Maailmasta totaalisen toiseen

Nyt voi puhua kulttuurisokista! Se alkoi vaivihkaa, kun ajoimme jääkaappilämpötilaa tavoittelevan taksin kyydissä auvoiselta Apoyon kraatterijärveltä kohti Managuaa. Olimme pärjänneet hyvin avoimilla ikkunoilla ja tuulettimilla, ja pyysinkin kuskia vääntämään ilmastointia hiukan pienemmälle.

Ilta pimeni, ja taksi kiemurteli Nicaraguan pääkaupungin valaisemattomia sivukujia kohti lentokenttää. Odottelimme kapealla tiellä, kun bussi päästi porukkaa ulos ja poimi uusia matkustajia kyytiin. Sitä ei mahtunut ohittamaan. Hämärien teiden laidoilla kulki laihojen hevosten vetämiä kärryjä.

Kun yhdysvaltalaisen halpalentoyhtiön Spiritin keltainen kone nousi Managuan rauhalliselta kentältä, katselin ikkunasta maan suurinta kaupunkia ”yöasussaan”. Pilvenpiirtäjiä ei juuri näkynyt, ja vaikka kaupunki kuului Keski-Amerikan suurimpiin, se vaikutti vain laajalta kylältä.

Kauempana erottuivat selvästi paitsi Apoyo-järven rantakaaren piirtävät, pienten lodgien valopilkut myös pikkuruisen Granadan ruutukaava suuren, mustan Nicaragua-järven rannalla. Managuan vaisu valaistus ei himmentänyt edes Masayan kraatterin oranssia hehkua eikä taivaalle kiipeävää savupatsasta. Jatkaessamme itäisen Nicaraguan yli erottui vain joku pienen pieni valorypäs, eikä sen jälkeen ei enää mitään. Yli kaksi kolmannesta koko maasta oli pelkää pimeää.

Parin tunnin kuluttua alkoi pimeydestä erottua kirkkaasti tuikkiva Floridan niemimaa. Eteläisimmäksi kurotti Key Westin saarten valonauha, ja vaikka Floridan eteläosa on Evergladesin kosteikkokansallispuistoa ja keskiosissa runsaasti viljelyksiä, niemen saattoi hahmottaa vaivatta.

Rikkaiden eläkeläisten ja biitsibilettäjien paratiisi

Lentomme oli lähtenyt Managuasta 01.24, eikä 2,5 tunnin lennon aikana ehtinyt paljon torkkua. Perillä Floridassa kello oli jo viisi. Ehdittyämme Sunrise Boulevardille, suureen Sonesta-hotelliimme elimme jo aamuseitsemää, ja olimme rättiväsyneitä. Onneksi saimme heti huoneen! Asetimme kännykän herättämään ja otimme muutaman tunnin tirsat. Vasta niiden jälkeen heräsimme ihmettelemään, mihin oikein olimme tulleet.

Huoneessa oli niin kylmä, että nouseminen vällyjen alta tuntui vastenmieliseltä! Säädimme lämpötilaa reilusti lähemmäs ulkona vallitsevaa, mutta seuraavaksi törmäsimme käytävän hyytävään ilmanalaan. Ihmettelin, miksi kuumaan keliin kevyillä kesävaatteilla varustautuneet ihmiset piti sillä lailla jäädyttää. Sitä paitsi ylenpalttisen viilennyksen täytyi olla hirmuinen menoerä!

Pascua Florida

Floridan eteläkärjessä on trooppinen ilmasto. Kesät ovat kuumia ja kosteita, ja talvet vastaavat suunnilleen Suomen kesiä. Hurrikaanikausi kestää kesäkuulta marraskuulle. Sen huippu osuu syys–lokakuulle, mutta kaukana merellä syntyvät hurrikaanit heikentyvät yleensä niiden puskiessa Karibian saarien yli.

Ensimmäiset metsästäjä-keräilijät asettuivat Floridan alueelle ainakin 12000 vuotta sitten. Silloin merenpinta oli nykyistä alempana ja niemimaa suurempi. Vierailustaan runsaasti kukkivalla niemellä kirjoittanut espanjalainen Juan Ponce de León kutsui sitä 1513 nimellä Pascua Florida eli ”kukkiva pääsiäinen”. Espanjalaiset etsivät alueelta kultaa ja hopeaa turhaan, mutta perustivat sinne siirtokunnan 1565. Britit voittivat niemen hallintaansa seitsenvuotisen sodan jälkeen 1763. Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen se siirtyi taas espanjalaisille 1784.

Espanjalaisten hallinnoimalle alueelle asettui uudisasukkaiden lisäksi runsaasti paenneita orjia, sillä he olivat siellä lain mukaan vapaita. Myös Yhdysvallat huseerasi Floridan alueen harvaanasutuilla seuduilla tarkoituksenaan poistaa sieltä alkuperäisväestöä seminoleja, mikä johti kolmeen seminolisotaan. 1821 Espanja luovutti Floridan virallisesti Yhdysvalloille, ja 1845 siitä tuli liittovaltion 27. osavaltio.

Tänä päivänä Florida on runsaalla parillakymmenellä miljoonalla asukkaallaan liittovaltion väkiluvultaan 3. ja pinta-alaltaan 22. suurin. Seminoleja elää yhä kuudessa reservaatissa, joihin he ovat perustaneet muun muassa useita hotelliresortteja ja kasinoita. Rahapelien järjestäminen on muutoin kiellettyä Floridassa. Lisäksi he houkuttelevat turisteja alueilleen metsästämään, kalastamaan ja opastetuille retkille. He saavat tuloja myös sitrushedelmien, sypressien ja karjan kasvatuksesta sekä metsätaloudesta.

Hylätyistä linnakkeista kaupungiksi

Tequesta-intiaanit olivat eläneet Fort Lauderdalen alueella runsaat parituhatta vuotta, kunnes espanjalaisten mukanaan tuomat sairaudet koituivat heidän tuhokseen. 1700-luvun kuluessa Floridaan ja Fort Lauderdalen alueelle asettui seminoli-intiaaneja. Vuonna 1838, toisen seminolisodan jyllätessä, majuri William Lauderdale perusti nykyisen kaupungin paikalle ensimmäisen linnakkeen nimeltä New River. Sitä seurasivat Tarpon Bendin ja Bahia Mar Marinan linnakkeet.

Nämä kolme linnaketta nimitettiin Fort Lauderdaleksi edellä mainitun majurin sekä hänen pikkuveljensä everstiluutnantti James Lauderdalen mukaan. 1893 ohiolainen Frank Stranahan rakensi talon, josta tuli paikan keskus: kauppa, posti sekä pankki. Hän järjesti lauttaliikenteen New Riverin yli, ja 1896 valmistui alueen läpi kulkeva rautatie. Asutus alkoi kasvaa, ja Fort Lauderdalen kaupunki perustettiin 1911. Nykyään taustaltaan monenkirjavia asukkaita on jo 165000. Väkeä on tullut kaupunkiin Yhdysvaltojen lisäksi Karibian ja Latinalaisen Amerikan puolelta, Euroopasta, Afrikasta ja Aasiasta. Siellä kuulee useita kieliä. Englannin jälkeen eniten puhutaan espanjaa ja kreolikieliä.

Floridassa on viisi suurta ja 61 pienempää lentoasemaa, ja laivasatamia on 19, muiden muassa maan kolmen kiireisimmän risteilysataman joukkoon kuuluva Port Everglades. Floridan syvimpänä satamana se on myös tärkeä öljysatama. Lisäksi Fort Lauderdale tunnetaan huviveneilyn mekkana. Se sijaitsee lähellä Karibianmerta ja Bahamaa, ja kaupungin rajojen sisällä kulkee 266 km vesireittejä. Venesatamia ja -telakoita on satakunta, ja Fort Lauderdale on yli 40000 huviveneen kotisatama. Laajan kanavajärjestelmänsä vuoksi Fort Lauderdalea kutsutaankin ”Amerikan Venetsiaksi”.

Eipä ole yllätys, että kaupunki on myös suuri veneiden rakennus- ja huoltokeskus. Veneteollisuus työllistää reilusti yli 100000 asukasta. Vuosittain järjestettävä Fort Lauderdalen kansainvälinen venenäyttely tuo kaupunkiin yli 125000 matkailijaa joka vuosi.

Useiden halpalentoyhtiöiden tapaan Spirit-koneemme sattui laskeutumaan Fort Lauderdale – Hollywoodin kansainväliselle lentoasemalle, joka kuuluu osavaltion viiden suurimman joukkoon. Jäimme pariksi päiväksi Fort Lauderdaleen, emmekä olleet yksin. Keskimäärin 24 asteen lämpötilansa ja vuoden mittaan 3000 aurinkotuntinsa vuoksi kaupunki on suosittu turistikohde. Esimerkiksi vuonna 2012 Fort Lauderdalessa vieraili 12 miljoonaa matkailijaa, joista vajaat kolme miljoonaa tuli ulkomailta.

Paikallisbussilla pääsee

Yhdysvaltojen joukkoliikennettä aina haukutaan. Väitetään, että jos sitä edes on, se ei ainakaan toimi. Kiipesimme hotellimme edestä rantabulevardin bussikatoksen ohi kulkevan bussin numero 11 kyytiin. Suuntasimme Las Olas Boulevardille, jota pidetään ”Etelä-Floridan arkkitehtonisesti ainutlaatuisimpana, aidoimpana ja monivivahteisimpana ostos- ja ravintola-alueena”. Oli matkan varrella tosiaan aika hienoja kanavanvarsivilloja, ja muutama rakennus raaputteli taivaitakin, mutta ei tuo maininta  kovin mairittelevaa kuvaa Etelä-Floridasta anna.

Bussien osalta yllätyimme täysin. Homma toimi erinomaisesti, eikä busseissa ollut ahdasta tai ruuhkaista. Kanssamme matkusti yleensä vain kourallinen, pari paikallisia. Lisäksi kolmekin fillaria saattoi matkata bussin nokalla. Reittiverkosto oli varsin kattava, bussikuskit keskimäärin oikein avuliaita, ja hinnat erittäin kohtuulliset. Yksi legi teki pari dollaria päältä, mutta vitosella sai lipun koko päiväksi! Jos sitä vertasi esimerkiksi kaupunkipyörien pöyristyttävään 50 dollarin päivähintaan, bussimatkailu oli todella edullista.

Yksi huono puoli bussimatkustuksessa oli: ilmastointi oli niissäkin turhan tehokas. Koska ulkona oli kuuma, kuljimme kaupungilla kevyissä kesätamineissa, mutta bussia varten olisi pitänyt kantaa mukana villatakkia. Miksi busseissakin piti olla niin kovin vilpoista?!

Sama päti myös kauppoihin, ravintoloihin, posteihin ja pankkeihin. Istuimmekin mieluummin terassilla syömässä kuin sisätiloissa palelemassa. Niiden kohdalla tosin ymmärrän ilmastointia hieman paremmin, sillä ”alkuasukkaat” kulkivat ilmastoidusta kämpästä ilmastoidulla autolla ilmastoituun kauppaan tai ravintolaan ja pukeutuivat sen mukaisesti. Sen sijaan bussilla matkustavien oli odoteltava bussia ulkoilmassa ja jatkettava pysäkiltä määränpäähänsä taas vallitsevassa päivän lämmössä. Tuli hiki, tuli vilu, tuli hiki, tuli vilu…

Urbaani, avara luonto

Floridan niemi on geologisesti nuorta. Se on matalaa, lähinnä hiekkaa ja kalkkikiveä, ja suot sekä hiekkarannat edustavat sen tyypillisintä luontoa. Fort Lauderdalessa on Atlantille antavaa hiekkarantaa 11 km, ja Floridan rannikko on valekarettikilpikonnien maailman toisiksi tärkein pesimäalue.

Merikilpikonnien pesimäkausi alkaa Fort Lauderdalessa maaliskuun alussa merinahkakilpikonnilla. Huhtikuussa niitä seuraavat valekaretit, ja liemikilpikonnat tulevat touko- ja kesäkuussa. Naaraat munivat hiekkarannoille kaivamiinsa pesiin satakunta munaa kerrallaan. 6–8 viikon päästä poikaset kuoriutuvat, kaivautuvat hiekasta ja suunnistavat kuun valoa heijastavaa merta kohti. Sen vuoksi merikilpikonnapienokaisten harhautuminen häiritseviä valonlähteitä kohti on niiden selviytymisen tavallisimpia uhkia.

Fort Lauderdalen kaupunki on pyrkinyt vähentämään keinovalojen vaikutuksia rajoittamalla katuvalaistusta koko maaliskuun alusta lokakuun loppuun kestävän pesimäjan. Siksi rantabulevardi A1A on valaistu himmeillä, punaisilla katuvaloilla. Kaupunki myös haravoi rannat päivittäin, jotta merikilpikonnille ja muille merieläimille vaaralliset roskat, kuten tupakantumpit ja muovit, saataisiin pois.

Kävelimme hotellilta tien yli komealta kalskahtavan Hugh Taylor Birch State Parkin portille. Puisto on vajaan neliökilometrin sirpale Floridan alkuperäisluontoa Sunrise Boulevardin ja Beach Boulevard A1A:n kainalossa, aivan hiekkarannan tuntumassa. Puistossa on luontopolkuja sekä retkeily-, telttailu- ja piknik-alueita. Opastuskeskuksessa voi tutustua puiston ekosysteemistä kertoviin näyttelyihin. Puistossa voi kalastella tai vuokrata kanootin, ja miltei joka paikkaan pääsee täkäläiseen tyyliin autolla.

Puiston kävelyreittien varrella kahisi tuon tuosta. Eri kokoiset, pienet ja pikkuisen isommat liskot livahtelivat meitä karkuun. Lisäksi näimme kilpikonnan, maasellaisen, puskien juurella. Pienissä suolampareissa ei saanut kalastaa eikä uida. Ehkä likeisessä Evergladesin kansallispuistossa yleiset alligaattorit tai krokotiilit eksyvät silloin, tällöin sinnekin?

Pari päivää kalliissa kanavakaupungissa sujahtivat nopeasti. Onneksi löysimme niin edullisen sushi-puodin, että paikallispoliisitkin söivät siellä. Mutta Fort Lauderdale on nyt nähty. Sinne ei tarvitse mennä toiste. Tosin, Florida on oivallinen lentomatkailuhubi, ja jos reitti joskus sattuu taas viemään niemen kautta, mikä ettemme viettäisi muutaman päivän vaikkapa Miamissa.