Kiira kuokkavieraana

Lapintiirat olivat riemastuttaneet meitä rantakalliolla ja saaren ilmatilassa toukokuun alusta lähtien. Ne ovat topakoita ja äänekkäitä – lintumaailman Pikku Myitä. Heinäkuun viimeisellä viikolla tiirat häipyivät. Satagrammaiset lintuset lähtivät noin 70000 km matkalleen kohti Etelämantereen merialueita! Kesä oli kukkeimmillaan. Kalliot olivat lämpimiä jalan alla, ja mailleen käyvä aurinko korosti kauniisti kuivuuden kultaamia heiniä ulkosaarten rannoilla. Tuli haikea olo.

Maallisia murheita

Luonnonläheistä elämäämme saarella oli Suomeen palaamisestamme lähtien varjostanut ahkera pääkaupunkiseudulle ravaaminen. Vuokralaisten kanssa oli ollut vastoinkäymisiä. Talostamme olivat hajonneet kieltämättä varsin pitkään palvelleet porakaivopumppu ja astianpesukone, viemäriä jouduttiin avaamaan ym.

Lisäksi noihin lapsuudenkotini järvimaisemiin louhittiin Länsimetroa. Lähin pysäkki tulisi vain muutaman kymmenen metrin päähän tonttimme nurkasta. Se tietää megalomaanisia muutoksia koko lähiseudulla, mikä taas vaati monituisissa kokouksissa läsnä oloa.

Järven rannat ovat olleet valtaosin samojen sukujen hallussa 80–90 vuotta. Suurin osa naapureista on joko sukulaisia tai elinikäisiä naapureita. Koko muutosprosessiin varautumisprojekti on ollut kevään ja kesän mittaan henkisesti hyvin raskas, eikä maalia näy aivan lähitulevaisuudessa. Onneksi valtaosa omaisuudesta on jo käyty läpi ja myyty, ja matkavuodet auttavat henkisessä irtiotossa.

Puhdetöitä iloisten tähtien alla

Emme turhaan olleet laittaneet talteen meren hiomia, hopeanharmaita laudan paloja ja ajopuita vuosien varrella. Toteteutimme kesän mittaan aivan erityistä tilaustyötä. Valikoin ja putsasin puun kappaleita, muotoilin tekstejä ja tulostin ne kartongeille. Kokosimme laudoista eri kokoisia kylttejä. Leikkasin tekstit sapluunoiksi ja suihkutin spraymaalilla. Sahatut laudan päät viimeistelin harmaalla kuultovahalla ja tekstit pikkusiveltimellä.

Oskari työskenteli ahkerasti hienon rasian parissa. Aitona saaristolaiskäsityönä valmistui laatikko, jonka toiseen puoliskoon sopi shamppanjapullo ja toiseen nimikirjaimin koristellut kuplajuomalasit. Loppusilauksena se sai pintaansa himmeän kalustevahan, joka korosti hienosti nurkkien kauniita sormiliitoksia.

Omaan tehtävänkuvaani kuuluivat myös erilaisten koristeiden, nimi-, ohjelma-, menu- ym. korttien muotoilu, tulostus, leikkuu ja solmiminen. Väriskaala jatkoi ajopuiden linjaa eri asteisin harmaan sävyin. Puuhaa riitti, enkä ollut ainoa työllistetty. Evitskogin tehtaalla valmistuivat muun muassa baaritiski ja kuvaustausta. Nöykkiössä jatkettiin ohjelmanippujen, viirinarujen ja basilikasiemenkuorien parissa aivan viime metreille saakka.

Työntäyteinen aamu

Elokuun 12. heräsimme aikaisin kauniiseen kesälauantaiaamuun muutama huonosti nukuttu yö takanamme. Auto oli lastattu valmiiksi ”kylttitehtaan” tuotoksilla, karttapallolla, koristelaatikolla, tarvittavilla työkaluilla ym. Perillä odotti jo valtava pakettiauto, josta purettiin Evitskogin pajan tuotteita, valtavia pehkoja koivun oksia, mahtava määrä juhlajuomia, rautakanki ym. tarpeellista.

Espoon Karhusaaren Sinebrychoffin Huvilan oli rakennuttanut upporikkaan panimosuvun vesa Nicolas Sinebrychoff. Tila oli lohkaistu 1890 hänen veljensä perimistä Hagalundin kartanon maista. Uusrenesanssia edustavat rakennukset oli suunnitellut perheen ystävä ja arkkitehti Karl August Wrede. Espoon perinneseura Aurora kertoo, että asiantuntijat pitävät huvilaa talousrakennuksineen Espoon 1800-luvun huviloista rakennustaiteellisesti arvokkaimpana ja mielenkiintoisimpana.

Vuosien saatossa huvila oli siirtynyt Åbo Akademin omistukseen. 1980 se oli suunnitellut alueen myyntiä rakennusyhtiölle, joka oli aikonut purkaa rakennukset ja rakentaa niiden paikalle liiketiloja. Kirjavien vaiheiden jälkeen Espoon kaupunki oli kuitenkin käyttänyt etuosto-oikeuttaan ja päättänyt kunnostaa rakennukset kulttuurikäyttöön. Hauska sivujuonne on se, että nykyisin Karhusaaren taidekeskuksena tunnetun tilan entisöinnistä oli vastannut saarinaapurimme, Pallasmaan Jussi.

Kymmenien vapaaehtoisten työskenneltyä tunteja yhdeksi päiväksi ja illaksi vuokratulla huvilalla se alkoi näyttää persoonallisella tavalla varsin kutsuvalta ja juhlavalta. Tyylikkäät harmailla ja valkoisilla sävyillä leikkivät viirit toivottaisivat kutsuvieraat tervetulleiksi. Koivun oksin koristellulta auringon harmaannuttamalta taululta löytyisivät pellavanaruille yhtä harmaantuneilla pyykkipojilla ripustetut istumapaikkakortit.

Hämyisän huvilan saleissa hohtivat puhtaan valkoiset pöytäliinat, jotka olivat koristeltu vihrein lehväköynnöksin. Lautasille oli taiteltu liinat, joiden päälle oli aseteltu hamppunarulla niputetut ohjelma-, menu- ja kiitoskortit. Nippujen päälle oli solmittu yrtin oksat ja nimilaput. Viini- ja vesipullotkin sopivat huvilan sekä kattauksen sävyihin täydellisesti – ja huvilassa tuoksuivat koivu ja rosmariini!

Onnen päivä

Kävelin siskoni kanssa Helsingin niemen halki kohti Punanotkon puistikkoa kampaamon vessassa pikaisesti päälle vetäistyssä mekossa ja topissa. Sää oli pehmeä ja lämmin. Kevyt tuulonen vilvoitti mukavasti. Vastaan käveli ihmisiä shortseissa, T-paidoissa ja kesähamosissa. Joku turistiressu kantoi painavaa rinkkaa.

 

Terassoidun puistikon laidalla komeana seisovan kaksitornisen tiilikirkon oli 1878 pidetyn arkkitehtuurikilpailun jälkeen suunnitellut tukholmalainen arkkitehti Adof Emil Melander. Juhannuskokkojen kukkula oli kirkon vielä sijaintipaikkaa päätettäessä ollut laitakaupunkia ja alue rakentamaton. Kirkko oli valmistunut 1891 ja se oli nimetty Johannes Kastajan nimikkopyhäköksi Helsingin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan jaon yhteydessä 1905.

Katedraalimainen Johanneksenkirkko on Suomen suurin kivikirkko ja sinne mahtuu jopa 2600 ihmistä. Uusgoottilaista tyylisuuntaa edustavan ristikirkon tornit kohoavat yli 70 metriin ja sen sisätilat ovat suomalaisiksi hyvin koristeelliset lasimaalauksineen, kaari-ikkunoineen ja kattokruunuineen. Kirkko oli ollut myös Rööperissä lapsuutensa asuneen äitini kotikirkko. Hän oli paennut perheensä mukana Helsingin suurpommituksia maalle Espooseen. Silloin kirkko oli vaurioitunut – muun muassa useita ikkunoita oli särkynyt.

Istuuduttuani päälaivan vasemmalle puolelle ensimmäiseen penkkiriviin kirkon vuonna 1891 saksalaiselta urkutehtaalta valmistuneet upeaääniset urut alkoivat soida. Keijo-sedän häissäni soittama Massenetin Thais-oopperan Meditation kaikui kauniisti kirkon holveissa. Sen jälkeen laskeutui hiljaisuus.

Sulhanen, bestman ja kolme sulhaspoikaa nousivat kuorin korokkeelle. Sitten sievät morsiusneidot kiiruhtivat paikoilleen korokkeen toiseen laitaan hopeanharmaissa mekoissaan. Pian kirkkosalin täyttivät Erkki Melartinin Juhlamarssin mahtipontiset ensisävelet. Hääväki nousi seisomaan, ja Oskari saattoi käsipuolessaan Emilia-tyttöämme kohti alttaria. Heidän edessään kulkeva Emilian kummipoika piti käsissään kylttiä, jossa luki: ”Calle – Here she comes. No time to run!” Pyhä toimitus meni nopeasti, ja kirkosta astui saippuakuplasateeseen onnellinen, vastavihitty aviopari – Mr& Mrs.

Vesiteitse Karhusaareen

Muutama sadepisara saatteli hääväen, kun astuimme vanhaan, mahonkirunkoiseen vesibussiin Kompassitorin rannassa. Suomenlinna jäi sadeverhon taakse, mutta aurinko paahtoi Tuulikin kantta, ja vesibussissa tuli kuuma. Oli yksi kesän lämpimimmistä päivistä.

Ravintola Carousel ja Löyly-sauna jäivät taaksemme styyrpuurin puolelle. Ohitimme Melkin ja kiersimme Lauttasaaren. Mietin, miten erilaiselta Koivusaari näyttäisi muutaman vuoden päästä, kun se olisi rakennettu täyteen kerrostaloja. Lopuksi ohitimme Hanasaaren ja kiinnityimme Karhusaaren valkeakaiteiseen laituriin – ihan niinkuin Sinebrychoffit runsaat sata vuotta aiemmin.

Odotimme hääparia huvilan pihaterassilla kuohuviinilasilliset käsissämme, kun he saapuivat jumalattoman hienolla Mersulla. Nostimme maljat nuoren parin onneksi, ja uskomattoman hauskat ja lämminhenkiset juhlat pääsivät alkamaan.

Unohtumaton ilta

Hyvä ruoka on lähellä hääparin sydäntä – ja se näkyi. Fat Ramenin loihtimat fuusioaasialaiset sapuskat olivat herkullisia. Sulhasen siskon tekemät cup caket ja Death by Chocolate -nimiset cake popsit sulivat suussa – eikä juomissakaan ollut säästelty. Morsiusparin äidit olivat koonneet kuvia parin lapsuudesta, ja olin koonnut niistä esityksen juhlakansan ja -kalujen iloksi. Puheissa sukulaiset ja ystävät kertoivat hauskoja sattumuksia pariskunnan menneisyydestä ja antoivat varteenotettavia neuvoja tuleville vuosille.

Yhtäkkiä taivas pimeni – ja morsian kiiruhti sisään valkoisen puvun pitsien reunustama selkä sadepisaroista kosteana. Ympärillä jyrisi ja salamoi raivoisasti. Satoi kaatamalla taivaan täydeltä, ja huvilan avoimet ikkunat suljettiin pikaisesti. Kiira-rajuilma vyöryi Karhusaaren ylle. Katselimme vettä valuvien ikkunalasien läpi, miten pihan vanhat puut huojuivat myrskytuulessa. Pian sisään juoksi myös litimärkä sulhanen – kuin suoraan suihkusta, vain sekunti–pari ennen kuin sisäänkäynnin tasanteelle rysähti vanha lehmus.

Sää oli kuin morsian!? Emilia nauttii toki draamasta, mutta kenties vähempikin olisi riittänyt? Helsingin majakalla oli mitattu 32,5 sekuntimetrin puuskia, ja Karhusaaressakin tuuli lienee yltänyt 30 metriin sekunnissa. Onneksi myräkkä meni ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Huvilan terassin jyhkeän kivikaiteen pylväs oli rojahtanut pihaportaille, ja neljä puuta oli kaatunut hiekkatielle, jota olimme kävelleet laiturilta huvilalle. Pääsisäänkäynti oli tukossa, mutta vaari pyörätuoleineen saatiin kotimatkalle varauloskäytävän kautta. Moottorisahoja emme olleet älynneet pakata mukaan, joten oli soitettava palomiehet hätiin.

Kiiran vierailun jälkeen ilta jatkui tanssin ja ilonpidon merkeissä pilvien valitettavasti peittäessä Perseidien meteoriparven järjestämän tähdenlentoshown. Hääparin ystävät lauloivat ja soittivat herran ja rouvan ensimmäisen, romanttisen tanssin ja pari muuta kaunista kappaletta, minkä jälkeen Dj soitti valikoitua musiikkia ripaskasta reaggeatoniin. Tanssilattialla nähtiin mielikuvituksellisia askelyhdistelmiä ja villejä kuvioita.

Kuten ohjelmakorttiin oli präntätty, kaikki hauska loppuu aikanaan. Huvila piti tyhjentää ennen kahta ja järjestellä huonekalut alkuperäisille paikoilleen. Urakassa oli mukana sopivasti reipasta talkooväkeä. Ei mennyt kauaa, kun roskat oli roudattu pois ja omat tavarat pakattu pihalla odottavaan pakettiautoon (jonka päälle ei, ihme kyllä, ollut kaatunut puita!).

Nuoret suuntasivat jatkoille Stadiin, kun taas väsyneet mutta onnelliset, tuoreet appivanhemmat kyydittiin tutimaan. Jätimme Karhusaaressa kummittelevan Sinebrychoffin Annan vaeltelemaan huvilaansa yksikseen.