Mainettaan kauniimpi kaupunki

Mongolian kieli kuulostaa hauskalta. Sitä kirjoitetaan kyrillisillä aakkosilla, kuten venäjää, mutta lausutaan ihan eri tavalla. Se kuulostaa vähän kuin intiaanikieleltä, mutta mongolialaiset eivät kuulemma ole intiaaneille mitään sukua. Oskari mielestä se muistuttaa Star Trekin Klingonien kieltä, mistä mongolialainen ystävämme Dign oli samaa mieltä. Tervehdys on Sämbä no, rahayksikkö tögrög (myös tugrig tai tugrug) ja Ulan Batorin pääkatu, Rauhankatu, on Enkh Taivny Örgön Chölöö vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Paikallisten keskustelusta ei saa mitään selvää. Ainoa sana, jonka olemme napanneet on kanister, mutta se onkin lainasana venäjästä.

Ulan Batoria on moitittu maailman rumimmaksi ja kylmimmäksi pääkaupungiksi, sen katurikollisuudesta varotetaan kovasti ja se on maailman saastuneimpien listalla heti Pekingin jälkeen. Johtuuko reissumme ajankohdasta turistikauden lopulla, vai mistä, mutta emme ole kokeneet mitään edellisistä. Kun kävelimme pääkatua kohti keskustaa, kaupunki näytti ihan normaalilta pääkaupungilta, jossa rakennetaan paljon uutta. Pilvenpiirtäjien juurella vastaamme käveli muodikkaasti pukeutuneita neitoja ja varsin tyylikkäitä herroja.

Amerikkaa puhuva mies

Keskustan Sühbataar-aukio, missä on kuuluisa Tsingis Khan -patsas, oli lauantaina täynnä ihmisiä. Patsaan portailla oli hääseurue, ja aukiolla oli meneillään lasten ja nuorten urheilutapahtuma, jossa Mongolian tulevaisuuden toivot esittivät osaamistaan eri lajeissa. Esillä oli ainakin polkupyöräilyä, tanssia, painia, judoa, jalkapalloa, lautapelejä ja nyrkkeilyä. Törmäsimme myös peliin, jota pelasi varttuneempikin väki. Shagai lienee Mongolian perinnepeli, jota pelataan verkapöydällä lampaan nilkkaluilla. Luiden eri puolet edustavat maan tärkeitä eläimiä: lammasta, vuohta, hevosta ja kamelia. Jostain syystä lehmä ei ole edustettuna, vaikka niitä laiduntaa sadoittain joka puolella. Yritimme seurata pelin kulkua, mutta emme saaneet ideasta selvää. Myöskään peliä meille ystävällisesti selittäneen herrasmiehen englanninkielen taito ei aivan riittänyt sitä meille selventämään.

Sää oli tietysti taas aurinkoinen, ja takki päällä tuli kuuma. Kun käveli varjossa ja viimassa, tuli kylmä. Varjopuolen kaduilla oli jopa jäätä. On joko kylmä tai kuuma ja koko ajan saa riisua ja pukea. Mongoliassa on hankala sää.

Rauhankadun varrella on myös monet matkailijoille retkiä järjestävistä yrityksistä. Olen ymmärtänyt, että kesällä kaupunki on täynnä turisteja ja matkanjärjestäjät suorastaan kilpailevat asiakkaista. Nyt oli toisin. Turisteja oli vähän ja useat reissufirmat olivat sulkeneet ovensa talveksi. Ehkä myös taskuvarkaat olivat siksi poissa katukuvasta? (Niitä kuulemma on eniten kaupungin mustan pörssin torilla, jonne meillä ei ollut tarvetta mennä.) Tutkimme erään talon päätyseinällä olevaa mainosta, jonka logossa komeili kolme kamelia. Sattumalta kohdallemme osui selvää amerikkaa puhuva mies, joka kysyi etsimmekö eräreissua. Hän oli kamelifirmassa töissä. Yritys oli oikeastaan jo kiinni, mutta jotain voitaisiin ehkä vielä järjestää. Sitten hän mainitsi, että kyseinen firma on ”bloody expensive” ja jos meille kelpaisi edullisempi vaihtoehto, kannattaisi mennä Amsterdam Cafehen vähän matkan päähän. (Mistähän tuo arvasi, että edullisempikin kelpaisi?)

Amsterdam Cafen takahuoneesta löytyi Tseren Toursin ystävällinen leidi, joka oli valmis järjestämään meille toivomustemme mukaisen kahden päivän ja yhden yön reissun. Ainoa noin lyhyessä aikataulussa onnistuva retki olisi UB:n lähimpään, noin sadan kilometrin päässä sijaitsevaan kansallispuistoon, Tereljiin. Diiliin kuuluisi kuski ja opas, sapuskat, majoitus ja kansallispuistomaksut 380 US dollarilla. Täkäläisittäin kallista, mutta kiinni veti.