Kuuma(n) salsan pääkaupunki

Ajattelimme säästää matka-aikaa… Keskiviikkoaamupäivä sujahti nopeasti yrittäessämme varata Viva Colombian lentoja Quitosta Bógotaan vielä samalle päivälle. Oskari syötti kärsivällisesti kaikki tarvittavat tiedot nettilomakkeeseen. Hän oli tarkkana ja varasi myös matkatavaroillemme paikat ruumassa, sillä vain pienet käsipakaasit kuuluivat halpalentoyhtiön perushintaan. Homma meni näppärästi, kunnes tuli maksun aika. Propelli pyöri näytöllä pitkän aikaa, kunnes lopulta tuli ilmoitus, ettei maksu mennyt läpi.

Yritimme samaa prosessia vielä uudestaan toisella kortilla, vaikkei ensimmäisessäkään mitään vikaa pitänyt olla. Tuli sama tulos: maksu ei mennyt läpi. Pyysimme Vieja Cuban respan neidiltä apua ja yritimme vielä kolmannen kerran. Neiti soitti lentoyhtiölle, ja lentoyhtiön edustaja syötti tietomme järjestelmään. Kaikki meni taas hyvin maksuun asti. Se ei onnistunut niinkään. Respan tyttö epäili, että olemme blokanneet Kolumbian pois kortin käyttömaista, mutta siitäkään ei ollut kyse. Tarkistimme asian.

Seuraavaksi marssimme Tame-lentoyhtiön toimistoon. Siellä oltiin tarkkana. Passimme tarkastettiin jo aulassa. Paikalla oli paljon tuoleja, mutta olimme ainoat asiakkaat. Kysyimme heidän lentoaan Bógotaan seuraavalle aamulle, sillä heillä ei ollut lentoja enää samalle päivälle. Paikkoja oli, mutta lippujen hinta raapi kipurajaa. Olimme jo valmiita ostamaan, mutta Tame ei suostunut myymään, koska meillä ei ollut lentoa pois maasta vaan vain varatut paikat 26.2. lähtevään veneeseen. He neuvoivat käymään lentokentän maahantuloviranomaisten pakeilla pyytämässä paperia, että asia olisi heidän puolestaan kunnossa…

Seuraavaksi piipahdimme Tamen naapurissa matkatoimistossa. He olisivat myyneet meille lennot, mutta ne olivat liian kalliit. Saimme heiltä kuitenkin vinkin, että maahatuloviranomaisia on myös vartin kävelymatkan päässä sisäministeriön toimistossa. Sinne siis – ja alkoi sataa.

Maahantuloviranomaiset katsovat meitä ihmeissään, kun selitimme asiaamme. ”Miksei Tame myynyt lippuja? Tehän olette turisteja ja teillä on passit!” Olimme samaa mieltä, mutta jos kuitenkin voisimme saada sen lapun, jolla saisimme lennot? Toimistossa oli hirveä jono, emme saaneet jonotusnumeroa, vaan meidät pyydettiin istumaan odottamaan…Tuumaustauon jälkeen päätimme lähteä aamubussilla kohti Kolumbiaa.

Ecuadorista ei pääse pois ihan helposti!

Taksikyyti Quiton pohjoiselle, Carselén-bussiasemalle kesti puolisen tuntia. Asema oli kolkko ja nuhjuinen, aivan toisenlainen kuin tyylikäs ja siisti Quitumbe-asema, jonka kautta olimme tulleet. Menimme suoraan ensimmäisen Tulcánia huutelevan myyjän luokse ja ostimme liput. Sitten jolkottelimme paikallisen perässä sekavan aseman perillä odottavaan bussiin.

Quito on varsinainen vuoristokaupunki. Pelkästään kaupungista pois päästäkseen on kierrettävä syviä rotkoja ja ajettava tiukasti mutkittelevia teitä alas ja ylös vuorenrinteitä. Vuoristoa riitti koko matkan Kolumbian rajalle saakka. Tulcánista otimme taksin raja-asemalle yhdessä itävaltalaisen tytön kanssa. Hän oli reissannut yksikseen jo toista vuotta Afrikassa, Väli-Amerikassa ja vähän Etelä-Amerikan puolellakin. Hän oli menossa Kolumbiaan sohvasurffaamaan yöksi palatakseen takaisin Ecuadoriin, jotta saisi uuden 90 vuorokauden viisumittoman oleskelujakson. Hän oli saanut pari työtarjousta, ja piti ansaita lisää matkarahaa.

Raja-asemalla oli pitkä ja leveä jono, jota riitti kymmenisen metriä oven ulkopuolelle asti. Kaikki jonottivat samassa jonossa olivat sitten tulossa tai lähtemässä maasta. Päättelimme, että Kolumbiassa asuvat ecuadorilaiset olivat parveilemassa täyttämään äänestysvelvollisuutensa viikonlopun presidentinvaaleissa.

Kun vihdoin pääsimme palveluluukulle, virkailija ilmoitti, että emme olleet heidän ”systeemissään”, koska olimme tulleet maahan Nuevo Rocafuertessa, missä ei ole nettiyhteyttä(!). Meidän pitäisi ottaa 3 kopiota sekä kuva- että leimasivusta. Onneksi kopiopaikkoja oli rajalla pilvin pimein. Lähin niistä vain muutaman metrin päässä. Saimme sentään mennä kopiot mukanamme samalle luukulle jonottamatta. Seuraavat jonottajat eivät näyttäneet iloisilta.

Parin tunnin rajamuodollisuuksien jälkeen kävelimme rajan yli Kolumbiaan, missä odotti neljän ihmisen jononen. Ecuadorista pois pääsy vei rutosti aikaa, mutta Kolumbiaan pääsimme muutamassa minuutissa, ja meidät toivotettiin tervetulleiksi: ”¡Bienvenidos a Colombia!”

Ipialesin ihme

Jaoimme taas suunnilleen 3 euron taksin itävaltalaistytön kanssa, sillä hänen ”sohvansa” oli vain muutaman sadan metrin päässä bussiasemasta. Menimme saman tien ostamaan kehutumpiin kuuluvan bussiyhtiön, Bolivarianon, liput Caliin. Lähtö olisi vasta illalla, joten meille jäi hyvin aikaa käydä syömässä (pohjanoteeraus) ylirapeat eli rutikuivat kana-annokset ja katsomassa Ipialesin kuuluisinta nähtävyyttä, Las Lajasin kirkkoa, runsaan vartin taksimatkan päässä asemalta.

Nuestra Señora de Las Lajasin kirkon vanhinta kappelia on alettu rakentaa Las Lajasin luolalle 1754. Pyhäkköä on laajennettu pariin otteeseen, ja nykyistä kirkkoa on ruvettu rakentamaan 1916. Tuon vuoden ensimmäisenä päivänä siunattiin kallio, ja siitä se sitten lähti. Uusgoottilaista tyylisuuntaa edustava kirkko valmistui elokuussa 1949.

Olemme nähneet kaikenlaisia kirkkoja, mutta tämä oli vaikuttava omintakeisen tyylinsä ja erityisesti uskomattoman komean sijaintinsa vuoksi. Kirkko ja silta ovat rakennettu kunnioitusta herättävän haastavaan paikkaan, syvän rotkon yli. Rakennusmateriaali on harmaa kivi, jota on raikastettu valkoisilla ”pitsiyksityiskohdilla”. Illan hämärtyessä kirkon vaihtuvat värivalot syttyivät. Vaaleanpunaiset, liilat, räikeän vihreät ja kylmän siniset valot loivat jumalan huoneelle omituiset Disney-linna- ja huvipuistofiilikset.

Cali sattuu matkan varrelle

Iltakahdeksalta asetuimme Bolivarianon bussin varsin epämukaville penkeille, ensimmäiselle riville, jota paikalliset jostain syystä arvostavat suuresti, mutta jossa ei koskaan ole riittävästi jalkatilaa Oskarille. Yö oli pitkä. Aina kun melkein nukahti, havahtui hereille pään heilahtaessa vuoristoteiden mutkissa puolelta toiselle. Penkkien selkämykset sai säädettyä pikkuisen taaemmas, muttei lähellekään lepoasentoa. Yön mittaan liu´uimme alemmas penkillä, ja alkoi tuntua siltä kuin ”peräsilmä” olisi siirtynyt navan korkeudelle ristiselkään.

Aamuseitsemältä pölähdimme Calin laitakaupungin yllättävän siistiin terminaaliin. Varasimme saman tien toiselta kehutulta yhtiöltä, Espreso Palmiralta, jatkoyhteyden Medelliniin, ja mahdollisimman hyvät paikat seuraavan päivän illaksi. Sitten nappasimme avuliaan ja ystävällisen taksin edulliseen, pieneen Casa Azul Hotel Boutiqueen, Calin Centenarion kaupunginosassa.

Cali on Kolumbian toiseksi suurin kaupunki, mutta siellä ei törmää kovin moneen turistiin. Hotellimme ”olohuoneessa” tutustuimme yhdysvaltalaiseen espanjaa opiskelevaan kaveriin ja hollantilaiseen nuoreen naiseen, joka selvitteli jotain kämppäkavereitten kannabishöyryistä aiheutunutta sekaannusta todella pitkällä Skype-puhelulla.

Lähdimme kiertelemään Calin vanhaa keskustaa. Olimme saaneet hotellilta erinomaisen turistikartan, johon oli merkitty nähtävyydet, ja kaupungin eri alueille oli annettu ”varovaisuussuositukset”. Karttaan oli merkitty vihreillä hymykolmioilla alueet, joilla voi rauhassa kulkea ja nauttia näkymistä. Keltaisilla kolmioilla oli merkitty paikat, joissa piti pitää ympäristöä silmällä, ja punaiset, kauhistunutilmeiset kolmiot osoittivat paikkoja, joissa kulkeminen ei ollut ollenkaan hyvä idea.

Yksi Calin tunnetuimmista nähtävyyksistä on yllättävän pieni ja vaatimaton 1747 rakennettu San Antonion kirkko. Tuo suloinen barokkikirkko sijaitsee Colina de San Antonio -kukkulan laella, vehreän puiston laidalla. Raahustimme ylös iltapäivän helteessä. Kukkulalla oli hiljaista ja rauhallista. Kirkon aukion matalalla reunamuurilla istui pari paikallista ja naposteltavakärryn myyjät olivat keskittyneet kännyköihinsä. Kukkulalta oli kauniit näkymät vanhan kaupungin tiilikatoille.

Sieltä suuntasimme hienoon Dann Carlton -hotelliin, jonka aulassa oli enSálsate-salsashown mainos. Calia tituleerataan maailman salsa-pääkaupungiksi, ja sieltä on lähtöisin muutama tunnettu ja arvostettu salsa-ensemble. Delirio-ryhmä, josta olin sattunut lukemaan Lima-Iquitos-lennolla, esiintyi sillä haavaa Bógotassa, mutta enSálsate-ryhmä esiintyi Calissa joka kuukauden toisena perjantaina. Sattuipa sopivasti! Saimme liput erinomaiseen pöytään keskeltä salia.

EnSálsate & La Guarachera de Cuba

Heti alusta Dann Carltonin Ritz-salin näyttämö ja sen edessä oleva lattia täyttyi soittajista ja tanssijoista upeissa asuissa. Meille tarjoiltiin salin täydeltä herkullisia värejä, valoja ja vikkeliä jalkoja. Pöytään ei voinut tilata viinilasillista vaan valittavana oli ainoastaan kokonaisia pulloja rommia, viskiä tai vinkkua. Ruoaksi oli tarjolla muutama vaihtoehto, joista valitsimme Picados para dos (Nokittavaa kahdelle), jonka huuhtelilmme alas chileläilsellä punkulla. Hinta–laatusuhde ei ollut kohdallaan, mutta emme sitä odottaneetkaan.

EnSalsaten kabaree on hauska yhdistelmä kuumia rytmejä salsasta, sambaan ja jazziin. Sekaan on heitetty hieman akrobatiaa, ja koko juttu on kuorrutettu värikkäillä asuilla ja mahtavilla klassikkobiiseillä. Hintaa iloittelulle tuli noin 40 euroa nassulta. Tulot menevät enSalsaten showssa esiintyville, muutaman eri tanssikoulun tanssijoille. EnSalsaten idea on tarjota köyhistä oloista tulleille slummien kasvateille työ ja toimeentulo tanssitaiteen parissa.

Väliajalla DJ soitti salsaa ja rumbaa, ja yleisö pääsi tanssimaan näyttämöille. Kolumbialaisten lisäksi showta oli katsomassa ainakin argentiinalaista, chileläistä ja brasilialaista yleisöä, eikä tätä porukkaa tarvinnut kahta kertaa estradille käskeä. Lattia täyttyi ääriään myöten kaiken ikäisistä, lanteitaan ketkuttelevista tanssin ystävistä.

Shown toinen osio vei meidät maailman karnevaaleista toiseen. Oli Venetsian karnevaalia, arabialaista tanssia, bollywoodmeininkiä ja loppuhuipennukseksi tietysti Rion karnevaalia. EnSalsaten porukka veti sambaakin tyylillä, paremmin kuin esimerkiksi muutama vuosi sitten Havannassa näkemämme Cabaret Tropical. Siellä oli hienommat puitteet ja esityksellä reilusti yli tuplaten hintaa, mutta taidoissa enSalsate ylti vähintäänkin samalle tasolle.

Seuraavalla väliajalla kaikille jaettiin pitkulaiset ilmapallot ja yleisö pyydettiin nousemaan seisomaan ja osallistumaan näyttämöltä johdettuun tanssiin. Olipa hauskaa tanssahdella tuttuihin biiseihin, kuten Bombaan… Mentiin para abajo, para abajo, para abajo ja para arriba, para arriba, para arriba ja tehtiin movimiento sensualit ja movimiento muy sexyt. 🙂

Kolmannella osiolla haluttiin kunnioittaa salsan kuningataren Célia Cruzin muistoa. Siitä juontui koko spektaakkelin nimi: La Guarachera. Shown naisartisti veti kuolemattomat biisit, kuten La vida es un Carnavalin, La Negra Tiene Tumbaon ja La Sopan erinomaisesti. Tanssijoiden jalat vipelsivät yhä vilkkaammin, ja kauniita tyttöjä nosteltiin ja heiteltiin ympäri, ämpäri. Lopuksi marssitettiin koko liki 100-päinen artistijoukko näyttämölle ottamaan suosion osoitukset vastaan. Oli hieno ilta ja upea show! Mutta sitä katsellessa tuli ikävä tanssikavereita, ohjaajia ja esiintymisiä…