Kunkkupinkkukeikka

Tuulee. Tuulee – paljon – siis paljon. Olemme pyörineet Patagoniassa pian kuukauden. Se kattaa suuren osan Etelä-Argentiinaa ja -Chileä – ja siellä tuulee. Eritysen paljon tuulee rannikolla ja vuoristossa. Kylmä ja tuuli alkaa riittää, vaikkei tämä ole edes tuulisin, saati kylmin ajankohta. Mutta halusimme kulkea pätkän Chilen rannikkoa laivalla, ja laiva kulkee Puerto Natalesista Puerto Monttiin kerran viikossa. Olisi odotettava vielä neljä päivää, ja rupesi tuntumaan siltä, että Puerto Natales oli nähty, eikä Lucyllä ollut enää huoneita vapaana.

Olisi sieltä oikeasti löytynyt vielä nähtävää, mutta levoton sielu käski liikkeelle. Lähdimme Punta Arenasiin katsomaan kunkkupinkkuja. Täytyy olla intoa ja motivaatiota, jos haluaa nähdä kuningaspingviinejä. Punta Arenasiin on kolmen tunnin bussimatka, ja pingviiniretkessä vierähtää koko päivä, josta pinkkujen parissa vietetään palttiarallaa tunti. Retkiä toteuttaa muutama firma, ja ohjelma on kaikilla sama.

Olin etukäteen selvitellyt vakioreissun hintaa. Sekin oli lähestulkoon sama. Marssimme heti Punta Arenasin Bus-Surin aseman tiskille varaamaan retkeä. Seuraava päivä oli buukattu täyteen, mutta sitä seuraavan päivän porukkaan mahduimme mukaan.

Sekä Puerto Natalesin että Punta Arenasin majoitukset olivat erittäin varattuja, mutta isommasta Punta Arenasin kaupungista tuntui löytyvän hinta-laatusuhteeltaan hivenen edullisempia vaihtoehtoja. Puerto Natalesin halvat luukut olivat alkaneet tympiä, ja kaipasimme pariksi yöksi hiukan hemmottelua.

Raahustimme Pardo & Shackleton hostelliin, josta olimme löytäneet siistiltä vaikuttavan huoneen n. 75 USD:llä, mutta sen taso yllätti. Talo oli ollut joskus jonkun kotitalo. Lattiat olivat vanhaa kunnon paksua kalanruotoparkettia. Lattiasta kattoon yltävistä ikkuinoista näkyi kaupungin yli Magalhãesinsalmelle, ja meillä oli iso, kahden köllittävä kylpyamme! Käväisimme pikaisilla cevicheillä kämppämme lähistöllä, ja tulimme nauttimaan pitkästä, kuumasta kylvystä. Oi autuutta!

Santanokan rannalla

Punta Arenas on Chilen mantereen eteläisin taajama ja se on reippaasti yli sadallatuhannella asukkaallaan kokoluokassaan myös maailman eteläisin kaupunkin. Sen nimi juontuu vanhasta englanninkielisestä nimestä Sandy Point, joka voisi olla suomeksi vaikkapa Santanokka. Kaupungin historia ja taloudellinen kasvu pohjautuvat kauppamerenkulkuun, lampaankasvatukseen ja öljynporaukseen. Historia on yhä aistittavissa rannan vanhojen laiturinjämien ja peltikuoristen satamamakasiinien muodossa. Muutama museo ja muu turistikohdekin on, mutta ne eivät jaksaneet kiinnostaa. Käveleskelimme vain minne nenä näytti.

Tunnetuin Punta Arenasin pingviinikohde on Isla Magdalenan saaren suuri patagonianpingviinikolonia. Saarelle pääsee viiden tunnin retkille lautan hinnalla. Matkaan menee pari tuntia suuntaansa ja perillä ollaan tunti. Koska olimme jo saaneet patagonianpingviineihin lähikontaktia, emme tunteneet tarvetta lähteä sinne.

Turismo Selk´namin pikkubussi tuli hakemaan meitä aamukahdeksalta. Ensimmäiseksi ajettiin kaupungin laitamille satamaan, jossa porukkamme astui suunnilleen Hiittisten Auran (tai Auroran) kokoiseen Pathagon-lossiin. Ylitimme Magalhãesinsalmen tällä kertaa leveämmästä kohtaa. Matkaa oli noin noin kaksikolmasosaa Helsinki–Tallinnavälistä, ja ylitykseen kului pari tuntia.

Ajankuluksi paikallisuutisia

Lueskelin lautalla El Magallanes -lehden 11.12.2016 uutisia. Presidentin vierailusta oli aika viihteellinen juttu, jossa kirjoittaja valitteli lehdistön ankeita tiloja ihmettellen milloin paikalliammattilaisiin ruvetaan suhtautumaan samalla tavoin kuin heidän pääkaupunkilaiskollegoihinsa.

Antarktiksella oli alkamassa Chilen toistaiseksi suurin tutkimushanke, joka toteutetaan 19 maan yhteistyönä. Vajaat 180 tutkijaa oli asettumassa seitsemälle tutkimusasemalle huhtikuulle saakka.

Grey III -alukselta oli evakuoitu 50 matkustajaa moottorivian vuoksi pari päivää sen jälkeen, kun olimme katselleet sitä Grey-järven rannalla Torres del Painen kansallispuistossa. Kukaan ei ollut loukkaantunut, mutta osa turisteista oli joutunut kävelemään rantaa pitkin takaisin, kun osa oli noukittu toiseen veneeseen.

Sosiaalityöntekijä ja antropologian maisteri José Pateriko oli julkaissut tutkimuksen Kawéskar-intiaanien arjesta ja tabuista. He eivät koskaan ruokailleet aluksissaan, vaikka niin oli väitetty. Merellä oli paljon henkiä, joita he halusivat kunnioittaa, jotteivät raivostuttaisi luonnonvoimia. Mitä nyt lapset ja nuoret uteliaisuuttaan jättivät jonkun monista säännöistä huomioimatta, mistä heitä sitten nuhdeltiin kaikkien kuullen.

Kolmanneksellä chileläisistä ei ole varaa terveelliseen ravintoon. Olin huomioinut itse ihan saman. Lihavuus näyttäisi olevan kansantauti. Mutta oman suppean empiirisen tutkimukseni mukaan aika monella oli varaa syödä ravintolassa, ja lautaselle valittiin mielellään leivitettyä, rasvassa uitettua kalaa ja kanaa tai rasvaista lihaa ja makkaraa suurina annoksina. Lisäksi sokeria käytetään tosi paljon.

Lautta oli täynnä, ja myös tv-kamerat olivat paikalla. Kuuluisa tv-toimittaja pääkaupungin Canal Santiago -kanavalta oli tullut kuvausryhmineen kertomaan hienosta matkakohteesta. Tähden työskentelyä hidastivat paikallisfanien suosionosoitukset. Meidänkin pöytämme ”tytöt” (30–70 v.) halusivat samaan kuvaan toimittajatähden kanssa.

Lisää Tulimaan karmeita intiaanikohtaloita

Painelimme lautalta Porveniriin. Kylän lahti oli matala ja suojaton eli merenkulun näkökulmasta käyttökelvoton. Siksi sen on nimi on Bahía Inútile, minkä voisi kääntää vaikkapa Turhalahdeksi. Vierailimme Porvenirin pienessä ja sekavassa paikallismuseossa, jossa tutustuimme Selk´nam- ja muutaman muun intiaanikansan historiaan.

Vanhoista kuvista tehdyissä vedoksissa oli eri heimojen edustajia sikin sokin, ja kysyin lopulta oppaalta, mistä mikin oli kotoisin. Mapuchet olivat asuneet Chilen ja Argentiinan Patagonian pohjoisemmissa osissa, heidän eteläpuolellaan elivät Tehuelchet ja mantereen etelärannikolla kanooteillaan kulkeneet Kawéskarit. Tulimaan sisäosia asuttivat Selk´namit ja etelärannikkoa Yámanat, jotka olivat myös kanoottikansa. Heidän tarinaansa olimme tutustuneet jo Ushuaiassa.

Selk´namit olivat rauhaa rakastava, pitkä ja komea kansa. (Heitä lienee ollut helpompi teurastaa kuin rumiksi haukuttuja, lyhyenläntiä Yámanoita.) He metsästivät guanakoja ruuakseen ja elivät sopusoinnussa luonnon kanssa. Kun lammastilalliset asettuivat Tulimaahan 1800-luvun loppupuolelta alkaen, guanakot siirtyivät muualle. Selk´nameilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin metsästää mailleen ilmaantuneita lampaita. Siitä syntyi konflikti, joka ratkaistiin maksamalla Selk´nameista tapporahaa kuten muistakin haittaeläimistä. Ensin rahaa sai korvista ja käsistä, mutta koska korviakin ilman saattoi elää, alettiin tapporahaa maksaa päistä. Naisten päistä sai paremman palkan, koska nehän, peijakkaat, synnyttivät lisää inkkareita. Pian 4000 Selk´namista oli jäljellä enää 1000, joista yritettiin selvitä ”sivistämällä”.

Tulimaan ainoa kuningaspingviinikolonia

Lähdimme Porvenirista lounaan ja pakollisen käsityömyymälävisiitin jälkeen päivän päätähtien luo. Matkan varrella näkyi flamingojen ja guanakojen lisäksi guanakojen ja lampaiden luurankoja. Niitä on pitkin poikin Patagonian mantuja, mutta lisäksi bongasimme kukkulan rinteelle tasaisin välimatkoin asetellut viisi panssarivaunua!?

Vajaan metrin mittainen kuningaspingviini on toiseksi suurin maailman 18 pingviinilajista. Se muuttaa pesimäpaikoiltaan subantarktisilta saarilta, kuten Islas Malvinas (Falkland) ja Etelä-Georgian saarilta Antarktista ympäröiville merialueille ruuan perässä. Arkgeologisten tutkimusten mukaan laji on kuulunut Tulimaan alkuperäisiin asukkeihin, mutta kadonnut sen rannoilta joitakin satoja vuosia sitten.

2010 laajan Tulimaan rannikolle tupsahti pieni joukko kuningaspingviinejä. Ne herättivät tietysti suurta hämmästystä ja uteliaisuutta. Se taas aiheutti häiriötä 90-päiselle pingviiniparvelle, joka oli suunnitellut asettumista Bahía Inútilen rannalle. Paikan omistava perhe, päätti ruveta suojelemaan rannalleen jääneitä 8 pingviiniä ja muuta lajistoa. Muutamassa päivässä joukko biologeja, arkgeologeja, eläinlääkäreitä ja kestävän matkailun yrittäjiä liittyi mukaan projektiin. Tuo Etelä-Amerikan mantereen ainoa kolonia on siitä lähtien kasvanut tasaisesti, ja ensimmäiset poikaset syntyivät 2013.

Parque Pingüino Rei on maksullinen, yksityinen puisto, jossa pyritään tasapainottelemaan turismin, suojelun ja tutkimuksen kesken. Säännöt selvitetään tarkasti kaikille vierailijoille. Reitit on aidattu maastoon ja näkösuojalla varustetut katselupaikat ovat laissa säädetyn matkan päässä pääesiintyjistä. Puisto on avoinna tiistaista sunnuntaihin kello 11–18 eli ikävimpien kuvausvalojen aikaan. Sopimuksesta ja maksua vastaan valokuvaajaryhmille järjestynee muitakin aikoja.

Tarkkaillimme pingviiniparvea puisen näkösuoja-aidan takaa, ja olimme oikein tyytyväisiä rakennelmaan. Se suojasi paitsi pingviinien rauhaa myös meitä kylmältä tuulelta. Rannalla ei tullutkaan niin kylmä, kuin olimme pelänneet. Untuvatakit, fleecet ja kaulurit eivät silti olleet yhtään liikaa. Toki olisi ollut ihanaa päästä hieman lähemmäs iltapäivätorkuillaan pönöttäviä lintuja, mutta eivätpä minun kuvani kunkkupinkkujen hyvinvointia tärkeämpiä ole. Etäisyyttä oli arviolta nelisenkymmentä metriä.

Pingviinejä tunnutaan rakastavan enemmän kuin muita lintuja, varmaankin niiden inhimillisten piirteiden vuoksi. Pysty asento, mielitietyn hellät rapsuttelut ja naapurien kesken käytävät ärhäköiksikin äityvät neuvonpidot vaikuttavat kovin tutuilta. Niiden touhuja oli mukava seurata, vaikka iltapäivällä koloniasta valtaosa keskittyi siestaansa. Parista patagonianpingviinien kohtaamisesta olin saanut sen kuvan, että linnut ovat aktiivisimmillaan aamuisin ja iltaisin. Veikkaan saman pätevän kuningapingviineihinkin.

Aavetila

Jätettyämme pingviinipuiston edessämme oli vielä pitkä paluumatka tutun Punta Delgadan kautta takaisin mantereelle. Ylitimme jo neljännen kerran Magalhãesinsalmen. Nyt pääsimme pienemmän Pingüino-lossin kyytiin ja bongasimme toistamiseen mustaposkidelfiinin.

Pysähdyimme pariin otteeseen paluumatkankin varrella. Käytöstä pois jääneen1870 perustetun Estancia San Gregorion ”rauniostoppi” oli mielenkiintoinen. Tilan vanhat, Punta Arenasin ensimmäisten höyrylaivojen, Amadeon ja Ambassadorin, hylyt kököttivät orpoina rannalla. Tuuli pääsi vapaasti kulkemaan hiljaisten rakennusten ikkunoista. Niiden sisälle emme päässeet, mutta tila olisi ollut oivallinen kuvauskohde pidemmäksikin sessioksi. Nyt ikuistin sen pikaisesti ohi mennen. Silti 14 tunnin reissun jälkeen kylpy ja uni maittoivat. Aamutuimalla odotti lähtö Puerto Natalesiin.