Kirsikankukkia ja helvetin höyryjä

Tuskin olemme edes valinneet paikan valkeana kukkivan kirsikkapuun katveesta, kun yksi naapuripuun alla retkipöydän ympärillä sivistyneesti tuoleilla istuvista rouvista tarjoaa meille kirkkaankeltaista alustaa takamustemme alle. Otamme sen kiitollisina nyökytellen vastaan, ja rouva palaa iloisesti nyökytellen viinilasinsa ääreen.

Omiakin eväitä on riittämiin, mutta ison sinisen pressun päällä hanamista nauttivan herraseurueen jäsen ei tahdo jäädä vieraanvaraisuudessa toiseksi ja tarjoaa meille riisikolmiot, onigirit. Olisi epäkohteliasta kieltäytyä, joten kiittelemme ystävällistä herraa vuolaasti.

Herraseurue on loistava esimerkki siitä, miten firman, suvun tms. arvoasteikossa alemmat ovat jo varhain varanneet parhaat paikat suurta seuruettaan varten. Kumamoton linnan puisto on yksi Japanin suosituimmista hanamin eli ”kirsikoiden katselujuhlan” viettopaikoista. Tapahtuma muistuttaa elävästi vappubrunssia Helsingin Ullanlinnanmäellä, paitsi että Kumamotossa pärjää vähän kevyemmällä vaateparrella. Tuulenvireestä huolimatta lämpötila on noussut auringossa jo toiselle kymmenelle.

Rantaradalla

Käydessämme Tokiossa 2003 piipahdimme Shinkansen-luotijunalla Japanin vanhaan pääkaupunkiin Kiotoon. Nyt näimme vaivaa, että pääsisimme nimenomaan hitaalla junalla rantaradalle. Ei ollut mitään kiirettä. Edellisestä majapaikasta meidät heitettiin pihalle klo 11, seuraavaan pääsisimme vasta 15, ja halusimme käyttää junamatkan maisemien katseluun.

Painelimme ratikalla Kagoshima Chuon juna-asemalle. Ostimme liput ensin JR:n paikallisjunaan Sendaihin, missä pitäisi vaihtaa Hisatsu Orange -linjan junaan Yatsushiroon ja siellä taas JR:n paikallisjunaan Kumamoton pääteasemalle. Onneksi kaikki liput sai kerralla. Vaihtoajat vierailla asemilla olivat vain muutamia minuutteja, mikä oli pienoinen takaisku. Emme ehtisisi ostamaan ruokaa matkan varrella. Pähkinäpussin piti riittää ensiavuksi.

Oli mukava matkustaa junalla pitkästä aikaa! Kiinnostavin pätkä oli Hisatsun rantaratamatka. Juna käsitti vain yhden ainokaisen vaunun, eikä sekään ollut missään vaiheessa kovin täynnä. Matkan varrella oli runsaasti tunneleita. Ekalta pätkältä laskin 9 ja Hisatsu-linjalta 18. Tunnelien välissä katselimme ohi vilahtavia maisemia, merenrantoja, pikkukyliä kypsyvine appelsiineineen ja tietysti valkeana hohtavia kirsikkapuita. Ne toivat mieleen kotirantojen kuuraiset puut.

Energiaa kevätfestareilla

Kumamoto oli samannimisen prefektuurinsa pääkaupunki ja Kyushun suurin kaupunki noin 740.000 asukkaallaan. Vaikka Suur-Kumamoton alueella asui ihmisiä melkein tuplaten, kaupungissa oli rauhallinen ilmapiiri ja sitä ympäröi kaunis luonto. Kumamoton seudulla satoi paljon, ja Aso-vuoren lahjoittama vulkaaninen tuhkamaa oli loistava suodatin. Kaupunkia kehuttiinkin Japanin parhaista, runsaista pohjavesistä.

Paitsi hanami, Kumamoton viikonloppua väritti valtava kevätfestivaali, jossa esiintyi runsain mitoin erilaisia tanssiryhmiä, laulajia ja soittajia. Tapahtumapaikkojen ympärillä oli lukuisia telttoja, joissa myytiin kaikenlaisia paikalla maisteltavia tai kotiin vietäviä herkkuja. Esiintyjät vaelsivat paikasta toiseen, ja joka puolella kaupungin keskustaa oli jotakin meneillään. Hanami-brunssiammekin siivitti etäiseltä esiintymislavalta sopivasti kantautuva musiikki.

Kovia kokenut linnoitus

Eväät nautittuamme keskityimme kaupungin kuuluisimpaan maamerkkiin, Japanin kolmanneksi suurimpaan linnaan. Kumamoton linnaa pidettiin aikansa edistyksellisimpänä puolustusrakenteena, joka oli valmistunut 7 vuoden uurastuksen tuloksena jo 1607.

Ikävä kyllä, linnaSain päätorni oli palanut 1877 vähän ennen Japanin viimesenä sisällissotanakin tunnettua, samurai Saigo Takamorin johtamaa Satsuma-kapinaa. Kapinalliset olivat piirittäneet linnoitusta melkein 2 kk, joiden aikana muutamat muutkin linnan rakenteista kärsivät vahinkoja. Vaikka suunnilleen kolmannes kaupungista oli tuhounut Toisen maailmansodan loppuvaiheen pommituksissa, linna oli selvinnyt niistä vaurioitta.

Päätornin paikalle oli 1960–70-luvuilla pystytetty teräsbetonirunkoinen rakennus, joka oli muistuttanut ulkoa alkuperäistä tornia. Sen sisällä oli kuitenkin toiminut moderni museo, missä oli esitelty linnan historiaa ja rakenteita.

Kaksi vuotta sitten, 14.4.2016 Kumamotossa oli alkanut sarja maanjäristyksiä, joista voimakkain, 7,1 magnitudin järistys oli sattunut 16.4. Linna oli kärsinyt valtavat vahingot. Monen rakennuksen perustukset olivat pettäneett, kattotiiliä oli tippunut ja osia jykevistä muureista ja jopa kokonaiset rakennukset olivat romahtaneet.

Linnoituksen sisäpiha oli yhä suljettu yleisöltä. Kaupunki toivoi saavansa päätornin korjaukset valmiiksi 3 vuodessa, mutta muut rakenteet vaatinevat ainakin 20 vuoden puurtamisen. Linnaan pääsi valitettavasti tutustumaan vain muurien ulkopuolelta. Siellä kasvoi onneksi suurin osa linnoitusalueen suunnilleen 800 kirsikkapuusta.

Edes hanami-vieraat eivät häirinneet puistikon rauhaa

Hanamia vietettiin paitsi ympäri Kumamoton kaupunkia myös ympäri maata, missä vain kirsikankukat olivat parhaassa terässään. Kumamotossa retkikalusteet, piknik-kattaukset, grillit ja kylmälaukut olivat roudattu linnan puiston ja Shirakava-jokivarren viheriöiden lisäksi kaikkein pienimpiinkin puistikoihin, missä vain kirsikkapuu tai pari sinnitteli.

Vaelsimme linnalta kaupungin keskustan halki kaakkoon Suizenji Jojuen -puistoon, jossa kirsikkapuut antoivat niinikään parastaan. Puistoa oli ryhdytty rakentamaan teehuoneen ja kirkasvetisen luonnonlähteen ympärille 1636. Lähteestä oli saatu puhdasta vettä täydelliseen teehen, jonka kerrottiin edistäneen pitkää ikää. Puiston rakentaminen oli kestänyt lopulta 80 vuotta, ja nykyäänkin se toimi vehreänä, rauhoittavana keitaana kaupungin hälinän keskellä.

Kumamoton keskusta oli kuin minkä tahansa japanilaisen kaupungin keskusta. Sateita usein saavassa kaupungissa oli katettu monta korttelia mukavan shoppailun takaamiseksi. Shimotori- ja Kamitori-ostosalueet tarjosivat lähinnä länsimaisia merkkejä jäpanilaisella kierteellä. Bongasimme vain muutaman putiikin, joka myi paikallisesti valmistettuja tuotteita, muttei mitään niin ihmeellistä, että reppujen sisustusta olisi pitänyt ruveta järjestämään uusiksi.

Kumamoton kuuluisa Kumamon

Kaikkialla Kumamotossa törmäsi prefektuurin maskottiin, Kumamoniin. Se kurkki milloin mistäkin julisteesta ja lehtisestä sekä lukuisista kasseista, paidoista, kupeista tai muista matkamuistoista. Pari alakouluikäisen ihmispennun kokoista Kumamonia istui myös Mitsui Garden -hotellimme aulassa, ja oman läpinäkyvään muovipussiin pakatun pikkunallen sai ostaa vastaanotosta. Hahmo oli luotu 2010, kun Kyushun Shinkansen-junalinja oli avattu, ja söpöliini oli saavuttanut maassa Mikkihiireen verrattavan suosion varsin lyhyessä ajassa.

Aasialaisesta kauluskarhusta innoituksensa saanut punaposkinen maskotti oli johdettu kaupungin nimestä, Kuma-kirjoitusmerkki kun tarkoitti karhua ja mon tuli paikallisella murteella henkilöä tarkoittavasta merkistä. Villejä karhuja ei Kumamoton prefektuurissa elänyt, ja koko Kyushun kantakin saattoi olla jo hävinnyt. Jopa Japanin vahvimman karhualueen, Itä-Honshun otsot olivat ahtaalla metsästyksen, kaupunkien kasvun sekä valtateiden, patojen ja golf- sekä laskettelukeskusten rakentamisen vuoksi.

Suunnitelmat uusiksi

Keskellä Kyushun saarta, runsaat 30 km Kumamotosta itään kohoaa Aso-vuori. Se on aktiivinen tulivuori muinaisen, jättiläismäisen kalderan keskellä. Savuavaa pääkraateria pääsee katsomaan lähempääkin, paitsi esimerkiksi tätä kirjoittaessa. Netissä oli tiedote: ”Voimakkaiden kaasujen vuoksi Aso-vuoren kraatterilla on voimassa liikkumiskielto kilometrin säteellä kraatterista. Vaijerihissi, tie ja vaellusreitit kraatterille ovat suljettu.”

Aso-vuorelta parikymmentä km pohjoiseen sijaitsevaa Kurokawa Onsenia pidettiin yhtenä Japanin viehättävimmistä kylpyläkaupungeista. Onsen-nimitys tarkoittaa sekä kuumia lähteitä että niiden yhteydessä toimivia geotermisiä kylpylöitä. Niillä on ollut suuri merkitys japanilaisille jo ammoisista ajoista, ja vieläkin niissä voi hetkeksi unohtaa työn ja yhteiskunnan arvoasteikot. Olimme suunnitelleet poikkeavamme paitsi Aso-vuorella myös Kurokawa Onsenissa, mutta Aso-vuoren liikkumiskielto hillitsi intomme. Jollei kraatterille pääsisi, vuorelle oli turha matkata.

Ei enää idemmäs!

Sen sijaan suuntasimme länteen. Painuimme paikallisbussilla n. 15 km matkan Ariake-meressä kelluvalle tekosaarelle. Siellä, Kumamoton satamassa nousimme Shimbaran lauttaan, jossa oli varsin väljää. Istumapaikoista tarvinnut taistella, sillä reilu osa porukasta paineli saman tien katamaraanin takakannelle ruokkimaan naurulokkeja!

Aurinko paistoi, ja Shimbaranlahti oli rasvatyyni. Lokit seurasivat laivaa n. 30 solmun vauhdissa ja napsivat matkustajien tarjoamia juustonaksuja suoraan kädestä. Aktiviteetti oli mainittu oikein internetissäkin! Saisivat kyllä keksiä pohjoisille pesimäseuduilleen matkaaville linturaukoille ravitsevampaa evästä.

Odottelimme seuraavaa paikallisbussia Shimbaran sataman auringonpaisteesta nautiskellen reilun tunnin. 20 km matka 700 m korkeuteen Unzendaken rinteille Unzen Onsenin kylpyläkylään sujahti puolestaan reippaassa puolessa tunnissa. Matkatessamme Shimbaranniemen keskelle tähyilimme ikkunasta komeaa Unzen-kerrostulivuoriryhmää. Yhdeltä senkin huipuista irtoili kevyitä valkoisia hattaroita.

Vuoren voimakkain purkaus oli sattunut 1792. Mayuyama-keilan itäseinämän romahdusta Ariake-lahteen oli seurannut 100 m korkuinen megatsunami, joka oli surmannut 15.000 ihmistä. Purkausta oli pidetty Japanin historiallisen ajan pahimpana tulivuorenpurkauksena aina 2011 saakka. Sinä vuonna Shinmoe-vuoren purkaus oli päihittänyt Unzenin ennätyksen.

Shimbaranniemi oli kokenut valtavan määrän tuliperäistä mäiskettä ainakin yli 6 miljoonan vuoden ajan. Viimeksi vuori oli purkautunut 1990–1996, kun huipuista nuorin ja korkein (1.486 m) Heiseishinzan oli syntynyt ja superkuumat vulkaaniset kaasupilvet eli pyroklastiset virrat sekä mutavyöryt olivat tuhonneet kaiken eteensä sattuneen.

Mihin helvettiin on tultu?!

1927 Unzen oli rankattu vuorikategorian kärkeen, kun Japanin ”8 uutta näkymää” oli etsitty. 1934 alueelle oli perustettu maan ensimmäinen kansallispuisto. Unzen Onsen on pikkuruinen kylpyläkylä noiden näkymien keskellä.

Kylän tunnetuin nähtävyys on Unzen Jigoku, Unzenin helvetti. Sieltä, täältä elottoman oloisesta, valkoisesta maaperästä nousi polttavan kuumia kaasuja. Rikinkatkuinen, haiseva ja voimakkaasti höyryävä paikka sopi täydellisesti kuvaamaan pelottavaa, kuoleman jälkeistä kadotusta. Geotermisten kenttien määrää oli vaikea arvioida, sillä niiden paikat vaihtelivat, vaikka niitä oli yritetty taltuttaa erilaisilla peitteillä ja kivimuureilla sekä ohjailla lukuisilla enemmän tai vähemmän syöpyneillä putkilla. Kuuma höyry pyrki ilmoille milloin mistäkin, niin alueella risteileviltä kävelyreiteiltä kuin päätien varren kävelytien altakin.

Unzenin voimanpesä, tulivuoren magmasäiliö piilottelee Shimbaranniemen länsipuolella Tachibanalahden pohjan alla. Mieletön kuumuus saa kaasut kulkemaan valtavalla paineella kallioperän hiushalkeamien läpi. Noustessaan kohti maankuoren pintaa ne kohtaavat vuoren rinteiden sateista suodattuneen pohjaveden, joka muuttuu superkuumaksi. Lopulta kuuma vesi ja kaasut tupsahtavat pintaan Unzenin helvetissä.

Kuuluisa myös kauneudestaan

Vuorigategorian voittajan avuja ovat myös näyttävät vuodenajat. Myöhemmin keväällä, toukokuun puolella, Unzenin laajat alppiruusukasvustot muuttavat vuorenrinteet räikeän pinkeiksi. Kun nuoret lehdet ponnistavat esiin, vuoret muuttuvat vehreiksi ja vihreiksi. Koko vuorirypäs syttyy hehkumaan punaisen ja oranssin ruskasävyissä, kunhan syksyn pakkaset puraisevat rinteitä. Talven tultua merestä nouseva kosteus jäätyy kimalteleviksi kuurakristalleiksi puiden oksille. Kuulosti jotenkin tutulta…

Päätimme kiivetä 170 m ylemmäs kylän länsilaidan läheisimmälle, Kinugasa-vuoren huipulle. Reitin eteläpäätä joutui vähän etsiskelemään, mutta löysimme sen lopulta kylän leirintäalueen pienen, patojärven rannalta. Polku oli vanha ja sen reunat olivat kivetty ja jyrkempien kohtien nousut porrastettu. Toisaalta se oli täynnä puista pudonneita oksia ja epäilemättä Unzendaken viimeisimmästä purkauksesta lentäneitä, ikävästi pyöriviä, irtokivenmurikoita. Aurinko porotti ja loi pöpelikön suojaan suorastaan paahteisen mikroilmaston.

Kinugasa oli itsekin ollut aktiivinen tulivuori satojatuhansia vuosia aiemmin. Sittemmin rauhoittunut huippu palveli nykyään sääasemana, jolla seurattiin tuulen voimakkuuksia, lämpötiloja, kosteutta, painetta, sademäärää ym. Vuoren huipulla oli myös näkötorni, josta aukesivat komeat 360° näkymät ympäri Shimbaranniemeä. Unzen Onsen -kylä levittäytyi lähimpänä huipun itäpuolella. Sen takana kohosivat Unzen-vuoren huiput ja niiden välistä pilkotti Ariake-lahti. Etelässä olivat Amakusa-saaret ja lännessä näkyi Tachibanalahti sekä Obama Onsen ym. pienet rantakylät.

Torni kuului olevan myös erinomainen lintumuuton tarkkailupaikka, mutta ainakin tuona maaliskuun lopun päivänä taivaalla oli hiljaista. Vain naakat näyttivät olevan liikkeellä. Vaeltajia tuli vastaan tasan 1. Reitillä oli rauhaa riittämiin.

Unzen Onsenin liemistä

Unzenin kuumavesilähteiden vesi saattoi olla 98-asteista ja höyryt jopa 120 °C. Kaasupilvi oli pääasiassa vesihöyryä, johon oli sekoittunut hiilidioksidia ja vahvasti mädälle kananmunalle haisevia rikkivetyjä. Lähteet olivat kuulemma verrattain vahvasti happamia rikkilähteitä, jotka sisälsivät ainakin rauta-, alumiini- ja sulfaatti-ioneja.

Länkkärin oli vaikea uskoa, että liki myrkylliseltä kuulostava liuos olisi hyväksi muun muassa reumatismille, diabetekselle ja iho-ongelmille, kuten meille kirkkain silmin väitettiin. Saattoi se hyvinkin edistää ihon vaalenemista, minkä perään japanilaisnaiset kovasti haikailivat.

Onseniin meno vähän jännitti. Ei siksi, että siellä kylvettiin alasti, sillä lähes kaikissa Japanin kylpylöissä naiset ja miehet kylpevät nykyään erikseen, vaan siksi, etten tarkalleen tiennyt, kunka homma tuli protokollan mukaan hoitaa. Kynnys oli silti varmaan matalampi, kuin ensi kertaa saunaan astuvilla ulkomaalaisilla.

Japanilainen kylpyläetiketti – lyhyt oppimäärä

Kämpillä tankkasimme vettä ja pukeuduimme meitä varten viikattuihin puuvillakimonoihin sekä asuun kuuluvaan ”päällystakkiin”. Oli jostain syystä hyvin tärkeää, että kimonon vasen lieve laitettiin oikean päälle. Naiset solmivat vyökaitaleen vyötärölle ja miehet lantiolle. Sitten sipsutettiin kylpyläreissua varten varatuissa varvikkaissa pukuhuoneisiin.

Ainakin Unzen Sky -hotellissa naisten puoli oli merkattu selvästi punaisella mekkoakalla ja vaaleanpunaisella noren-verholla ja miesten puoli sinisellä tikku-ukolla ja vaaleansinisellä oviverholla. Niistä ei voinut erehtyä.

Pukuhuoneiden koreihin jätettiin paitsi kaikki rihman kiertämät myös kylpypyyhkeet. Vain pikkuruisen pesupyyhkeen sai ottaa höyryisen kylpyhuoneen puolelle. Sitäkään ei kuulemma perinteisesti käytetty. Unzen Skyssä saattoi halutessaan napata ovelta matalan pikkupallin ja vesikulhon mukaan.

Terapiaa tähtien alla

Hiukset sitaistiin ylös, sillä tukkaa kylpyyn ei saanut upottaa. Sitten peseydyttiin matalissa, ”istumasuihkuissa”. Siinä hommassa tuo pikkupalli oli avuksi. Vesikulho olisi näppärä lähinnä, jos suihkuja ei olisi ollut tarjolla. Silloin kulholla olisi voinut ammentaa pesuvedetkin lähteestä. Puhdas kylpijä oli valmis astumaan kuumaan lähteeseen. Pesupyyhkeen voi joko taitella pään päälle tai asetella sopivaan paikkaan altaan laidalle.

Vesi oli todella kuumaa, ja höyryt haisivat vahvasti rikiltä. Kovin kauaa liemessä ei pystynyt ahdistumatta lillumaan. Välillä voi käydä vilvottelemassa ja kunnon pesuilla – ja altaassa sai toki käydä pariin, miksei useampaankin kertaan.

Kylpysalin lisäksi Unzen Skyn Onsenissa oli allas myös ulkona. Pieneen japanilaiseen puutarhaan kivetyssä ”lammessa” viihdyin paljon paremmin. Toisella kylpylävisiitillä satuin olemaan naisten puolella ylhäisesti ja yksin. Ilta oli viileä, ilma raikasta, ja taivaalla tuikki Orionin tähtikuvio.

Vaikkeivät tuliperäiset alkuaineet kaikkia terveysväittämiä täyttäisikään, ruumis ja sielu kylvyssä ainakin lepäsivät. Rentoutuneet reissuroopet päättivät illan muutaman suklaapalaan ja sakekupposeen pehmeästi valaistuja helvetin hönkäyksiä katsellen.