Lierona arolla

Heräsimme virallisesti Siperiassa. Maisema oli yön aikana muuttunut tasaiseksi, koivikkoiseksi tai pajuikkoiseksi, paikoin heinikkoiseksi aroksi tai lampareiden täplittämäksi, ruovikkoiseksi kosteikoksi. Jos mammutit ja muut ruohonsyöjät saisivat yhä laiduntaa vapaasti, maisema olisi varmasti vielä avoimempi. Nyt koivut ja muutamat lehtensä säilyttämään onnistuneet haavat loistivat aamuauringossa kultaisina – parhaassa ruska-asussaan.

Aamun ensimmäinen pidempi pysähdys tehtiin Barabinskissä. Siellä tapasimme ensimmäiset kaupustelevat maatuskat. He myivät turkiksia, pitsiliinoja ja savukalaa. Iltapäivällä ylitimme Altalta Jäämerelle virtaavan Ob-joen ja pysähdyimme Novosibirskin miljoonakaupungissa.

Juna jyrää läpi pikkukylien, joissa tuvanrakentajien mielikuvitus on saanut vapaasti jyllätä ilman turhia julkisivulautakuntia. Rappioromantiikannälkäisille riittää ihasteltavaa. Talot on rakennettu siitä, mitä on satuttu saamaan tai mihin on ollut varaa. Innokkaimmat ovat maalanneet kotinsa kirkkaan turkoosinvihreäksi, sähkönsinisiksi tai vaaleanpunaisiksi, mutta ruskea ja harmaa domioivat. Puutarhoja reunustavat milloin lauta- tai risuaidat, milloin autonrenkaat tai erilaiset metalliaidanteet. Sievät kasvihuoneet on koottu vanhoista ikkunoista. Kierrätys kukoistaa. Pihoilla kulkee kanoja, ankkoja, lampaita tai vuohia. Joku pikkukylä kaukana kaikesta on jäänyt autioksi. Nuoret ovat hakeutuneet töihin kaupunkeihin, ja maatuskat ja baabuskat ovat kuolleet pois – aivan kuin Koto-Suomen syrjäseuduilla.

Rapistuneisuus pukee pieniä kyliä, mutta samaa ei voi sanoa isoista kaupungeista. Vanhat neuvostoarkkitehtuurin kukkaset, valtavat, likaiset ja rapistuvat betonikerrostalot mustine ikkuna-aukkoineen näyttävät kolkoilta ja luotaan työntäviltä. Savua tupruttavat teollisuuslaitokset eivät nosta tunnelmaa. Resuiset kaasuputket on rakennettu maan päälle ja ne kiertävät kadut ja kujat porttien tavoin. Oskari tiesi kertoa, että mutkat auttavat niitä kestämään lämpötilojen muutoksista aiheutuvia laajenemisia ja kutistumisia. Ja onhan ne helpompi korjata maan pinnalla. Kukaan ei vain ole ikinä vaivautuntut miettimään, miltä ne näyttävät. Tämä pätee moneen muuhunkin.

Junan vessa ei toimi kuin junan vessa.

Neljäs päivä junamatkustajina, ja alamme taantua kastemadon tasolle. Päivät kuluvat punkissa maaten, maisemia ihmetellen, kirjaa lukien, blogia kirjoitellen, välillä jotakin syöden tai juoden ja silloin tällöin torkahdellen. Oskari osaa viimeksi mainitun paljon minua paremmin. Pidemmillä pysähdyksillä isommissa kaupungeissa voi käydä hieman käveleskelemässä asemilla, ostamassa vesipullon tai ottamassa muutaman kuvan. Päätöksemme pysähtyä Irkutskissa tuntuu nyt aivan erityisen hyvältä. Suihkukaan ei olisi pahitteeksi.

Joka junavaunussa on kaksi vessaa riippumatta siitä, onko vaunu ykkös-, kakkos- tai kolmosluokkaa. Ykkösluokassa samoja vessoja vain käyttää murto-osa kolmosluokan matkustajamäärästä. Oman vaunumme toinen vessa huuhtelee huonosti. Vesi tulee pöntöön, mutta imutyhjennys ei toimi. Liemi lilluu altaassa vaarallisen näköisesti, kun juna kallistelee ja nytkähtelee kaarteissa. Joka päivä vaunuemäntä onkin jossain vaiheessa katsonut parhaaksi poistaa koko veskin käytöstä. Pidempien pysähdysten aikana asiaan on saatu parannusta, mutta se ei tunnu kestävän kovin kauaa. Ja samoissa vessoissa toimitetaan niin tarpeet kuin pikkuruisessa pesualtaassa aamu- ja iltapesut sekä kuppien tiskauksetin. Veden painekaan ei päätä huimaa, ja hana valuttelee vettä pitkin pesupöytää, mistä sitä valuu vessan lattialle.

Päätimme viimeisen tässä junassa viettämämme illan kunniaksi lopettaa lieroilun, ryhdistäytyä ja pistäytyä ravintolavaunuun syömään. Kuuma Borsh-keitto katosi kitusiin ihmetellessämme kultahampaisen junatarjoilijamme iltaeleganssia: valkoinen paitapusero, hädin tuskin paikat peittävä, musta minihame + valkoinen, röyhelöreunainen pikkuessu, mustat verkkosukkahousut ja viininpunaiset tohvelit, kun hän illasti venäläisherran seurassa viereisessä pöydässä – vähän väliä ponkaisten hoitamaan milloin mitäkin tehtävää.