Kääntöpiste: kohti pohjoista

Kävelemme pölyävän pikkutien päästä lähtevää kävelyreittiä tunnelmallisen peikkometsän läpi. Lehvien keskeltä, pikkuruiselta aukiolta avautuu surkea näkymä likaiselle, vetäytyvälle jäätikölle. Sen täytyi olla kärsivien jääkarhujen ohella kouriintuntuvin esimerkki maapallon lämpenemisestä. Jäätikkö hengittää yhä, mutta tekee hidasta kuolemaa.

Parkkeeraamme likemmäs jäätikköä ja taaperramme vajaan tunnin sen juurelle tasaisesti sinne ja takaisin virtaavan ”hautajaissaattueen” mukana. Reitti on aidattu naruin, ja vähän väliä on varoituskylttejä: Varo kivivyörymiä! Varo irtoavia jäälohkareita! Varo tulva-aaltoa! Pelottelun päätteeksi kehotetaan kysymään perheiltä, jotka ovat menettäneet läheisiään näillä jäätiköillä, oliko turva-aitojen ohittaminen sen arvoista. Silti turisteja kulkee merkittyjen reittien ulkopuolella koko ajan.

Alpine Scenic Route & Haast Pass

Lähdimme Waiau-joelta ja Te Anausta vasta iltakuuden jälkeen ja ajoimme ”vanhoja jälkiä” takaisin vain kuutisenkymmentä kilometriä pikkuruisen Mossburnin kylän läpi Mossburn Country Parkiin. Se oli sievä, pieni maatila, jonka siistillä pihamaalla oli varsin hyvin varusteltu leirintäalue. Vietimme tämän talven reissun eteläisimmän illan puna-apilaa puskevan kesantopellon laidalla katsellen kaukana siintävien vuorten silhuetteja.

Seuraavana päivänä jatkoimme Queenstownin Harbour Fish -kalakaupan ja French Bakeryn eväin sekä pitkän ja aivan käsittämättömän kippuraisen ylämäen jälkeen Alpine Scenic Routelle. Reitti kulki kauniiden alppimaisemien kautta upean Mount Aspiring -kansallispuiston ja Haast-solan läpi kohti länsirannikkoa.

Asetuimme yöksi Pleasant Flatin pienelle, mutta suositulle Conservation-leirintäalueelle. Leirintäalue oli Haast-joen ja sitä myötäilevän Haast Pass -tien varrella. Tieltä oli hieno näkymä 2640 m korkuiselle Hooker-vuorelle ja -jäätikölle sekä sen lähes samoihin korkeuksiin yltäville naapureille.

Söimme Harbour Fishistä hankitut osterit pre-joulun merkeissä vielä samana iltana. Olimme ostaneet em. puodista myös kalaa ja manukasavustettuja vihersimpukoita niin paljon kuin auton pikkuiseen jääkaappiin saimme mahtumaan. Tähtäsimme vähän niinkuin suomalaisen joulun kalapöytään kunhan aatto koittaisi.

Etelän Alppien kuuluisat jäätiköt

Vierailtuamme Haastin opastuskeskuksessa olimme valmiita ottamaan vastaan, mitä länsirannikkoa seuraavalla Glacier Highwayllä oli tarjottavanaan. Heti alkuun suhautimme tien poskessa ”whitebaitia” mainostavan, pienen kyltin ohi. Käännyimme ympäri ja kurvasimme rantaan.

Whitebait on paikallinen erikoisuus. Nuoria, vaaleita kaloja saa pyytää vain syyskuun alusta marraskuun puoliväliin, kun ne saapuvat suurina parvina ulkomereltä kohti jokisuistoja. Sillon niitä kauhotaan rantavesistä pienisilmäisillä haaveilla.

Curly Treen pienelle konttikioskille saapui ohikulkijoita rauhallisena mutta tasaisen virtana. Perheyrityksen isäntä paistoi ”Whitebait Patties” eli kananmunan valkuiaisella ”sidottuja” pikkukalalättyjä ja asetti ne voideltujen paahtoleipäviipaleiden päälle. Mausteeksi pyöräytettiin myllystä merisuolaa ja mustapippuria sekä puristettiin tilkka sitruunamehua. Voi hyvät hyssykät, miten mielettömän hyvää! Se oli epäilemättä elämäni paras paahtoleipä.

Melkein 13 km pituinen Fox-jäätikkö on Uuden-Seelannin länsirannikon jäätiköistä pisin. Se syntyy maan korkeimmilla, kolmetonnisilla huipuilla. Nimensä se on saanut siellä ensimmäisenä vierailleelta turistilta (sattui myös olemaan Uuden-Seelannin pääministeri). Jäätikön maorinimi on Te Moeka o Tuawe, joka tarkoittaa Tuawen sänkyä. Tuawe tunnetaan maorilegendoista, mutta sängyn rooli on kadonnut historian hämärään.

Jäävirta putoaa runsaat kaksi ja puoli kilometriä vuorten huipuilta suoraan lauhkean vyöhykkeen sademetsään, vajaan 300 m korkeudelle merenpinnasta. Jää virtaa ylempänä jopa 4–5 m ja alempana noin 50–60 cm vuorokaudessa. Jäätikön reunaa katsomaan käveli noin tunnissa. Jouluaatonaattona 2017 turvalliseksi katseluetäisyydeksi oli arvioitu noin 450 m.

Kuuluisin länsirannikon jäätiköistä on kauneimpana pidetty Foxin naapuri, Franz Josef. Se syntyy hieman alempana ja on muutaman kilometrin Foxia lyhyempi. Tutkimusmatkaaja Julius von Haast ja jokunen geologi nimesivät jäätikön 1865 Itävalta-Unkarin keisarin mukaan. Maorit kutsuvat sitä Ka Roimata o Hine Hukatereksi, Hine Hukateren kyyneliksi. Franz Josef virtaa 1,5–7 m vuorokaudessa. Vaellus Franzin helmoihin vei puolitoista tuntia.

Vaihtelevien säiden ja ilmastonmuutoksen kurituksessa

Menneen kevään aikana vuorten länsipuolelle oli tullut paljon sateita. Vuorille oli kertynyt reilusti lunta ja rannikolla oli koettu suuria tulvia. Alkukesä oli pitkään ollut epätavallisen lämmin ja kuiva. Molempien jäätiköiden jättämien karujen laaksojen pohjalla valui komeasti kuohuvat, savenharmaat joet kohti merta. Siellä voi kokea jääkauden lopun fiiliksiä livenä.

Molempia jäätiköitä pääsee katsomaan ilmaiseksi sitä varten valituilta näköalapaikoilta muutamien satojen metrien päästä. Jäätiköt elävät koko ajan, ja säätilat vaikuttavat jäätikkölaaksojen turvallisuuteen. Puistonvartijat tarkistavat tilanteen päivittäin, määrittävät turvaetäisyydet, virittävät aidat tarpeen mukaan ja merkitsevät rajoitukset opastuskyltteihin.

Lähemmäs jäätiköitä pääsee opastetuilla retkillä. Molemmille järjestetään mm. jäätikönreunavaelluksia, jääkiipeilyä ja jäätikkökävelyitä. Viimeksi mainitut edellyttävät erikoisvarusteita ja helikopterikuljetuksen jäätikön ylempiin, vakaampiin osiin. Reissut kestävät n. 5 tuntia, ja kustannus on runsaat 100 NZD tunnilta. Jäätikkökävelyä teki mieli, mutta tuolle 500 taalalle oli muutakin käyttöä. Sitä paitsi, olimme tupruttaneet oman osamme fossiilisia päästöjä tien päällä jo muutenkin.

Helikoptereita pörräsi jylhissä maisemissa riittämiin ilman meitäkin. Ilmassa oli 3–4 helikopteria kerralla, ja laskin tien varrelta vähintään 5 pikkukenttää, joilta järjestettiin lentoja jäätiköille, eikä siinä varmaankaan vielä ollut kaikki. Foxia ja Fransjooseppia markkinoitiin maailman helpoimmin saavutettavina jäätikköinä. Höpönhöpön! Perito Moreno Argentiinassa oli vain lyhyiden venekuljetuksen ja jalkapatikan päässä tiestä ja sitä pääsi ihailemaan paljon lähempää.

Muutaman tunnin vaellukset likemmäs jäätiköitä olivat nostaneet hien pintaan. Ajoimme yöksi Otto’s Corner -leirintäalueelle ja painuimme Mapourika-järveen uimaan. Vesi tuntui ihanalta! Lämpötila oli kuin suomalaisjärvessä alkukesästä. Otto’s Corner oli pieni leirintäalue toisen, Mc Donalds -nimisen, vieressä. ”Mäkkäri” oli kauempana järvestä, lähempänä tietä ja pienen joen rannalla.

Jouluyö hullujenhuoneella

Ajoimme Uuden-Seelannin ”Suurta Valtamerireittiä” sillä kertaa kohti pohjoista. Kippuraisen rannikkotien varrella vaihtelivat reheväkasvustoiset vuoren rinteet, pitkät, jokien mukanaan tuomien puunrunkojen ja oksien täyttämät hiekkarannat sekä vehreät laidunmaat.

Ylitimme lukuisia, vuorilta voimansa kerääviä, kristallinkirkkaita jokia varsin tunnelmallisia siltoja pitkin. Mukavan ajopäivän päätteeksi käännyimme Hokitikan kaupungin yläpuolelle vievälle kapealle tielle. Ohitimme hautausmaan ja asetuimme vanhan mielisairaalan pihanurmelle jouluaaton viettoon. Korkealta rantatörmältä oli mahtavat näkymät Tasmanianmerelle.

Katoimme joulupöydän kämpperin eteen törmän reunalle. Jollei tuon maiseman äärellä mieli eheydy, niin ei sitten millään! Olimme valmistaneet alkupaloiksi graavattua kirjolohta, mutta se osoittautui syömäkelvottomaksi. Maku oli niin karmea, ettei kalaa voinut syödä edes paistettuna. Kummastelimme kovasti, millä metodeilla tuossa meren ympäröimässä, lukuisten järvien ja vielä lukuisampien jokien maassa niitä kasvatettiin.

Juhla-ateria ei onneksi ollut siitä kiinni. Se koostui jumalaisesta Uuden-Seelannin merianturasta, runsaasta salaatista ja kiwikuohuviinistä. Jälkiruoaksi ahmimme suklaapalakeksejä. Aiemmin päivällä olimme mässäilleet Tiina-siskon matkaevääksi antamilla Supersalmiakeilla. Olimme roudanneet pikkupussukan Suomesta saakka ja onnistuneet säästämään sen tuon erityisen päivän kohokohdaksi.

Seaview Hospital oli rakennettu 1872 ja se oli aikanaan pienen kaupungin suurin työnantaja. Sairaalakompleksin päärakennuksiin kuuluivat mm. makuusalit, yksityishuoneet, ruokasalit sekä pehmustetut huoneet. Sairaalan yhteydessä toimi myös Hokitikan 30 sellin vankila.

Kolme Seaview’n yksiköistä suljettiin 1990-luvulla mukaan lukien sairaanhoito-opisto. Sulkemisensa jälkeen laitoksen tiloja on käytetty mm. armeijan kaupunkisodankäynti- sekä etsintä ja pelastusharjoituksiin.

Paikan nimi oli vaihdettu Seaview Lodgeksi, mutta nimenvaihdos ei ollut hävittänyt siellä vallitsevaa tunnelmaa. Ränsistyneissä sairaalakompleksin rakennuksissa oli yhä aistittavissa niiden alkuperäinen käyttötarkoitus.

Saimme käyttää potilaiden vessojen ja suihkujen sekä sairaalan keittiön, ruokalan ja olohuoneiden tiloja vapaasti. Oleskelutiloissa erinomaisesti toimiva wifi tuskin toimi vielä 1800-luvulla. Sen avulla saimme kaipaamamme yhteyden Suomessa jouluaattoa valmisteleviin sukulaisiin ja ripauksen aitoa joulutunnelmaa Telluksen vastapuolella vallitsevan kesäkelin keskelle.

Pitkän päivän pimettyä kävelimme otsalampun valossa portaita ja polkua alas ”kiiltomatojen pesälle”. Jyrkänteen seinämiä peitti upea sinertävää valoa tuikkiva joulutähtivyö. Waitomo on aivain ylimainostettu. Sen luolat ovat suuria ja komeita, mutta muitakin kiiltomatoluolia on siellä täällä pitkin Uutta-Seelantia. Myös veneillä tutkittavia löytyy muualtakin, ja tätä nimenomaista onkaloa sai käydä ihmettelemässä aivan ilmaiseksi.

Neljättä kertaa Eteläsaaren poikki

Länsirannikko jäi taaksemme, kun kurvasimme tutusta Greymouthista kohti sisämaata. Etsimme taas uusia reittejä Eteläsaaren poikki. Ajoimme kiireettä Maruia-jokivartta seuraillen kumpuilevien maaseutumaisemien läpi ja lukuisten jokien yli kohti Eteläsaaren pohjoisosia. Ei se väärin ole, mutta tuntui pikkusen epäreilulta, että yhdelle maalle oli suotu niin paljon erilaisia maisemia: lumihuippuisia vuoria jäätikköineen, mahtavia jyrkkäseinäisiä vuonoja, upeita rotkolaaksoja, tuhottomasti kirkkaita jokia ja puroja, tulivuoria sekä kuumia lähteitä, kumpuilevia laitumia, reheviä sademetsiä ja kukkivia vuoristoylänköjä. Merikään ei koskaan ollut kaukana.

Teiden varsilla oli usein tauluja, joissa luki: ”Uuden-Seelannin tiet ovat erilaisia, jätä riittävästi aikaa”. Tiet olivat tosiaan kapeita ja kippuraisia, ja kun näkymät olivat niin häkellyttävän komeita, ei voinut ajaa kovin lujaa. Yleisrajoitus taajamien ulkopuolella oli 100 km/h, mutta siinä nopeudessa ei olisi voinut ihmetellä maisemia. Hyvä jos pysyi tiellä! Kyltit kehottivat päästämään perään kertyvää liikennettä ohi, ja lyhyitä ohituskaistoja tai odotuslevikkeitä oli suhteellisen usein. Tiet olivat kuitenkin keskimäärin selvästi paremmassa kunnossa kuin Australiassa.

Nyt meni hermot – ja sen kyllä huomaa

Saavuimme Owen River Recreational Reserven leirintäalueelle hyvissä ajoin joulupäivän iltapäivästä. Paikka näytti autiolta, miltei hylätyltä. Karjaportti oli kiinni ja tien laidassa seisovan tavernamotellin oveen kiinnitetyssä lapussa luki ”Suljettu”. 20 NZD:n leirintäaluemaksu olisi pitänyt maksaa sinne. Sujahdimme portista ja suljimme sen perässämme. Buller- ja Owen-jokien rajaamalla niemellä, laajalla ruohikkoisella leirintäalueella ei ollut ketään. Valitsimme mukavan paikan puiden alta Buller-joen ääreltä.

Oskari koitti kalaonneaan tutuksi käynein, laihoin tuloksin. Aloimme valmistaa illallista pienen jääkaappimme uumenista. Ihmeellistä, miten niin pieneen lootaan oli mahdollista säilöä niin monen herkullisen aterian ainekset. Oskari valmisti ensimmäistä kertaa elämässään Whitebait Pattyjä alkuperäisen, hyvin yksinkertaisen reseptin mukaan, ja ne onnistuivat täydellisesti!

Joku muukin uskaltautui suljetun portin taakse, ja iltaa kohti saimme seuraa muutamasta retkeilyautosta. Joulupäivää oli valitettavasti liittynyt juhlimaan myös laaja parvi erittäin sinnikkäitä verenimijöitä. Tungin housunpuntit ”mäkäräsukkiin” ja vedin helteestä huolimatta pitkähihaisen paidan päälle.

Yritin parhaan kykyni mukaan nauttia kauniista jokimaisemasta, vastapäisen naavametsäisen rinteen kauneudesta, herkullisista kalaruoista ja Milltonin tilan erinomaisesta Viognieristä, kun pikkumustat kaksisiipiset haravoivat hiusrajaa, tutkivat silmälasien sisäpintoja ja tunkivat nenään ja korviin. Vastikään niskaan suihkaistu, muka 6 tuntia toimiva, inhottava dietyylitoluamidimyrkky ei näyttänyt häiritsevän niitä mitenkään.

Siinä meni hermot! Pinkaisin autoon, suljin oven perässäni ja mäiskin muutamat mukaan livahtaneet otukset hengiltä. Yöllä satoi. Se oli paras hyönteiskarkotin. Mutta kun aamu valkeni poutaisena, päätimme jättää jokivarren mäkäräparvet seuraavien vierailijoiden riesaksi. Väsäsimme aamiaisen vajaan 40 km päässä Hope Saddlen päällä. Mäkärät eivät viihtyneet vuoriston tuulessa, vaan ympärillä pörräsi vain sieviä mehiläisiä ja kimalaisia.

Turkooseja poukamia ja kultaisia hiekkarantoja tarjolla

Olimme etukäteen mittailleet yöpymispaikaksi komeanimistä mutta edullista Marble Hills Resortia. Lyhyen hiekkatien päässä odotti kulahtanut maatalo, jonka pihan kautta kurvattiin leirintäalueen virkaa tekevälle vanhalle laitumelle. Laitumen reunassa rehotti pieni puurykelmä. 20 jalan konttiin oli järjestetty keittiötilat, ja kontin vieressä nökötti Bajamaja-tyyppinen veski. Paikka ei aiheuttanut ihastuksen väristyksiä.

Teimme U-käännöksen ja ajoimme muutaman kilometrin Marahaun pikkukylän rantaan Marahau Beach Campiin. Meille siunaantui taas leirintäalueen viimeinen sähkötön paikka. Joulun ja Uudenvuoden huippusesonki oli selvästi alkanut!

Marble Hillin paikasta olisi selvinnyt 24 NZD:lla (n. 15 €). Beach Campistä piti maksaa 16 NZD (melkein 10 €) enemmän, mutta pääsimmepä nauttimaan lämpimistä suihkuista, hiekkarannalla kävelystä ja pyykinpesusta! Tosin suihkuista piti maksaa taala (60 s) / 6 minuuttia ja pyykkikoneen pyörittämisestä 3 taalaa, siis vajaa 2 euroa lisää…

Abelin puistossa

Marahau Beach Campin hyvänä puolena voi pitää myös sitä, että erilaisten retkien ja aktiviteettien järjestely hoitui näppärästi samalta tiskiltä. Ostimme liput venetaksiin, joka lähtisi klo 9.00 kohti Bark Beachia. Takaisin meidät noudettaisiin Anchorage Baystä. Meillä olisi 4 ja puoli tuntia aikaa kävellä ensin mainitulta jälkimmäiselle.

Abel Tasman -kansallispuisto on avattu 1942, tasan 300 vuotta sen jälkeen, kun Abel Tasman näki Uuden-Seelannin ensi kertaa. Se on melkein 30 km2 kokoinen, Uuden-Seelannin kansallispuistoista pienin eli suunnilleen Kolin kansallispuiston kokoinen.

Puiston itälaita rajoittuu mereen, ja meren rantaa myöten kulki suosittu Coastal Track eli rannikkovaellusreitti. Reitin varrella oli leirintäalueita ja tupia suhteellisen tiuhassa, vain 3,5–4 tunnin välein, joten se soveltui lapsiperheillekin. Koko reitin vaeltamiseen olisi pitänyt varata 3–5 päivää. Sen olisi vielä voinut tuplata tekemällä lenkin Inland Trackin eli sisämaan reitin kautta.

Sopivan osan reittiä voi helposti kulkea myös valitsemallamme tavalla eli skippaamalla alku- ja loppupäiden tylsemmät pätkät ja sopimalla venekuljetukset matkan varren venetaksilahdelmiin. Lisäksi rannikon leirien välit voisi taittaa myös kaunista rannikkoa myöten meloen. Matkan varrella pääsisi kenties moikkaamaan merikarhujakin.

Taksikyydissä erämaahan

Venetaksi poikkesi menomatkalla seudun eniten kuvatun kohteen, Split Apple Rockin, halkaistun omenan muotoisen kiven, kautta. Täkäläistä, hullunhuikeaa, jopa 6-metristä vuorovettä kuvasi hyvin se, että korkeimman vuoksen aikaan ompun läpi voi meloa ja matalimman luoteen sattuessa kivimuodostelmalle voi kävellä kastelematta kinttujaan.

Vuorovesi aiheutti meidänkin pikkuseikkailun ainoan haasteen. Jos viimeisen jokisuulahdelman ylityksen aikaan vesi sattuisi olemaan alhaalla, reittimme kävelyajaksi arvioitiin 2,5 tuntia. Jos vesi sattuisi vellomaan lahden yllä, reitti veisi kiertoteineen pari tuntia enemmän, ja taksille pitäisi kiiruhtaa. Matkat olisivat vastaavasti 8,7 tai 11,8 km.

Reitillä tuli vastaan ja pyyhälteli ohi reippaasti paahtavia päiväkulkijoita. Raskaita, useamman päivän tarvikkeet sisältäviä rinkkoja selässään kantavia vaeltajia tuli lähinnä vastaan. Polku kulki pääosin rehevän rinnemetsän muodostamassa, mukavan varjoisassa putkessa, eikä merta näkynyt kuin muutamasta kohtaa.

Pääsimme yrittämään Torrentin vuorovesilahden paljain jaloin. Kahlasimme muutaman, matalan jokihaaran yli, mutta muuten etappi hoitui helposti. Saavuimme Anchorageen pari tuntia ennen määräaikaa ja kulutimme aikaa hiekkantaa tutkiskellen, puunrungolla istuskellen ja leirintäalueen puskien suojassa lämmitellen. Kävely tuntui vähän turhan lyhyeltä, ja ilma entistä viileämmältä.

Kohti Pictonia ja Cookinsalmea

Jatkoimme seuraavaksi yöksi Marlborough’n provinssin ylläpitämälle, pienelle Brown River Reserven leirintäalueelle. Saavuimme sen verran myöhään, että parhaat paikat olivat jo varattu, mutta löysimme vielä sijan Brown-joen varresta. Joulun ja Uudenvuoden välipäivien huippusesongin aikaan ilmainen leirintäalue suhteellisen lähellä Pictonin lauttasatamaa keräsi suojiinsa runsaasti mielenkiintoisia ihmisiä.

Oskun mentyä tarjoamaan nirsoille taimenille sievää, pientä uppoperhoa seurasin vieressämme telttailevan ranskalaisneidon ja paikallisen, itsekehitellyn matkailupakun sekä suloisen, valkoisen ja hyvin kuuliaisen koiran omistavan herran suhteen kehittymistä. Ranskatar lienee tullut leirille liftaten, koska hänellä ei ollut minkäänlaista kulkupeliä. Aamulla herra tuli ilmoittamaan hänelle, että olisi pelkästään hänen ilonsa kuljettaa neiti määränpäähänsä saakka (missä se lienee ollutkaan).

Aamun toisen huomiota herättäneen tapahtumasarjan järjesti kolmen nuoren tytön kimppamaasturi. Kavuttuaan maasturin kattoteltasta alas he nostivat ensitöikseen auton konepellin ylös ja touhusivat mm. öljytikun kanssa. Kone sai valohoitoa pitkin aamupäivää, kunnes hinausauto saapui keskelle ahdasta lerintäaluetta… Tilanne vaikutti olevan hallinnassa.

Sinä päivänä ajoimme vain lyhyen siirtymän edulliselle leirintäalueelle Aussie Beachille meren rantaan. Toivoimme, että saisimme vielä kivan paikan, kun kerrankin ehtisimme perille ajoissa. Yksi sukukunta oli kuitenkin valloittanut valtaosan pienestä leirintäalueesta kolmella asuntoautollaan, perävaunullaan, suihkukopeillaan sun muilla tarpeellisilla leirintävälineillään. Neljäs suuri asuntoauto oli napannut aimo-osan jäljelle jääneestä, pienestä alueesta. He olivat viettäneet siellä koko joulun.

Onneksi Dream Sleeper Mini, meidän Luxury Escape Morfeus oli pieni. Keksimme sille oivan paikan hieman viettävältä rantapenkalta. Löysimme myös pari tiiliskiveä ja, kun Oskari hurautti rannan puolen renkaat niiden päälle, sänky oli melkein vaaterissa. Paikka täyttyi iltaa kohti liki ääriään myöten.

Uuden-Seelannin must-sapuskaa

Olimme pysähtyneet lyhyen matkan varrella viihtyisän tuntuisessa Havelockin rantakylässä ja ostaneet sen pienestä 4 Square -kaupasta Uudessa-Seelannissa kasvatettuja, suuria ja meheviä vihersimpukoita. Niitä oli myynnissä melkein joka puljussa, ja kilohinta oli noin 5 taalan (n. 3 €) huitteilla.

Hinkkasimme ne puhtaiksi ja valmistimme perinteisellä ranskalaisella sinisimpukkareseptillä: sipulia, valkosipulia, oliviiöljyä, (ekstrana voita, koska sitä piti käytellä pois) sekä reilusti valkoviiniä. Toimi! Ne olivat parhaat vihersimpukat ikinä! Suomessa niitä saa pelkästään pakastettuina, jolloin paras terä mausta ja suutuntumasta on jo hyytynyt. Loput valkoviinit nautimme kuumien simpukoiden ja tuoreen leivän kera, ja viimeinen iltamme Eteläsaarella oli saanut arvoisensa päätöksen.