Jiangsun provinssista Hubeihin

Kunshanin suburbia on tylsää ja kolkkoa – tavallista Kiinaa,  jossa ei turisteja vilise. Alue sattui sijaitsemaan kätevästi rautatien varressa. Ostimme sinne tullessa junaliput Yichangiin, koska pikajunat täyttyivät varsin nopeasti. Lippuautomaatit puhuivat vain kiinaa, joten turvauduimme myyntitiskiin. Oskari oli kaivanut toivomamme junan valmiiksi padille, joten kaupat sujuivat vaivatta. Kielipuolena on ollut kamalan paljon vaikeampaa matkustaa ennen padejä.

Länkkärit lienevät harvinaisuuksia Kunshanin ankeahkossa oskoskeskuksessa. Olo oli kuin apinalla eläintarhassa. Kulutimme aikaa katsellen ostarin pikkuliikkeitä ja löysimme lopulta toivomamme supermarketin alimmasta kerroksesta maan alta. Marketti oli seudun kiinnostavin kohde. Hämmästelimme kulutustavarapuolen paria hyllyrivillistä vedenkeittimiä ja ihastelimme tuoretiskin kala- ja äyriäistarjontaa. Myös markettikeittiön valmiiden grillikanojen ohessa myytävät kanan koivet, kypsät ankat, siansorkat, possun päät ja kärsät vaikuttivat mielenkiintoisilta, vain muutamia mainitakseni. Tuorepuolella oli lukemattomia tuntemattomia siemeniä, vihanneksia, sieniä, leviä ym, joiden päälahkotkin jäivät hiukan epäselviksi.

Ostoskeskuskierroksen jälkeen menimme syömään pikkuruokalaan, jonka omistajat osoittautuivat Kiinan muslimeiksi. Valikoimme ruokalajit, kuten tavallisesti, kuvien perusteella annoksista, joiden pääraaka-aineita pystyimme vain arvailemaan. Kun sapuskat saapuivat pöytään, havaitsimme, että myös annosten koko jää kuvien pohjalta täydeksi yllätykseksi. Pikkuillallisemme olisi riittänyt neljälle! Ei auttanut kuin yrittää selviytyä vadista jotenkin kunnialla. Onneksi ruoka oli älyttömän hyvää. Mausteina oli ainakin chiliä, inkivääriä, muskottipähkinää, kanelia ja neilikkaa, ja raaka-aineista löysimme nuudelia, perunaa, porkkanaa, paprikaa, sipulia ja kanaa (varpaineen).

D-junalla idästä länteen

Kunshan – Suzhou – Wuxi – Danyang – Zhencjiang – Nanjing – Hefei – Luan – Hankou – Hanchuan – Tianmen – Xiantaoxi – Qianjiang – Wuhan – tai mitä niitä olikaan – Jingzhou – Yichang: melkein kahdeksan tuntia tahkottiin taas Kiinan rautatiellä. D-junat eivät ole ihan yhtä hienoja ja nopeita kuin G-junat. Vauhtia oli runsaat kaksi sataa. Kunshanin tutusta marketista aamulla mukaan nappaamamme dumplingit, ankankintut ja mandariinit maistuivat matkaeväinä. Ne huuhdottiin alas hunajalla makeutetulla vihreällä pulloteellä. Matkalla opiskeltiin kiinaa latinalaisin aakkosin, eli pinyiniä: nan on etelä, bei pohjoinen, dong itä ja xī länsi. Kuulostaa helpolta, mutta esimerkiksi paikkojen nimien lausuminen niin, että kiinalainen ne ymmärtää ei aina ole niin helppoa kuin luulisi.

Koko Shanghain läntinen, eri kokoisten kaupunkikeskusten täyttämä, valtava alue on Yangzen suistoa: matalaa, tasaista ja ilmeisen viljavaa. Mietin, kuinka ilmaston muutoksen mahdollisesti aiheuttamaan meren pinnan korkeuden nousuun on varauduttu. Kaupungit massiivisine kerrostalo- ja varastoalueineen vaikuttavat rakennetun hädin tuskin metrin korkeudelle veden pinnasta. Jokia, kanavia, kalan- ja minkä lie -kasvatusaltaita on kaikkialla. Ja kun Euroopassa on vasta herätty kaupunkiviljelyyn, täällä se on arkipäivää. Joka ojan penkalla pilvenpiirtäjien juurella touhusi mummeli kuokkimassa pikkupalstaansa. Julkinen sektori näytti pyrkivän hillitsemään touhua istuttamalla matalaa, kitukasvuista nurmikkoa katujen varsille ja ostareiden asfalttikenttien vierille sekä perustamalla puistikoita isompien kanavien varsille.

Vähän ennen vanhaa pääkaupunkia, Nanjingiä, näkymät muuttuvat. Ikkunassa vaihteli jyrkkien kukkuloiden, terassiviljelmien ja viljelyslätäköiden leimaama maisema. Juna sukelsi tuon tuosta tunneliin. Välillä matkustettiin vuoren sisällä täydessä pimeydessä pidempään kuin Helsingin metrossa. Kukkuloiden välissä mentiin korkealla sillalla, josta näkyi alas laaksojen pikkukyliin. Kylien ja terassiviljelmien ympäillä oli pitkästä aikaa luontoa! Kukkulat ovat liian jyrkkiä ja karuja jopa terassiviljelmille. Niillä kasvoi vuorimäntyä (Vuokon Seppo tietäisi lajin tarkemmin.) Junarata myötäili väljästi Yangzen mutkia. Pitkällä sisämaassa, Hefeissä, oli suuria konttisatamia. Joki on ikiaikainen kulkuväylä paitsi ihmisille myös kaikenlaisille tavaroille. Valtavat proomut oli lastattu niin täyteen hiekkaa, että laitaa on enää tuskin ollenkaan. Shanghaita kohti taas purjehti tyhjiä hiiliproomuja, jotka tuntuivat tuskin koskettavan vettä. Ja proomuja oli paljon. Niitä puski siltojen ali lähes jatkuvana jonona.

Mitä vähempi kyselee sen parempi?

Yichangdong-rautatieasemalta on vielä matkaa keskustaan. Olimme etukäteen tutkineet, että bussilla B1 pitäisi päästä varaamamme Orange inn -majapaikkaamme. Kun kysyimme kuskilta kartan kera, hän viittilöi meidät bussiin B9, ja kun kysyimme avuliaan paikallisen avustamana ysin kuskilta, hän ohjasi meidät takaisin B1:een. Päätimme olla kyselemättä enempää ja kapusimme viimeksi mainittuun. Oskari seurasi padille nappaamaltaan kartalta, että kuljimme suunnilleen oikeiden pysäkkien kautta ja että osaisimme hypätä kyydistä oikeassa kohdassa.

Pysäkiltä navigoimme vielä noin kilometrin verran sekavia katuja, joilla ei lue nimiä, ei kiinaksi, saati länsikirjaimin. Lopulta äkkäsimme majapaikkamme nimen erään kerrostalon fasadissa. Siitä se koettelemus vasta alkoi. Katutason tiskin rouva, jonka rintapielen laatassa oli Packman-pelistä kopioitu (ilmeisesti) appelsiini suu ammollaan, ei osannut ainuttakaan englanninkielistä sanaa. Hän soitti Orange Innin rouvalle, joka puhui paljon englantia, muttei montakaan ymmärrettävää sanaa. Siinä sitten selvittelimme varauksemme yksityiskohtia: hintaa, huoneen tyyppiä ja numeroa, avaimen saamista ynnä muuta tarpeellista, jotta pääsisimme huoneeseemme. Siinä vuoronperään Oskarin, minun ja tiskin rouvan rupatellessa linjan toisen pään rouvan kanssa sujahti iloisesti tunnin verran. Loppujen lopuksi pääsimme vihdoin kuudennessa kerroksessa sijainneen majoituslaitoksen huoneeseen ja kovasti kaipaamaamme vessaan. Hintakaan ei päätä huimaa: 256 yuania yhteensä eli n. 18 e / yö / huone.