nukkumiseksi sitä ei voinut kutsua. Kaiken kukkuraksi meidän piti vaihtaa bussia viiden aikaan aamulla, mikä ei täysin vastannut lippujen myyjältä tivaamaamme tietoa suorasta yhteydestä. ”Directo!”, hän oli kirkkain silmin välittänyt.

Brasilian liittotasavalta on Etelä-Amerikan suurin ja koko maailman viidenneksi suurin valtio sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan, ja erityisesti pinta-ala tuntui myös perslihaksissa. Bussimatkat kestivät toistakymmentä tuntia, ja mukavaa asentoa oli muutaman tunnin jälkeen mahdoton löytää.

Cataratas do Iguaçu – Brasilia

Saavuimme Foz do Iguaçuun aamukahdeksan tienoolla. Otimme rodoviárialta taksin hotelliimme ja raahauduimme silmät ristissä respaan. Vanessa niminen, hymyilevä enkeli otti meidät vastaan. Hän pahoitteli, ettei sen aamun aamiainen kuulunut hintaan, mutta pääsisimme huoneeseemme saman tien! Aguas do Iguaçu -hotelli sai täydet pisteet! Tuntui ylelliseltä päästä siistin huoneen puhtaaseen suihkuun. Pian tunsimme itsemme taas ihmisiksi. Ja tästä ihanuudesta maksoimme 10 Realia, noin 3,50 euroa enemmän yöltä kuin edellisyön hotellinkuvatuksesta!

Lähdimme uudestisyntyneinä parin kadunkulman päähän, keskustan bussiasemalle ja paikallisbussilla numero 120 Iguaçun kansallispuistoon. Ostimme puiston pääsyliput portilta ja kiipesimme puistobussiiin. Olimme etukäteen tutkineet mikä meitä kiinnostaisi ja hyppäsimme kyydistä toiseksi viimeisellä pysäkillä, mistä pääsimme siltareitille. Siltä sai mukavan kokonaiskuvan kauniista putouksista. Matkan varrella näimme turistien eväistä kiinnostuneita nenäkarhuja, yli puolimetrisiä liskoja ja valtavasti perhosia. Putouksen alle pikkusaarten varaan rakennetuilla näköalatasanteilla sai myös hipiän kosteutushoidon samaan hintaan.

Yleiskatsauksen jälkeen jatkoimme puistobussilla Macucó-safarille, joka oli paitsi noussut turistiaktiviteettien kärkeen nettiarvioissa, se vaan kuulosti hauskalta. Se ei kuulu puiston sisäänpääsymaksuun, vaan siitä piti pulittaa lisää melkein 60 e per nuppi.

Alku ei ollut kovin lupaava. Kapusimme sähköjunan tapaiseen avonaiseen perävaunuun ja ryhmämme vietiin kapeaa hiekkatietä viidakon läpi oppaan kertoessa kolmella kielellä sitä sun tätä turhanpuoleista viidakon eläimistä ja kasveista. Homma tuntui aika huvittavalta Pantanalin jälkeen. Puolisen kilometriä ennen rantaa astuimme pois juna-autosta ja opas kuljetti porukan matalaa puusiltareittiä pitkin rantaan. Siellä hän selvitti, kuka halusi märälle retkelle, kuka kuivalle. Kukaan ei halunnut kuivaa kokemusta.

Riisuimme lukittaviin lokeroihin kaiken, minkä emme halunneet kastuvan. Puimme pakolliset pelastusliivit päällemme ja siirryimme raitiovaunuhisseillä joessa kelluvalle laiturille. Siellä astuimme kumiveneeseen, joka lähti kuskaamaan meitä voimakkaaseen vastavirtaan kohti putouksia. Kuski kiersi kosken suurimmat stopparit tyylikkäästi 2×250 hv:n Mercuryilla. Herra ei ollut ekaa kertaa puikoissa. Seuraavaksi hän ohjasi meidät putousten alle – kolme kertaa. Sadetakit suojasivat hiukan, mutta kastuimme silti perin pohjin. Kaikkeen sitä ryhtyykin, mutta hauskaa oli!

Iguassun putoukset kohisevat Iguaçu-joessa Brasilian ja Argentiinan rajalla, missä vesi putoaa korkeimmillaan yli 80 metriä alas kapeaan rotkoon. Putouksia on vajaan kolmen kilometrin matkalla yhteensä 275! Kuuluisin niistä on 150 metriä leveä Garganta del Diablo, paholaisen kurkku. (Miten sopivaa: itse alan olla terve, mutta Oskarilla on ”perkeleen kurkku” kipeänä.) Garganta on syvän, kiemuraisen u-kirjaimen muotoinen rotko, johon vesi putoaa sekä reunoilta että valtaisana ryöppynä u:n kaaren pohjukasta. Sen luona taivaalle nousee komea vesihöyrypilvi.

Putoukset sijaitsevat kahden kansallispuiston alueella Brasiliassa (185 000 ha) ja Argentiinassa (55 000 ha), siis Luxemburgin kokoinen ”puistikko”! Ne ovat, yllätys, yllätys, Unescon maailmanperintöalueita. Puistot kuuluvat erittäin vaarantuneeseen sisämaan Atlanttiseen metsätyyppiin. Siellä voi nähdä monia eläimiä: apinoita, lintuja, liskoja, perhosia, eikä nenäkarhuja voi välttää. Suurissa puistoissa varmasti elää paljon mainostettuja tapiireja ja jaguaarejakin, mutta veikkaan, ettei niitä 99 % varmuudella näe. Putousten nimi tulee erityisesti Paraguayssa puhuttavan intiaanikielen, Guaranin, sanoista i eli ”vesi” ja guazú eli ”iso”. Putoukset ovatkin maailman kolmanneksi suurimmat Niagaran ja Viktorian putousten jälkeen.

Toisena päivänämme Foz do Iguaçussa satoi ja ukkosti. Siitä tuli huoltopäivä. Kävin kuvia läpi, ja Oskari selvitteli tulevia kuvioita, kunnes sade hellitti. Kävelimme bussiasemalle ostamaan liput Porto Alegreen. Lounastimme kauppakeskuksessa, joka oli ulkoa lähinnä bunkkerin näköinen mutta sisältä kuin jonkin toinen, kiiltävä ja pramea maailma. Lepuutteltuamme jalkoja huoneessa kävimme illallisella läheisen puiston katukuppilassa. Mamma oli grillannut hyviä vartaita lihasta, vihanneksista ja kanan sydämistä. Illallinen voitti edellisillan ravintolapicanhat mennen tullen. Reizielkin tekee paljon herkullisempia picanhoja ravintolapäivinä Helsingin Espalla. Kannattaa käydä maistamassa!

Brasilialaiset matkustavat Foz do Iguaçuun putousten lisäksi myös päästäkseen ostosmatkalle Argentiinaan ja erityisesti Paraguayn puolelle Ciudad de Esteen. Paraguaylaiskauppakeskukset mainostavat kilpaa Brasilian puolella. Niistä saa kuulemma  vaatteita ja elektroniikkaa kolmanneshintaan, sekä virallisia merkkejä että kopioita. Paraguaysta ei näe putouksia, joten skippasimme sen. Emme vierailleet edes kolmen valtakunnan rajapyykillä. Sekin on yksi täkäläisistä nähtävyyksistä.

Cataratas de Iguazú – Argentiina

Kolmantena päivänä painelimme aamuyhdeksän aikoihin keskustan paikallisbussiaseman taakse. Sieltä lähtevät bussit Argentiinan puolelle Puerto Iguazúun. Nettikokemusten perusteella odotettavissa oli varsin monimutkainen prosessi rajan ylityksineen ja monine bussin odotteluineen.

Mutta eipä se nykyisin monimutkaista ollutkaan. Bussikuski ilmoitti, ettei yhden päivän visiittiä varten tarvise leimauttaa passia Brasilian rajalla. Argentiinan rajalla haettiin pika pikaa leimat ja jatkettiin samalla bussilla puiston risteykseen. Rahanvaihtopistettä ei siinä hötäkässä löytynyt, ja puistobussi maksoi törkeät 22 Realia henkilöltä (n. 6 e), kun siihen saakka oli päässyt neljällä Realilla (runsaat 1 e). Pesoina matka kustansi 65 pesoa (n. 4 e).

Ranskalaisella opiskelijapariskunnalla ei ollut riittävästi kumpaakaan valuuttaa, joten maksoimme koko porukallemme taksin, jolloin hinta oli 15 Realia (n. 4 e) per nuppi. Ranskalaiset maksoivat takaisin enemmän kuin osansa, kun saivat pesoja puiston portin automaatista.

Paluumatkalla menimme puistobussilla Puerton keskustan bussiasemalle ja ostimme tuliaisiksi pullon hyvää argenttiinalaisviiniä. (Kokemuksesta voimme kertoa, että Brasilia ei, ainakaan vielä, ole viinimaa.) Paikallisbussi takaisin maksoi 20 pesoa (n.1,25 e). Tarvittiin taas vain pikapysähdys Argentiinan leimaa varten. Brassipuolella ei edes poistuttu bussista. Selvisimme reissusta siis neljällä ajopelillä  ilman mitään odotteluja.

Parque Nacional Iguazússa puiston sisäänpääsymaksulla (330 pesoa / nenä) voi kiertää pitkiä, kevyitä, metallisiltoja. Kävelimme ensin punaiselle kierrokselle, joka oli rakennettu korkealle, kosken niskalle. Sieltä näkee Argentiinan puolen putoukset ylhäviistosta. Toiseksi kuljimme vähän lyhyemmän sinisen reitin, jolta näkee putouksia läheltä ja alaviistosta. Sitten siirryimme puiston junalla Garganta del Diablon niskalle menevälle siltareitille. Siltoja pitkin pääsee ihan ”paholaisen kurkun” yläpuolelle. Näkymä ja pauhu sumuineen ja sateenkariineen on kerta kaikkiaan mahtava!

Brasilian puolelta näkee paremmin maisemat ja kokonaisuuden kun taas Argentiinan puolella pääsee lähelle koskia ja putouksia. Ei putouksia oikeastaan koe kunnolla vain yhdeltä kantilta, ja suuri osa matkailijoista käykin molemmilla puolilla. Näin keväällä vettä on vähemmän kuin syksyllä, mutta putoukset ovat silti komeita ja puhtaamman valkoisia. Syksyllä valtavat ryöpyt ovat lietteestä ruskeita. Vanhoja siltarakenteiden jämiä näkee siellä, täällä. Vuosina 1981 ja 1992 vesi oli korkealla ja virtaus niin voimakas, että se vei rakennelmat mennessään. Kolme vuotta sitten kuohuissa rikkoutuivat San Martinin saaren portaat ja näköalaterassit, eikä saareen vieläkään ollut menemistä.

Foz do Iguaçun ja Puerto Iguazún kaupungit vaikuttivat molemmat oikein mukavilta lomakaupungeilta. Puerto oli ehkä hiukan edullisempi. Oppaat, hotellien respat ja monien ravintoloiden henkilökunta osasivat yleisesti englantia, espanjaa ja portugalia.

Olimme liikkeellä aika rauhalliseen aikaan, mutta vierailijoita riitti. Joulukuun puolivälistä helmikuun loppuun voi olla ruuhkaista. Brasilian puoli tuntuu tukkoisemmalta, koska vierailijat kasaantuvat pienemmälle alueella kuin Argentiinassa. Iguassusta jäi meille kaiken kaikkiaan hauskat muistot.