Luzonin vastakohtien kaupungit

Katuvalot heijastuvat satoja vuosia vanhoista mukulakivistä ja värjäävät koko kävelykadun kullankeltaiseksi. Muutamia aasialaisturisteja istuu kadun laitaan asetettujen pöytien ääressä. Muutamat käyskentelevät katsellen matkamuistopuotien tarjontaa tai ottaen kännykkäkuvia itsestään ja kavereistaan. Illan aikana nähdyt länsituristit voi laskea yhden käden sormilla.

Espanjalaistyylisen katedraalin eteen, keskusaukion altaan laidoille on kerääntynyt porukkaa seuraamaan esitystä. Allasta kiertelevät kaupustelijat myyvät värikkäitä valovempaimia halukkaille. Lapset hihkuvat innosta, kun suihkulähteiden vesisumu kastelee heidät lämpimässä illassa. Värivaloin valaistut suihkut tanssivat suosittujen jenkkihittien tahtiin. Esitys päihittää Versaillesin ujosti tanssivat suihkulähteet mennen, tullen.

Eppujen säestyksellä kohti Jakartaa

Living Coloursin järjestämä laulava taksikuski, suomea hyvin osaava Eppu Normaali -fani, kuskasi meidät Pohjois-Indonesian Sulawedellä Manadon lentokentälle. Matka meni mukavasti kuunnellen hauskasti murtaen hoilattuja ”repun jupinoita”. Lentoa odotellessamme vanha ja nuori mies, varmaankin isä ja poika, halusivat ottaa selfieitä Oskarin kanssa.

Batik Airin lento laskeutui auringon mukana Soekarno-Hattan kansainväliselle lentokentälle. Katsoin, mitä kaksi vuotta sitten kirjoitin Jakartasta: ”…on myönnettävä, ettei sydämemme jäänyt Jakartaan. Se oli rasittava, haiseva ja kuuma” – ja siellä sitä taas oltiin…

Odotimme Zest-hotellin lupaamaa lentokenttäkuljetusta terminaalin edustalla rukoushuoneen edessä olevalla noutopisteellä. Jos olisimme tienneet, että hotellin pikkubussi käy kentällä vain kerran tunnissa, on tooodella hidas ja kuskille piti soittaa, kun olemme paikalla, emme olisi jääneet odottamaan iäisyydeltä tuntunutta aikaa. Olisimme ottaneet taksin, olisimme olleet hotellilla ainakin tuntia aiemmin ja olisimme olleet iloisia.

Seuraavana aamuna söimme hotellilla aasialaisaamiaisen. Salin seinälle oli maalattu hauska maailman kartta. Valtameret olivat oikeilla paikoillaan, mutta Itämeri oli tyystin unohtunut, ja Suomi ja koko Fennoskandia olivat epämääräinen möykky Euroopan pohjoisosissa. Eri puolille maailmaa oli maalattu vihanneksia ja hedelmiä. Kartasta välittyi käsitys, että Skandinaviassa kasvaa joku hiukan kesäkurpitsaa muistuttava vihannes, Alaskassa banaaneita ja Siperian perukoilla kirsikoita…

Maksoimme taksimatkasta lentokentälle kokonaista 1,40 €. Kannattiko sen edestä odotella ikivanhaa, ympäriinsä kiertelevää, rämisevää bussivanhusta?! Air Asian lento Filippiineille kulki Borneon ja Palawanin saarten yli. Matka sujahti nopeasti Napapiirin sankareita padilta katsellessa.

Tukalaa tyttösille

Viiletimme keltaisella lentokenttätaksilla Ninoy Aquinon kentältä Red Planet -hotelliin. Ketjulla on hotelleja myös Thaimaassa, Japanissa ja Indonesiassa. Tämä oli Mabini-kadulla useiden japanilaisravintoloiden ja tyttöbaarien naapurissa. Klubien nimet kuulostivat kovin japanilaisilta: Geisha Spa, Roppongi, Keiko, Hanataba jne.

Prostituutio on Filippiinien laissa kielletty, mutta syvään juurtunut ala näkyi katukuvassa. Jonkun klubin ovella oli mainoksina tyttöjen kasvokuvat ja toisen edessä haettiin ilmoituksilla töihin uusia ”Asiakaspalveluammattilaisia”.

Miestä pidetään Filippiineillä yhä jonkinlaisena ylempänä olentona, jolla on enemmän oikeuksia kuin muilla. Vahvasti katolisessa maassa avioero ja abortti ovat kiellettyjä. Lisäksi ehkäisyyn suhtaudutaan kielteisesti, ja terveydenhuollossa on paljon puutteita. Yhtälö aiheuttaa naisille paljon ongelmia. Valtavien elintasoerojen maassa joka kolmas perhe elää alle virallisen köyhyysrajan ja työttömänä on joka 10. Köyhiä naisia on helppo käyttää hyväksi.

Manilan etymologia

Filippiinien pääkaupungin keskustaa, ”Varsinaista Manilaa” tai Metro-Manilaa pidetään tiheimmin asutettuna kaupunkikeskuksena maailmassa. Keskuskaupungin sisällä asuu vajaat pari miljoonaa ihmistä, mutta sitä ympäröivä taajama-alue on huomattavan laaja.

Manilassa on monia Filippiinien ”ensimmäisiä”, kuten ensimmäinen yliopisto (1590), hotelli (1889), sähköt (1895), pörssi (1927), jalankulkijoiden alikäytävä (1960), kaupungin ylläpitämä sairaala (1969) sekä kevytraitiotie (1984), jota pidetään myös ensimmäisenä kevytraitiotienä koko Kaakkois-Aasiassa.

Filipiininimi Maynilà on johdettu sanasta nilà, joka tarkoittaa kukkivaa mangrovepuuta. Sitä on kasvanut kaupungin läpi virtaavan Pasig-joen sekä Manilanlahden rannoilla. Maynilà tarkoittaa siis paikkaa, jossa kasvaa mangrovepuita.

Osana Espanjan Itä-Intiaa

Konkistadori Miguel López de Legazpi perusti Manilan espanjalaiskaupungin ”Uuteen Espanjaan” 24.6.1571. Sitä pidetään kaupungin virallisena perustamispäivänä. Paikalliset valtaa pitävät eivät olleet espanjalaistulokkaista kovin innoissaan ja juonivat Legazpia vastaan sillä seurauksella, että heidät joko teloitettiin tai karkotettiin. Espanjalaiset pysyivät Espanjan Itä-Intian ja Filippiinien vallan kahvassa suunnilleen seuraavat kolmesataa vuotta.

Manilasta tuli tarunhohtoinen Manila–Acapulcon kaljuunakauppakeskus, kun kamaa kuljetettiin Euroopan, Afrikan, Latinalaisen Amerikan ja Kaakkois-Aasian välillä. Meksikosta ja Perusta kaivettua hopeaa vaihdettiin kiinalaiseen silkkiin, intialaisiin jalokiviin ja Kaakkois-Aasian mausteisiin. Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa kasvatettuja viinejä ja oliiveja taas rahdattiin Meksikon kautta Manilaan.

Britit valloittivat kaupungin Espanjan, Ranskan ja Iso-Britannian välisen seitsenvuotisen sodan aikana 1762. He pitivät Manilaa hallinnassaan melkein pari vuotta, mutta vetäytyivät lopulta Pariisin Rauhan (1763) jälkimainingeissa.

Kun Meksiko saavutti itsenäisyytensä 1821, Espanja keskittyi Manilan hallitsemiseen. Pankkitoiminta, teollisuus ja koulutus alkoivat kukoistaa paremmin kuin koko edeltävien parinsadan vuoden aikana. Kun Suezin kanava avattiin 1869, kauppa ja yhteydet emomaahan toimivat entistä helpommin.

Kaupunkiin keskittynyt vauraus ja koulutus alkoivat kiinnostaa paitsi alkuperäiskansoihin kuuluvia myös ympäröivien provinssien kiinalaisia, intialaisia, latinalaisamerikkalaisia ja eurooppalaisia yhä enemmän. Valistuneet kansalaiset alkoivat elätellä vapaamielisiä ajatuksia, ja Filippiinien vallankumouksen sekä maan itsenäistymisen siemen alkoi itää.

Tähtilipun alta auringonnousun lipun alle

Espanja joutui luovuttamaan kaupungin Yhdysvalloille Manilan taistelun jälkeen 1898. Likeisessä Bulacanissa majaa pitänyt Filippiinien Ensimmäinen Tasavalta taisteli Manilan yhdysvaltalaishallintoa vastaan, mutta joutui antamaan periksi, kun amerikkalaisjoukot vangitsivat presidentti Aguinaldon. Hän julisti uskollisuusvalan Yhdysvalloille 1901. Samalla virallistettiin se kaikille itsestään selvä seikka, että Manila ei käsittänyt pelkästään espanjalaisten alkuperäistä muurien ympäröimää ”Intramuros”-kaupunkia vaan laajalti myös sitä ympäröiviä alueita.

Uusi johto ryhtyi muokkaamaan Manilaa uuden ajan vaatimuksiin. Ns. Burnhamin suunnitelma piti sisällään sekä katuverkoston kehittämistä että vesistöjen valjastamista liikenteelle. Lisäksi kaupungin ilmettä haluttiin kohentaa, rantaa parantaa ja rakentaa uusia rakennuksia ja puistoja. Uutuutta hohtavan pääkaupungin piti aukeaman komeasti merta kohti, mutta vain muutama suunnitelluista rakennuksista ehdittiin saada valmiiksi ennen II maailmansodan puhkeamista.

Japanilaisten miehitettyä Filippiinit amerikkalaisjoukot määrättiin poistumaan Manilasta. ”Jenkkiarmeijan” tarvikkeet oli viety pois 1941 loppuun mennessä toivoen, ettei kaupunkia tuhottaisi enempää. Japanilaiskoneet kuitenkin jatkoivat pommitusta, kunnes nousevan auringon lippua kantaneet maajoukot marssivat kaupunkiin 2.1.1942.

Manilassa käytiin II maailmansodan Tyynenmeren sotatantereen verisin taistelu 3.2.–3.3.1945. Noin 100.000 siviiliä sai surmansa. Lopulta yhdistetyt amerikkalaisfilippiiniläiset joukot saivat pahoin kärsineen kaupungin hallintaansa, mutta melkein kaikki rakenteet kaupungin sisällä, erityisesti vanhimmassa Intramuros-kaupunginosassa, olivat tuhoutuneet.

Itsenäisen Filippiinien pääkaupunki

Filippiinit saavutti itsenäisyytensä pian sodan jälkeen 1946. Pari vuotta myöhemmin presidentti Elpidio Quirino siirsi Filippiinien hallinnon Manilan koillisnaapuriin, presidentti Manuel Quezonin 1939 perustamaan uuteen pääkaupunkiin Quezoniin.

Manilan ensimmäiset pormestarivaalit 1952 voitti Arsenio Lacson. Hänen kaudellaan Manila kehittyi ja ansaitsi uudelleen ennen II maailmansotaa saamansa lempinimen ”Idän helmi”. Hänen jälkeensä kaupunkia johtivat ja kehittivät 1960-luvulla Antonio Villegas ja 1970-luvulla Ramon Bagatsing. Mainittuja herroja muistetaan yhteisellä nimellä ”Manilan kolme suurta”.

Presidentti Ferdinand Marcosin aikana (1965–1986) Manila täytti 405 vuotta, ja presidentti palautti kaupungille pääkaupunkiaseman. Hänen mukaansa Manila oli aina ollut paitsi filippiiniläisten myös maailman silmissä Filippiinien ensimmäinen kaupunki sekä kaupan, koulutuksen ja kulttuurin keskus.

Marcosin julistaman poikkeustilan aikana 23.9.1972–17.1.1981 Manilasta kehkeytyi vastarintatoiminnan kehto. Nuoriso- ja opiskelijamielenosoittajat ottivat toistuvasti yhteen poliisin ja armeijan kanssa. Vuosikymmenten vastarinnan jälkeen itsevaltaisen Marcosin terveys alkoi heiketä ja hänet syöstiin vallasta 1986.

Rikollisuutta ryhdyttiin kitkemään Manilan kaduilta pormestari Alfredo Limin johdolla 1992. Hänen jälkeensä kaupungin johtoon nousi Limin varapormestari Lito Atienza. Hän kampanjoi herättävänsä Manilan henkiin. Hänen 3 kautensa aikana perustettiin puistoja ja korjailtiin kaupungin rapistuvaa infraa. Atienzan jälkeen Lim pyrki taas pormestarin pallille ja päihitti Atienzan pojan Alin. Lim lopetti heti kaikki Atienzan projektit väittäen, että niiden vaikutukset olivat olleet olemattomia kaupungin kehitykselle.

2013 vaaleissa entinen presidentti Joseph Estrada voitti Limin. Estrada maksoi pois kaupungin velkoja 5 miljardin PHP:n edestä ja nosti tuotot neljässä vuodessa 6,2 miljardista 14,6 miljardiin. Infrastruktuuriin ja kaupunkilaisten hyvinvointiin voitiin taas panostaa. 2015 kaupunki nousi Filippiinien kilpailukykyisimmäksi kaupungiksi, mutta saavutuksistaan huolimatta Estrada voitti Limin vain vaivoin vaaleissa 2016.

Värikkään menneisyytensä vuoksi Manila tunnetaan monenkirjavasta arkkitehtuurista, jossa sekoittuvat iloisesti niin amerikkalaiset, kiinalaiset kuin malajilaisetkin tyylisuunnat. Manila muistutti Bangkokia 25 vuotta sitten. Lukuisat asuinalueet, rakennukset, liikennejärjestelyt ja siisteys vaativat vielä paljon työtä ja varoja.

Paitsi puhtaus myös luonto luovat haasteita

Sveitsiläinen jälleenvakuutusyhtiö Swiss Re on rankannut Manilan maailman toiseksi riskialtteimmaksi pääkaupungiksi. Syiksi se luetteli muun muassa luonnonkatastrofit, kuten maanjäristykset, taifuunit ja tulvat. Seismisesti aktiivinen Marikina-laakson siirros voi aiheuttaa voimakkaan, suunnilleen 7 magnitudin maanjäristyksen Metro-Manilassa ja lähiprovinsseissa, ja Manilaan osuu vuosittain 5–7 taifuunia. 2009 taifuuni Ketsana aiheutti yhden pahimmista tulvista kaupungin keskustaan ja muutamille muille Luzonin saaren alueille.

Luonnon aiheuttamien riskien lisäksi liikenne, teollisuuspäästöt ja avoimet kaatopaikat ovat suuri ongelma. Ilmansaasteet aiheuttavat kaupungissa yli 4000 kuolemaa vuosittain. Vuoden 2003 raportin mukaan Manilaa halkova Pasig-joki kuului maailman saastuneimpiin jokiin. Siihen dumpattiin 150 tonnia kotitalousjätteitä (siis 6 rekkakontillista ihmisten roskaa ja paskaa!) sekä 75 tonnia teollisuusjätteitä (3 konttia mitä lie saasteita ja myrkkyjä) – joka päivä! Se oli käytännössä kuollut, haiseva avoviemäri.

Jokea on onneksi ryhdytty puhdistamaan. 2009 käynnistettiin laajat ruoppaukset, joissa jokea syvennettiin kolmesta kuuteen metriin. Puhdistamisen ja kulkukelpoisuuden parantamisen lisäksi ruoppauksen toivottiin ehkäisevän likavesiä ympäri kaupunkia levittäviä tulvia. Ruoppauksen jälkeen suunnitelmissa oli biologisten puhdistusmenetelmien käyttöön otto. Niiden tehoaminen  vaatii tosin sitä, että joen likaaminen loppuu kokonaan.

Tuhansia perheitä on siirretty joen varrelta muualle asumaan, ja köyhille alueille on rakennettu yhteisvessoja sekä jätteenlajittelukeskuksia. Paikallisen Pelastakaa Pasig -järjestön vuosittain vuodesta 1995 pahimmille saastuttajayrityksille jakama Myrkky-palkinto taas on onnistunut vähentämään jokeen laskettavan teollisuusjätteen määrää. Paikallishallinnon, vapaaehtoistyön, säätiöiden ym. yhteistyöllä on saatu aikaan uskomaton muutos, ja työ jatkuu.

Ei kumma vaan kummityttö!

”Phili Belly” iski Oskariin heti ensimmäisenä Manilan päivänä. Sylttytehdas oli TripAdvisoryn listalla 5:nä ollut 1936 perustettu Aristocrat-grilliravintola. Lienevätkö katkaravut olleet perustamisvuodelta, mutta kun söin annoksesta ainoastaan kasviksia, oireet jäivät huomattavasti hillitymmiksi kuin Oskarilla. Ikävintä oli se, ettei kummisetä voinut lähteä illalla syömään kummitytön kanssa.

Kummityttömme Sanni oli vuokrannut ihanan Phuketin kämppänsä eteenpäin ja lennähtänyt Manilaan viikko ennen meitä. Hänet oli houkutellut kaupunkiin poikaystävä Alexis. Filippiiniläinen yhdysvalloissakin asunut nuori mies oli aloitteleva street-muusikko ja tapahtumien juontaja.

Menimme Sannin kanssa kaksin yhteen naapuruston japanilaisravintoloista, ja juttelimme rameneita ja rullia nautiskellessa kaikenlaisista maailman tapahtumista ja käänteistä.

Seuraavana iltana Oskari oli jo elävien kirjoissa ja lähdimme kolmisin syömään. Vuorossa oli vatsaystävällistä keittoa kansainvälisten merkkiliikkeiden keskellä, yhdessä Manilan Robinsons-ostoskeskuksista, muutaman korttelin päässä ”kämpältä”. Hauska, että kummisetäkin pääsi kuulemaan tytön juttuja.

Kolmannen kerran syömään mennessämme, sillä kertaa hotellin naapurissa olevaan kiinalaisravintolaan, tapasimme myös Alexisin. Oli kiva, että ehdimme nähdä kiireisen parin vielä ennen kuin jätimme Manilan tomut kokonaan taaksemme.

Matkasuunnittelun mutkia

Olimme kysyneet Red Planetin respan neidiltä parin bussiyhtiön reissuja Viganiin. Hän oli soittanut yhtiöille ja tiedustellut seuraavan aamun lähtöjä. Keskustelujen lopputulos oli ollut se, että Pargasin busseja menisi tunnin välein, muttei Viganiin vaan Laoagiin. Se tietäisi neljän tunnin turhaa matkustamista 8–10 matkatunnin päälle. Dominion-yhtiön busseja taas lähtisi yöllä yhden jälkeen parin–kolmen tunnin välein liki tunnin matkan päässä olevasta terminaalista. Paikkoja ei kuulemma tarvitsisi varata etukäteen. Päädyimme siihen, että tiedustelisimme aamulla uudelleen tarkempia aikoja.

Kipitin alakertaan pian herätyksen pärähdettyä viiden aikaan. Aamuneiti oli itse vastikään käynyt Viganissa ja tiesi kertoa, että Pargasin bussit menivät kuin menivätkin Viganin kautta. Niitä lähtisi tasatunnein lähemmästä, vajaan puolen tunnin matkan päässä sijaitsevasta terminaalista. Pistimme kamat nippuun ja lähdimme matkaan.

Tilaamamme Über-kuskin peruttua lupaamansa noudon pyysimme hotellia tilaamaan meille mittaritaksin. Se saapuikin pikaisesti. Kuski ei kuitenkaan suostunut pistämään mittaria päälle väittäen, että rantatie oli suljettu ja reitillä oli kiinteä summa, 300 pesoa. Terminaali oli lähellä tuttua lentokenttää, joten tiesimme, että matka maksaisi oikeasti selvästi alle 200 PHP. No kiinteä hinta putosi ensin 250 pesoon, ja kun ilmoitimme jäävämme pois kyydistä, päädyimme 200 pesoon. 100 PHP oli vajaat pari euroa, eikä kysymys ollut suurista summista, mutta joku roti piti olla.

Bussilippu 8–10 tunnin mittaiseksi arvioidulle etapille maksoi runsaat 600 PHP per peppu. Kiipesimme klo 7.00 lähtevään Pargas-linjuriin ja söimme Oskarin terminaalin ainokaisesta pikaruokapaikasta, Jollibeestä, mukaansa nappaamat pikkupurilaiset aamiaiseksi. Kuvio tuntui kovin tutulta: taas mennä viiletettiin pitkin vieraita mantuja bussin kyydissä. 10 tuntia ei kuulostanut miltään Etelä-Amerikan 20–30 tunnin hilpaisujen jälkeen.

Matkan varrella pidettiin vain yksi vessa/ruokatauko, ja reissu kesti lopulta vain 8 tuntia. Pääsimme sutjakkaasti lukuisten pikkukylien ja jonkun hiukan isommankin kylän läpi – sunnuntaina kun ei ollut ruuhkia.

Siudad di Vigan, Lungsod ng Vigan eli City of Vigan

Etelä-Kiinanmeren rannalla sijaitseva Vigan oli alunperin Abra-, Mestizo- ja Govantes-jokien Luzonin pääsaaresta erottama saari, Isla de Vigan. Sinne purjehti Mestizo-jokea myöten eteläkiinalaisia kauppiaita, jotka olivat nimittäneet paikkaa omalla kielellään Bee Ganiksi, ”kauniiksi rannikoksi”.

Myöhemmin jokea myöten saapui espanjalainen konkistadori Salcedo seuranaan joukko sotilaita ja lähetyssaarnaajia. Hän perusti saarelle kaupungin 1574.

Kaupungin nimi oli espanjaksi ensin Villa Fernandina Espanjan kuningas Philip II ensimmäisen pojan, prinssi Ferdinandin kunniaksi. Kaupungin kasvaessa se nimettiin uudelleen Ciudad Fernandina de Viganiksi. Koska B ja V kuulostavat espanjaksi liki samalta, Bee Ganista oli tullut Vigan.

Filippiinien vallankumouksessa paikallisten ilocanojen tukemat filippiiniläiskapinalliset hyökkäsivät kolonialisteja vastaan ja saivat kaupungin hallintaansa 1898. Yhdysvaltalaisjoukot vuorostaan miehittivät kaupungin Filippiinien ja Yhdysvaltojen välisen sodan aikana seuraavana vuonna.

Toisen maailmansodan alkaessa 1941 Vigan kuului ensimmäisiin japanilaisten miehittämiin kohteisiin. Ilocanojen vastarintaliikkeen avustamat Yhdysvaltojen ja Filippiinien kansainyhteisön joukot häätivät japanilaiset Viganista sodan lopussa 1945.

Unesco velvoittaa

Filippiinien suurimman saaren, Luzonin, länsirannalla olevaa Vigania pidetään parhaiten säilyneenä espanjalaisen siirtomaa-ajan kaupunkina Aasiassa. Se on runsaan 50.000 asukkaan koti, Ilocos Sur -provinssin pääkaupunki ja Unescon maailmanperintökohde. Se tunnetaan mukulakivikaduistaan sekä ainutlaatuisesta arkkitehtuuristaan, jossa espanjalainen siirtomaatyyli yhdistyy perinteisiin filippiiniläiseen ja aasialaiseen muotokieleen sekä rakennustekniikkaan.

Vanha kaupunki on säilynyt jotakuinkin pystyssä sodista ja luonnonmullistuksista huolimatta. Suurinta tuhoa ovat tehneet muutamat tulipalot. Monia rakennuksia oli kunnostettu, monia korjattiin paraikaa, ja paljon oli vielä työtä tehtävä. Viganista saattaa kehittyä yhtä hieno vanha kaupunki ja matkailukohde kuin vaikkapa Kolumbian Catagenasta, Kuuban Havannasta tai Viron Tallinnasta. Vanhan keskustan ainoalla kävelykadulla vilisi jo filippiiniläisiä ja muita aasialaisturisteja, mutta länsimaalaiset olivat vielä harvassa.

Oskari oli aamutuimaan varannut viime hetken tarjouksesta huoneen vuodelta 1758 peräisin olevaan rannukseen remontoidusta Ciudad Fernandina Hotellista. Se oli kiva siirtomaatyylinen pikkuhotelli vanhan keskustan tuntumassa sijaitsevien hotellien halvemmasta päästä, n. 50 € /yö.

Seuraavan päivän projekti oli tutustua vanhan kaupungin arkkitehtuuriin, kuuluisiin rakennuksiin ja paikalliseen ruokakulttuuriin. Vanha kaupunki oli mukavan pieni, ja sen kiersi moneen kertaan pelkästään kävellen. Tarjolla oli paljon myös hevosvaunuajeluita.

Irenen Ilocos Empanadat olivat ohutkuorisia, ja täytteenä oli runsaasti riisiä ja kananmunaa sekä lisuketta valinnan mukaan. Nautimme ne lounaaksi. Illalliseksi menimme perinteiseen Kusina Felicitasiin syömään paikallisia ”pakollisia”, Vigan longganisa -makkaraa ja rapeaksi uppopaistettua Bagnetia eli possun massua valkosipuliriisin kera. Ne olivat hyviä, mutta kertakokemus riitti. Oskarin vatsakin sai jälleen kierroksia.