Kevätkiireitä

Suomessa on näin kylmä kevät vain muutaman kerran vuosisadassa! Hyytävä ilmamassa istahti Suomineidon syliin eikä suostunut mukavalta sijaltaan liikahtamaan. Saimme vettä, rakeita, räntää ja lunta eteläsaaristossakin. Yhtenä aamuna lätäkötkin olivat riitteessä. Voisi luulla, että ilmastonmuutos on vain huru-ukkojen höpinää, jolleivät uutiset arktisilta merialueilta ja Andien vuoristosta kertoisi ihan muuta.

Kylmyydestä huolimatta pienen kasvimaamme mullasta alkoi tunkea hentoja vihreitä versoja. Kasvun ihme hämmästyttää joka kevät. Toivoimme kovasti, etteivät kylmät yöt (tai tuoretta vihreää halajavat metsämyyrät) vie kaipaamaamme satoa. Sitä odotellessa pistimme sisarentyttäreni, Kodiakin Mickyn, inspiroimina mungpapuja, linssejä sekä auringonkukansiemeniä idätyspurkkiin ja muutaman päivän päästä rouskutimme meheviä ituja osana aterioita.

Takka loimotti lämpöä ja tunnelmaa tupaan. Meillä ei ollut hätää, mutta pesillään kyyhöttäviä haahkaemoja kävi sääliksi. Toukokuun puoliväliin päästyämme olimme löytäneet saaresta kuusi pesivää haahkaa. Vielä puuttui neljä, ennen kuin pääsisimme viime vuoden tasolle. Samoihin aikoihin Suomen puolustusvoimat harjoittelivat Russarössä, täsmälleen kuten männävuonnakin. Pauke ja jylinä kuulosti siltä, kuin Länsimetro olisi ulottunut jo ainakin Hankoon saakka.

Ihanat, lämpöiset kevätpäivät tulivat lopulta!

Olimme jälleen pääkaupunkiseudulla hoitamassa juoksevia asioita, kun hellekelit iskivät. Emme olleet osanneet pakata mukaan mitään sellaisiin säihin sopivaa. Saaresta lähtiessä päällä olivat totuttuun tapaan untuvatakit ja lämpimät pitkät housut. Parin päivän kuluttua kaipasimme jo shortseja, mutta kaikki kesävaatteet olivat saarella. Eihän muutamaksi päiväksi viitsi pakata koko garderoobia mukaan!

Jokainen kevätpäivä, jota ei saa viettää saaristossa, tuntuu kidutukselta. Toki teimme mukavia kävelyretkiä Espoon Rantaraitilla, Helsingin puistoissa ja Kirkkonummen retkireiteillä. Sielläkin näkyi monia vesilintuja, hanhia, lokkeja ja rastaita. Käki kukkui ja pikkulinnut liversivät hiirenkorville poksahtaneissa lehdoissa. Se ei vaan tuntunut samalta.

Kun pääsimme taas saaristoon, koivut hohtivat heleän vihreinä, meriveden lämpötila oli kivunnut jopa puolenkymmentä astetta, ja maasto oli todella kuivaa. Luonto kaipasi vettä – ja me pesuvesiä sadevesisaaveihin.

Kun kävelimme vakioreittiämme, löysimme kolme haahkanpesää lisää. Yksi niistä oli omalla tontillamme, aivan liki mökkiä. Valitettavasti siinä lepäsi kuollut emo. Joku otus oli tappanut sen ja pureskellut sen selkään ja kylkeen reijät, joiden kautta sisuskalut oli syöty. Epäilimme syypääksi minkkiä. Komea minkkiuros oli joutunut sadevesisaaviimme vain neljän–viiden metrin päässä pesältä. Se olisi voinut tappaa haahkaemon ennen kuin Oskari auttoi sen minkkien taivaaseen.

Toukokuun 25. päivä yhdestä seuraamastamme pesästä oli jo lähdetty maailmalle. Vesillä oli myös koskeloita, merihanhia ja kyhmyjoutsenia pörröisine poikueineen. Aurinko helotti voimalla. Viileys väistyi päivä päivältä ja yö yöltä. Kevät oli ohi, ja olimme astumassa kesään.