Koreaa Koreaa

Ängimme sateesta ja hiestä yltä päältä märkinä paikallisbussiin nro 7–1 runsaan 50 yhtä märän korealaisen kanssa. Bussin ikkunat huurtuivat umpeen silmänräpäyksessä. Jalat lauloivat hoosiannaa, ja istumisesta voi vain unelmoida. Penkkejä ei ollut monta, ja valtaosa matkustajista seisoi kylki kyljessä, kuin sillit suolassa. Tällä reissulla ei kovin moni asia mennyt putkeen.

Korealaiset ovat ulkoilmaihmisiä. He tykkäävät liikkua luonnossa vaellellen, pyöräillen, kiipeillen tai vaikka riippuliidellen ja kehuvat kilpaa maan 22 kansallispuiston kauneutta. Toki meidänkin piti päästä kokemaan Korean luonnon lumo. Olimme kolunneet Soulin suurkaupunkia riittävästi, joten lähdimme 1965  perustettuun  ja yhdeksi viehättävimmistä mainittuun Seoraksanin kansallispuistoon.

Etelä-Korea on periaatteessa saarivaltio. Maata ympäröi meri kolmelta laidalta, eikä pohjoisen rajan yli ole menemistä. Tänne on tultava ja täältä on lähdettävä joko lentokoneella tai laivalla. Laivayhteyksiä on ainakin Japaniin, Venäjän Vladivostokiin ja muutamaan Kiinan satamaan.

Korea on noin sadantuhannen neliökilometrin laajuinen ja asukkaita on suunnilleen 50 miljoonaa. Maassa siis asuu lähes 10 kertaa Suomen väkimäärä noin kolmannes-Suomen kokoisella alueella. Kansallispuistoreissuamme vaivasi se, että olimme liikkeellä joulun ohella Korean pahimman lomasesongin aikaan, kun valtaosa soulilaisistakin oli reissussa. Tiesimme, että suunnitelmassa on riskinsä.

Valmiina matkaan

Olimme tutkineet juna- ja bussiyhteyksiä Seorakin seudulle sekä selvitelleet majoitustilannetta etukäteen. Rautatie kulkee niemimaan itärannalle, Gangneungiin, mistä voisi jatkaa bussilla Sokchoon. Juna kulkee upeissa maisemissa, mutta matkaan kuluisi kuudetta tuntia. Linja-auton pikavuoro pääsisi perille saakka vajaassa kolmessa. Ikäväksemme selvisi, että bussifirmojen sivustot olivat pelkästään korean korukirjoitusta, kaikki majapaikat olivat varattu ja juna ei tällä haavaa kulkenut Gangneungin asemalle. Valistunut veikkaus: liittyisikö tulevien olympialaisten liikennejärjestelyihin?

Maassa järjestettiin Soulin kesäolympialaiset vuonna 1988, minkä jälkeen kaupungin profiili nousi selvästi. Siitä tuli merkittävä liikenteen, politiikan, talouden ja kulttuurin kansainvälinen keskus. 30 vuoden tauon jälkeen Korea on jälleen olympialaisten näyttämönä, kun XXIII talviolympialaiset pidetään helmikuussa 2018 Pyeongchangissa. Onpahan joku syy seurata talvikisoja edes sivusilmällä (nimim. perin kehno penkkiurheilija).

Heräsimme aamukuuden jälkeen, kävimme mättämässä aamiaisen, kirjauduimme ulos hotellista ja kävelimme Gangnamin metroasemalle hyvissä ajoin. Ennätimme Dong Soulin linja-autoasemalle jo 8.30. Pikavuorot Sokchoniin lähtivät puolen tunnin välein, mutta lippuluukulla kuulimme, että bussit olivat täynnä 14.30 lähtevään autoon saakka. Tänään emme pääsisi kansallispuistoon…

Ei kun etanavuorojen luukulle. Saimme liput 11.30 lähtevään bussiin. Se olisi ehkä perillä samoihin aikoihin kuin myöhemmin lähtevä pikavuoro, muttei tarvitsisi odotella niin pitkään ja näkisimme maata enemmän. Odotusajan käytimme tiiviisti yösijan etsimiseen. Tutkimme eri karttaohjelmia ja lähetimme sähköposteja – ja meille löytyi peti – ei tosin aivan puiston läheisyydestä, ei lähimmästä kaupungistakaan, mutta toiseksi lähimmästä kuitenkin.

Tikkuna tervassa

Pari ensimmäistä tuntia mukavilla bussin penkeillä kului hyvin hitaasti eteenpäin nytkähtelevissä jonoissa pyrkiessämme pois Soulin vetovoimakentästä. Seuraavat vajaat neljä tuntia painelimme reippaasti isommila väylillä tai puikkelehdimme pikkukylien kärrypoluilla. Matkalla näimme korealaista elämänmenoa, vapaa-ajan viettoa ja ulkoharrasteita.

Sokchon keskustan bussiasemalla kipitimme pikapikaa lippuluukulle ostamaan piletit Naksanin linja-autoon. Seuraavaksi kysyimme turisti-infosta, miten pääsisimme seuraavana aamuna näppärimmin Naksanista Seoraksaniin. Hyviä neuvoja ja karttaa viisaampina asetuimme bussijonoon, jossa vanhempi paikallisherra tuntui olevan kovin huolissaan siitä, olimmeko valinneet oikean jonon. Armeijat oli käyty, ja käsi lipalle -pokkaustervehdykset sujuivat hienosti. Hän oli aika vahvoissa sojuissa (erittäin suosittu, makeahko, riisistä tislattu paloviina) mutta rauhoittui, kun ymmärsi meidän tosiaan olevan matkalla Naksaniin.

Hinnat pilvissä ja palvelu hanurista

Hotelli-motelli-guesthouse- Naksan World Beach oli merkitty väärään paikkaan kartalla, ja raahasimme romppeet turhan päiten ylös mäelle kauniin niemen nokkaan. Saimme ohjeet palata samaa reittiä takaisin ja vasemmalle. Majapaikan respassa ei osattu sanaakaan englantia, mutta ”waifai” tuli ymmärretyksi. Se oli suojaamaton. Olimme saaneet majapaikan viimeisen pikkuruisen huoneen. Lakanoita ei ollut, mutta muoviset petivaatteet vaikuttivat jotakuinkin puhtailta. Suikun paineet hävisivät selvästi kotimökin kastelukannulle, ja pyyhkeet olivat käsipyyhkeen kokoiset. Seinältä oli varastettu vasara, jolla tulipalon sattuessa olisi pitänyt rikkoa ikkuna. ”Emergency kitissä” oli sentään kolmen metrin köysi, jonka avulla viidennen kerroksen käytävän perältä täytyisi yrittää turvallisesti maan kamaralle… Tämä ihanuus maksoi 80 €, eikä siihen kuulunut aamiaista.

Iltakahdeksalta etsimme vielä romanttista illallista täkäläisen Itämeren rannalla (tunnetaan maailmankartoissa Japaninmerenä). Ensimmäiseen yritykseen saimme vastaukseksi ”closed”. Toiseen paikkaan pääsimme odottamaan, kunnes pöytä vapautuisi – sellainen matala pöytä, jonka ääressä istutaan lattialla, mistä Oskari oli oikein innoissaan.

Muovista kertakäyttöpöytäliinaa ei vaivauduttu meidän tähden vaihtamaan. Edellisiltä asiakkailta jääneistä astioistakin piti huomauttaa henkilökunnalle. Jonkun aikaa ruokalistaa odoteltuamme onnistuin kiinnittämään tarjoilijatytön huomion. Lista oli vain koreaksi. Kysyimme, josko joku osaisi selittää annoksia englanninkielellä. Nuorisotyöväkeä oli reilusti, mutta projektinjohto tuntui olevan kadoksissa.

Aikamme jonkinlaisen pomohahmon kanssa keskusteltuamme käsitimme, että listalla oli sashimia ja soppia, mutta ajankohta oli jo liian myöhäinen sashimille, eli voisimme ottaa rapusoppaa. Tarjoilijatyttö toi eteemme vinon pinon erilaisia lisukkeita pikkukipoissa, mikä on todella tyypillistä korealaisravintoloissa. Pian joku kävi huomauttamassa, että lisukkeet kuuluivat toiseen pöytään, ja kipot kerättiin pois…

Seurasi vielä monenlaista kohellusta ja tohellusta tarjottimien pudottamisesta, asiakkaiden ulos kävelyyn, mutta lopulta saimme omat pikkukippomme ja ison kulhollisen varsin tulista rapulientä, jossa purjon suikaleiden, pavun itujen ja muutaman nuudelin seassa uiskenteli jokunen taskuravun (lähinnä kuoren) palanen. Liemen ryystämisen ohella havaitsimme, että meidän jälkeen tulleille kannettiin vielä sashimilautasellisia… Ehkä ne oli tilattu etukäteen?

Nukkumaan mennessä pohdimme vielä seuraavan päivän toimintastrategiaa. Emme jättäisi reppuja respaan, vaan ottaisimme koko omaisuutemme mukaan. Tähän lomakylään emme palaisi enää koskaan. (Aamulla respassa ei tosin ollut ketään edes paikalla.)

Tupaten täysi paikallisbussi eteni konttausvauhtia Seoraksanin puistoon johtavalla tiellä. Suunnilleen tunnin muutaman viimeisen kilometrin tahkoamiseen tuhrattuamme saavuimme komean Kensington hotellin (sen edessä todellakin oli punainen doubble decker -bussi) ohi kansallispuiston portille.

Liityimme lippuluukkua kohti valuvaan ihmismassaan. Saimme pääsyliput yllättävän ripeästi ja jatkoimme puiston infopisteeseen. Toivoimme kovasti, että saisimme jätettyä suuret reppumme sinne säilöön. Infossa oli pieni lokerikko, jossa oli vain neljä riittävän isoa lokeroa. Yksi niistä oli varattu ja kaksi oli rikki. Yksi repuistamme mahtui lokerikkoon. Pitkällisen anelun, mairittelun ja säälipisteiden keruun jälkeen oppaat suostuivat ottamaan toisen reppumme tiskin taakse talteen.

Pikkureput selässä painelimme pitkän ja leveän köysiratajonon ohitse valitsemallemme reitille Biseondae-kalliolle ja Geumganggul-luolalle. Keli näytti siltä, ettei Gwongeumseongin huipulta, jonne köysihissi vie, näy kovin paljon muuta kuin pilveä. Huipulla on (tietysti) myös temppeli, joka saattaisi olla sievä sumun pumpuliharsossa. Ajatus ei kuitenkaan jaksanut innostaa niin paljon, että olisimme viitsineet varta vasten jonottaa. Tunnelma oli kuin jonkun suositun keskieurooppalaisen hiihtokeskuksen vilinässä keskellä laskettelukauden huippusesonkia.

Puistossa tuli vastaan varsin kirjavaa porukkaa. Joku oli liikkeellä farkuissa ja lenkkareissa ja joku toinen oli panostanut viimeisen päälle hienoihin teknisiin ulkoiluasuihin ja teleskooppisauvoihin. Tulipa joku nuori neito vastaan minihameessa ja pikkukengissäkin. Ärsyttävimpiä olivat ne ulkoilmaihmiset, jotka kailottivat musaa mennessään. ”Eikö juuri sitä varten ole keksitty kuulokkeet, ettei tarvitsisi muiden luontoelämyksiä turmella?”, kysyy tämä täti.

Päästyämme puiston ”perusleiristä” pois väkimäärä kävi väljemmäksi. Ilma oli raikasta, ohi virtaavan vuoristojoen vesi kirkasta ja metsästä kiiri kaskaiden konsertti. Ei tarvita enempää tutkimuksia siitä, rauhoittaako metsässä kävely ihmismieltä. Muutamassa minuutissa matkastressikertoimet romahtivat alle kipurajan, ja olimme pelkästään onnellisia siitä, että olimme vaivautuneet tulemaan tänne asti. Puron rannalla nautitut, Seven Elevenistä mukaan napatut eväät nostivat mielialaa entisestään. Sitten alkoi sataa…

Seoraksan – kansallispuisto ja Unescon maailmanperintökohde

Vajaan 400 km2 laajuinen puisto pitää sisällään upean vuoristoalueen lukuisine jokineen ja vesiputouksineen. Puiston alueella elää yli 2000 eläinlajia, kuten kiinangoraali ja myskihirvi. Me onnistuimme bongaamaan ainoastaan 7 siperianmaaoravaa, joista. muutama vaikutti olevan kovin kiinnostunut vierailijoiden eväistä. Lisäksi alueella on yli 1400 kasvilajia, kuten vaikkapa alppitähti ja pensanssembra.

3 km:n jälkeen alkoi reitin rankka osuus. Sen vaikeusasteeksi oli merkitty ”expert”. Ehkä se oli vähän liioittelua. Ei siinä tarvittu edes köysiä ja hakkuja, mutta sai siinä ponnistella ihan kyllikseen. Polku nousi 600 metrin matkalla varmaan saman verran ylöspäin. Viimeinen pätkä luolalle oli jyrkkään kallioseinämään rakennettua metalliportaikkoa, jonka kaiteet olivat sateesta liukkaat. Mutta näkymät olivat huikeat! Keli oli sellainen kuin meille oli suotu, ja saatoin vain kuvitella kuinka taivaallisilta maisemat näyttäisivät ensimmäisinä kirpeinä pakkasaamuina, kun aurinko sytyttäisi laaksojen ruskan loistoon tai ensilumi puuteroisi puiden viimeiset värikkäät lehdet.

Paluumatkalla oli onni myötä sen verran, että saimme liput tunnin kuluttua lähtevään Soulin pikavuoroon. Sitä odotellessamme varasimme yösijan keskustan ravintolakatujen liepeiltä, pienestä Casa Myeongdong gesthousesta. Onni loppui kuitenkin taas parinkymmenen kilometrin päässä Soulista, kun paluumatkalaiset täyttivät kaupugin sisääntuloväylät autoillaan. Matkasimme pikavuorolla lopulta runsaat viisi tuntia eli vajaan tunnin vähemmän kuin menomatkan etanabussilla.

Matka Etelä-Korean läntiseltä mereltä itäiselle merelle oli kaiken kärsimyksen väärti.  Maassa oli kaiken kaikkiaan mukavaa reissata, kun joka paikassa tuntui hyvin turvalliselta. Ei tarvinnut koko aikaa miettiä, mihin piilottaa rahat, passit ja muut arvotavarat. Suosittelen tosin välttämään paikallisia pyhäpäiviä ja viikonloppuja. Lokakuun puolivälin jälkeen ruskakin voisi olla parhaimmillaan.