Kaunis, vehreä Lao(s)

Aurinko laskee vuorten taakse. Haalea taivas tummenee keltaisen ja oranssin sävyihin illan pimeyden laskiessa mahtavan Mekongin ylle. Vuorten hiekan värinen, punertavan ruskea joki virtaa rauhallisena ja voimakkaana. Mutta rauhallisuus oli kaukana Formulakuskimme menosta matkalla tänne.

Lähdimme Phonsavanista aamulla puoli yhdeksän maissa. Olimme ainoat asiakkaat minibussin kyydissä. Pysähdyttyämme tankkaamaan päättelimme, että kuljetusfirmalla täytyi olla muutakin asiaa Luangprabangiin kuin meidän kyyditseminen. Tankkiin hulahti dieseliä kahden ja puolensadantuhannen kipin edestä, ja olimme maksaneet reissustamme yhteensä kaksisataaneljäkymmentätuhatta. Homma ei taida kannattaa pelkästään turisteja kuskaamalla.

Seiskatie oli asfaltoitu, mutta kuoppainen ja kapea, juuri ja juuri riittävän leveä kahdensuuntaiselle liikenteelle. Pientareita ei ollut nimeksikään saati minkäänlaisia kaiteita. Ajoimme tuttuun tapaan ylös, alas ja ympäri vuorten rinteiden, kaksisataakuusikymmentä kilometriä – kuusi ja puoli tuntia. Tähän alkaa tottua. Ei jaksa enää kauhistella korkeuksia, jyrkänteitä ja ohituksia. Liikennettä oli onneksi selvästi vähemmäin kuin Kiinan vuoristossa.

Simppeliä elämää – tiellä

Matkan varrella oli taas aivan mielettömän hienoja maisemia, vuoristoa, pilviä ja pieniä tienvarsikyliä. Laon vuoret ovat lähinnä suuria hiekkakasoja. Kalliota ei ole nimeksikään vaan maa on punertavaa tai kellertävää tiiviiksi pakkaantunutta hienoa hiekkaa tai savea, jonka vain kasvillisuus tuntui pitävän kasassa. Kasvusto oli vehreää, runsasta ja läpitunkemattoman tiuhaa. Lähempänä Luangprabangia rinteitä oli parturoitu ja luonnontilaisen metsän tilalla oli pieniä viljelysplänttejä. Ananaspalstat jäivät vahvimmin mieleen.

Hyvin pienet pikkukylät oli rakennettu tien varrelle, aina sille puolelle tietä, missä oli edes pieni kaistale maata, jolle mahtui rakentamaan. Jos vuoren rinne nousi heti tien vierestä korkeuksiin, hökkelipahaset oli rakennettu jyrkänteen puolelle niin, että lattia alkoi tien tasolta ja takaseinä oli pitkien tolppien varassa. Jos taas jyrkänne putosi heti tien laidasta, taloille oli kaivettu hiukan lisää tilaa rinteen puolelta.

Pikkukylien elämää oli hauska katsella minivänin ikkunasta. Mökkien katoilla laakeissa koreissa kuivattiin pieniä, kirkkaanpunaisia chilejä, joista korjattua levää ja ties mitä. Talojen edustoilla oli viljaa kuivumassa. Katosten varjoissa myytiin erilaisia maataloustuotteita. Pihoilla ja tiellä juoksenteli possuja, kanoja, ankkoja, lehmiä, koiria – kaikensorttisia kotieläimiä. Joka kerta jännitti, miten ne ehtivät pois autojen alta. Sydän hyppäsi suorastaan kurkkuun, kun kapean tien laitaa kulki pörrötukkaisia, likaisia lapsia, sen ikäisen näköisiä, että olivat vasta oppineet kävelemään. Välillä siinä taapersi pienet sisarukset vieretysten, käsi kädessä… Lapsikuolleisuus on kuulemma silti laskussa.

Matkan teko käy päivän työstä

Suunnillen puolessa välissä saimme matkakumppaniksemme laomiehen nyssyköineen. Muuten taitoimme matkaa yhden pysähdyksen taktiikalla. Yhtäkkiä kuskimme vain vetäisi tien laitaan jyrkänteen reunalle rakennetun näköalaravintolan eteen. Ei täällä muunlaisia olekaan! Vähän murua rinnan alle ja visiitti alakerran kyykkyhuussiin. Minneköhän senkin viemäri vie? Hyyskä oli kuitenkin ihan vesiklosetti. Sitten taas takaisin minibussiin, musa päälle ja nasta lautaan. Länsimusalevyn loputtua kuuntelimme paikallista – kuskimme top sata.

Kun pääsimme perille, iltapäivän kuumimpaan hetkeen, persaukset hiestä märkinä, alkoi tuttu kuljetusyrittäjien palvelujen tarjontakilpa. Tingimme puoleen ja varmasti maksoimme vieläkin ylihintaa. Paitsi Vietnamissa täälläkin tuntuu tyyli olevan: turistilta tuplahinta. Toki sen ymmärtää köyhässä maassa, mutta selvä kusettaminen ärsyttää. Se on matkailun ikävimpiä, kyllästyttävimpiä ja väsyttävimpiä puolia. No – hyvä juoma (ja ruoka ja peti), parempi mieli.