Jeju – saari muutosten kourissa

Punaisia palloja kelluu kylmällä merellä mustan laavarannan edustalla. Haenyot, Jejun merenneidot, ovat liikkeellä. Kun pallot uivat lähemmäs rantaa, niiden viereltä alkaa erottua mustia, märkäpuvun hupun peittämiä päitä. Merenemot ovat tuomassa saaliitaan maihin. Ensiksi kiville lentävät räpylät. Ne vaihtuvat muovisiin pikkukenkiin, ja painovyöstä sekä L:n muotoisesta leikkuutyökalusta hankkiudutaan eroon heti perään.

Valtavat säkit ovat järkyttävän raskaita. Ne ovat pullollaan märkää, vahvasti mereltä tuoksuvaa levää. Lyhyet, varttuneeseen ikään ehtineet merenneidot vääntäytyvät säkkien alle ja nostavat ne liukkailta kiviltä seuraaville – asennoissa, joita ei ainakaan ”Näin nostat oikein -oppaissa” näe. Se ei jänteviä, kurttukasvoisia muoreja hidasta. Päivän duuni on tehty, ja saalis on saatava pian kaupaksi.

Matkustusluokka nousukiidossa

Kiivettyämme Ena-varustamon Japanissa vuonna 1987 valmistuneen, Bluestar-nimisen Roro-aluksen kannelle meidät ohjattiin ystävällisesti lippuun merkityn hyttimme suuntaan. Edellisestä tatamidormitorioyöstämme viisastuneena olimme varanneet 4 hengen hytin. Siinäkin oli kerrossänkyjen lisäksi mahdollisuus yöpyä myös tatamityyliin lattialla. Meille oli merkattu kerrossänkyjen alapunkat.

Bluestarin moottorit murahtivat käyntiin, eikä yläpunkkiin ollut tullut ketään… Voi sitä onnea, kun lopulta uskalsin uskoa, että hytti oli yksin meidän! Siihen kuului pieni pesuallas iltapesuja varten, mutta vessa oli jaettu. Busan Bellyn nostettua pikkuhiljaa kierroksia oma helpotuslaitos olisi ollut harvinaisen toivottu, mutta huonomminkin asiat olisivat voineet olla.

Ensimmäinen varovainen vessareissu säikäytti: kolmannessakin eriössä oli kyykkypönttö… Neljännessä ja viimeisessä oli sentään länsimaisittain normaali istuttava pönttö. Kolmannen matkavuoden ollessa vahvasti loppusuoralla olin jo varsin tottunut kyykkijä, mutta varpusparven osuttaminen kyykkypönttöön olisi ollut liki ”mission impossible”, mahdoton tehtävä.

Kadonnut päivä

Bluestar kiikutti kuin kehdossa, mutta mahassa kiersi niin, ettei yö ollut kovin levollinen. Laiva kiinnittyi Jeju Cityn kansainvälisen terminaalin laituriin joskus 6.30–7, ja jatkoimme saman tien Check Inn -hotelliin. Saimme kirjata itsemme sisään heti aamusta. Olin varmasti riittävän kärsivän näköinen pötkötellessäni pitkälläni hotellin vastaanottoaulan penkillä.

Kaaduttuani sänkyyn Oskari kävi syömässä 2 hengen possuannoksen soppineen ja grillilihoineen päivineen. Minä sain banaania, vihreää teetä ja riisikolmioita. Illalla ryystin Oskarin tuoman take out -udonsopan liemet. Muuta ensimmäisestä Jejun saarella viettämästämme päivästä ei kuumeessa juuri mieleen jäänyt.

Maailmanluokan luontokohde

Hikilätäkössä nukutun yön jäljiltä voimat olivat palanneet jo n. 75 % tasolle. Sain viettää vielä aamupäivän hissukseen, sillä Oskari lähti pyydystämään vuokra-autoa monen mutkan takaa lentokentän liepeiltä.

Ovaalin muotoinen Jejun saari sijaitsi Keltaisenmeren, Itä-Kiinan meren ja Koreansalmen risteyksessä, n. 130 km etelään Korean niemimaan lounaisnurkalta. Se oli 73 km pitkä ja 31 km leveä. Saari oli syntynyt vulkaanisten voimien tuloksena pari miljoonaa – 3000 vuotta eaa. Vastoin aiempaa käsitystä, Jejun tuliperäistä sydäntä ei tuoreimpien radiohiilitutkimusten mukaan voitukaan pitää sammuneena, koska viimeisimmästä purkauksesta oli selvästi alle 10.000 vuotta.

Saaren keskellä seisoi Halla-vuori. Se oli paitsi koko saaren synnyttäneen kilpitulivuoren pääkeila myös Etelä-Korean korkein vuori (liki 2 km). Sen huipulla oli pieni kraatterijärvi ja rinteitä peittivät ala-alpiiniset ikivihreät havupuut, kuten Korean kotoperäinen kuusi, sekä lauhkean vyöhykkeen kesävihannat lehtipuut, erityisesti mongoliantammi. Esitteessä kerrottiin, että Jejulla eli 23 alkuperäistä nisäkäslajia, joihin kuuluivat jopa ruskeakarhu, siperiankärppä, ilves sekä metsäkauris.

Halla-vuori sekä muutamat pienet saaret Jejun rannan tuntumassa muodostivat 1970 perustetun, melkein 19 km2 Hallasan-kansallispuiston ydinalueen. Sillä oli suojeltu noin 10 % saaresta. Planeettamme syntyhistoriasta ja tuliperäisistä tapahtumaketjuista todistavat Halla sekä muutamat pienemmät kohteet olivat listattu Unescon maailmanperintöluetteloon 2007, geopuistoihin 2010 ja biosfäärialueisiin 2015.

Sen verran heikko oli vatsataudin jäljiltä olo, että Halla-sanin huiputus piti jättää väliin. Onneksi saaren tuliperäiseen menneisyyteen pääsi tutustumaan helposti monien pienempienkin kohteiden kautta.

Kilometri laavatunnelia

Hämmästyttävä Manjanggul-laavatunneli oli kokonaisuudessaan 7,4 km pituinen, mutta vain kilometri siitä oli avoinna yleisölle. Laavaputki oli syntynyt 300–100 tuhatta vuotta sitten Halla-vuoren Geomun oreumin eli loiskraatterin purkauksessa, kuten 4 lyhempääkin suojelusyistä yleisöltä suljettua laavaputkea. (Kannattaa pitää mielessä, eikä lähteä seikkailemaan niihin omin päin Wikitravelin ohjeiden mukaan.)

Laavatunnelin syntymekanismi yksinkertaistettuna: Kuumaa laavaa valui maan tai merenpohjan päällä. Laavan pinta jäähtyi ja jähmettyi, mutta putken sisällä osa siitä jatkoi matkaansa. Eri aikaan ja eri pinnan korkeudella valunut laava jätti jälkeensä valumaraitoja, hyllyjä ja tunnelin katosta irronneita mötiköitä. Välillä laavaa oli valunut useammassa tasossa, joiden väliin oli jähmettynyt ”välipohjia”. Kun ”välipohja” oli jossain kohdin romahtanut, aukon läpi valunut laava oli muodostanut komeita laavapilareita.

Laavaputkessa oli vilpoista näin keväällä! Lämpötila huiteli alle 10 °C ja ilmankosteus oli 99,9 %. Vaikka putki oli niin älyttömän vanha, se oli käsittämättömän hyvässä kunnossa. Lattia, seinät ja katto olivat sen näköisiä, kuin laava olisi jäähtynyt vasta edellisenä päivänä. Geomun oreumin laavatunneleita pidettiin yhtenä hienoimmista laavatunnelijärjestelmistä maailmassa. Laavaputkiretki poikkesikin tavallisista karstiluolakeikoista aivan omintakeisella tunnelmallaan, ja Manjanggulissa pistäytyminen nosti Jejun saaren näkemiemme jännittävien geologisten kohteiden kärkikaartiin.

Laavatunneliin laskeuduttiin luonnollisesti syntyneen, romahtaneen katon kohdalta siistejä portaita pitkin. Putken valjastaminen matkailun tarpeisiin oli muutenkin toteutettu tyylikkäästi. Se oli valaistu himmeästi ja hillitysti. Ainoastaan parissa kohdassa oli muutamia värivaloja. Valaisimet olivat muotoiltu ympäröivän laavan muotokielelen ja väriskaalan mukaan, ja johdot oli pyritty piilottamaan. Pahimpien lätäkköpaikkojen yli pääsi laavahiekasta tehtyjä, pyöreitä betonilaattoja myöten, ja siltoja oli laitettu vain vaikeakulkuisimpiin kohtiin. Manjanggulin aito luonnon ihme oli vahvasti pääosassa, kuten kuuluikin.

Mahtipontinen maailmanperintökeskus

Kun Oskari painoi harmaan Kia Morning -auton käynnistysnappia Manjanggulin parkkipaikalla, mitään ei tapahtunut! Pikkuauton vähän dublolegopalikkaa suurempi akku oli tyhjä. Ei auttanut, kuin pyytää apua muilta parkkipaikan käyttäjiltä. Välttelevä vakiovastaus oli elehtien selitetty: ”En osaa englantia.”

Lopulta vanhempi herra, joka ei myöskään osannut englantia, ymmärsi heti, että akkumme oli tyhjä. Hän hälytti apua soittamalla osoittamaamme puhelinnumeroon, ja 20 minuutin kuluttua automme saatiin käyntiin. Ei siinä englantia tarvittu! Käynnistyksen jälkeen meidän piti vielä ajella ympäriinsä tunnin verran, mikä oli verrattain paljon Jejun saarella.

Päivä alkoi jo painua mailleen, kun pysäköimme World Natural Heritage Centren mahtipontisen rakennelman parkkipaikalle. Halusimme katsoa kannattaisiko seuraavana aamuna ajaa takaisin Geomun oreumille vai keskittyisimmekö koluamaan saaren itä- ja kaakkoisrantaa.

Geomun oreum oli 456 m korkea loistulivuori, joka luonnollisesti kuului Jejun maailmanperintökohteisiin. Kukkulan vaellusreiteille voisi lähteä, kunhan olisi varannut lähdön etukäteen, sillä polulle otettiin enintään 400 vierailijaa päivässä. Lähdöt tapahtuivat 30 minuutin välein 9.00– 12.30. Mukaan lähtisi opas, joka tuskin hallitsisi englantia kovin hyvin…

Itse World Natural Heritage Centre -rakennus vaikutti komealta luomukselta. Oli 4D-videota, laavatunnelikokemusta, Jejun historiahuonetta ja vaikka mitä. Alkoi ärsyttää, kun opastuskeskusta hehkutettiin tärkeämmäksi kuin luonnon muovaamia ihmeitä konsanaan. Emme myöskään olleet ymmärtäneet varata lähtöaikaa tai opasta etukäteen, joten keskittyisimme rauhassa rantoihin ja aitoihin luonnonihmeisiin.

Tuhkasta syntynyt linna

Ajoimme yöpymään saaren itärannalle Seongsanin rauhalliseen Tiera-hotelliin. Pienen kylän laidalla, peltojen keskellä sijainneen hotellin huone oli puhdas ja siisti, ja sieltä oli kaunis näkymä merelle. Yksi Jeju-saaren tunnetuimmista maamerkeistä, Seongsanin horisontin ylle kohoava niemi näkyi suoraan parvekkeelle.

Seongsanin linnamaisen tuhkakeilan dramaattiset seinämät nousivat liki pystysuorina valtamerestä. Tuliperäinen muodostelma oli syntynyt 5000 vuotta sitten, kun meren pinta oli ollut suunnilleen nykyisellä tasollaan. Merenpohjan alla lymyävästä magmakammiosta oli purkautunut magmaa, joka oli meriveden kohdatessaan kuumentanut sen 500–1000-asteiseksi. Vesi oli höyrystynyt silmän räpäyksessä, mistä oli aiheutunut mahtavia höyryä, vettä, tuhkaa ja kivieainesta sisältäviä räjähdyksiä.

Seongsanin 182 m korkeat ”muurit” ja hyvin säilynyt kulhomainen, noin 600 m läpimittainen kraatteri seisoivat matalan merenpohjan päällä. Suurin osa Jejun vulkaanisista loiskeiloista, tai oreumeista, kuten niitä saarella kutsuttiin, olivat muodostuneet huokoisista basalttikivistä. Vaikka niitä oli Jejulla jopa 368 kappaletta, vain Seongsan ja muutama muu olivat tavallaan tuliperäisiä tuhkakasoja. Niistä ainoastaan Seongsan sijaitsi meren äärellä, aaltojen voimille alttiina ja oli rakenteeltaan poikkeuksellisen monimuotoinen.

Loiskraatterin juurelle saapui turisteja bussilasteittain. Ylös ja alas kulki katkeamaton vierailijoiden nauha. Selfiekepit heiluivat ilmassa, ja porukat pysähtyivät merkillisen muotoisten kivipaasien eteen kuvaamaan itseään ja toisiaan. Kraatterin reunalta aukesi näkymä vehreään kulhoon. Näyttävä kokonaisuus olisi avautunut parhaiten yläilmoista vaikkapa droonilla. Ylös kannatti silti kavuta. Se oli varsin mukava aamujumppa raikkaiden merituulten äärellä, eikä rahallinen menetys ollut kahdelta kuin nelisen euroa…

Merenneidot töissään

Muita saaren geologisia luonnonihmeitä olivat mm. kauniit vesiputoukset, kuten upea Cheonjeyeon, Jusangjeollidaen basalttisauvaranta, mahtava, jyrkkärinteinen Sanbangsan-vuori sekä saaren eteläisin nokka, Songaksan oreum. Kaikkia mainittuja kierteli varsin mielellään hämmästelemässä. Ajoimme pitkät pätkät pitkin pikkuruisia rantateitä, ja monimuotoisissa basalttirannoissa riitti kosolti ihmeteltävää, vaikkei niitä olisi nähtävyyksiin erikseen lueteltukaan.

Ensimmäiset Jejun merenneidot bongasimme jo Seongsanin rinteiltä. Punaiset pilkut pistivät silmään kristallinkirkkaasta merestä. Laskeuduttuamme vuorelta kiiruhdimme rannalle katsomaan heidän rantautumistaan. Seongsanin turistirysän kylteissä oli ilmoitettu oikein erikseen merenneitojen performanssista pari kertaa päivässä. Niiden aikataulu ei sopinut, ja ”esitys” kaskahti muutenkin pahalta korvaan. Halusimme nähdä haenyot oikeasti hommissaan.

Pienellä betonilaiturilla aivan turistirysän kyljessä ei näkynyt muita matkailijoita. Seurasimme rauhassa, miten sukeltajrouvat toivat merileväsäkkinsä rantaan ja raahasivat ne laiturilla odottavaan pieneen avolava-autoon. He vaikuttivat väsyneiltä rankan sukellusreissun jäljiltä – ja kyllästyneiltä töllöttäviin turisteihin.

Ehkä Seongsanin retkivenerannan merenneidot olisivat esiintyneet hymyssä suin, mutta nämä jörönaamat vaikuttivat ainakin aidoilta. Mammat vain hoitivat kaikkea muuta kuin romanttisen hommansa, kuten heidän mammansa ja isomammansa jo satoja vuosia. Nykyään heillä vain oli märkäpuvut entisaikojen kylmien puuvilla-asujen sijasta.

Toisaalta matkailuvetonaulana olo kuului nykyään myös työn kuvaan. Heitä oli arvostettu perheidensä elättäjinä jo vuosisatoja, mutta vuodesta 2016 haneyot ovat kuuluneet myös Unescon aineettoman kulttuuri­perinnön luetteloon. Korean hallitus tuki, paitsi merimammojen varusteiden hankintaa, se oli myös myöntänyt heille oikeuden myydä tuoreita mereneläviä.

Haneyo tarkoittaa kirjaimellisesti merinaista

Sukellustraditio ulottui Jejulla 400-luvulle. Alunperin se oli ollut miesten duunia, ja vain muutama nainen oli työskennellyt puolisoidensa apuna. Naissukeltajat olivat mainittu ensimmäistä kertaa vasta 1600-luvulla. 1700-lukuun mennessä naissukeltajat, haenyot, olivat jo enemmistönä. Muutokseen oli ollut useita syitä.

Ensinnäkin miehiä oli menehtynyt merillä 1600-luvulla sodassa ja kalastusonnettomuuksissa. Naisia oli pidetty jopa fyysisesti sopivampina työskentelemään kylmissä vesissä suuremman ihonalaisen rasvapitoisuutensa vuoksi. (Toim. huom: Toisaalta rasva kelluttaa, joten miesten on helpompi sukeltaa syvemmälle.) Lisäksi 1700-luvun asiakirjoista oli selvinnyt, että kuivattuja merikorvia oli verotettu jotenkin niin, että naisten oli pitänyt sukeltaa kylmissä vesissä jopa raskaana ollessaan.

Naissukeltajatrendi oli voimistunut erityisesti japanilaisten hallinnon aikana 1910, ja sukeltamisesta oli tullut myös tuottoisampaa (japanilaisethan tunnetusti rakastavat mereneläviä). Siihen saakka suuri osa miesten saaliista oli pitänyt antaa Koreaa noin 500 vuoden ajan hallinneelle Joseon-dynastialle. Japanilaiset olivat hylänneet perinteen ja antaneet haenyoille oikeuden myydä saaliinsa vapailla markkinoilla ja voitolla.

Jejulle oli jopa kehittynyt puolimatrialkaalinen yhteiskunta ja haenyot olivat perheen päitä. Miesten oli pitänyt maksaa myötäjäisiä morsiamen perheelle päinvastoin kuin Korean mantereella, ja tyttöjen syntymää oli juhlittu jopa enemmän kuin poikien.

Nämä poikkeukselliset elementit eivät kuitenkaan olleet ylittäneet vallitsevan kungfutselaisuuden ylivaltaa. Miehet olivat yhä hallinneet politiikkaa ja vain he olivat voineet periä omaisuutta. Haenyot pysyivät talonpoika-asemassa, eivätkä koskaan olleet saaneet edetä kauppiaiden kastiin pienyrittäjiksi tai merenelävien tuotantolaitosten johtajiksi. Usein he olivat joutuneet kantamaan raskaan työnsä ohessa pääosan hoitovastuusta myös kotona.

Korean sodan jälkeen 1960-luvulla Etelä-Korean hallitus oli etsinyt tapoja saada maan talouteen vauhtia joka maakunnassa. Se oli päättänyt, että Jejusta tulee mandariinien ja appelsiinien tuotantosaari. 1970-luvulla talouspalettiin oli lisätty matkailu. Vain 8 vuotta myöhemmin matkailu oli jo ohittanut maatalouden saaren suurinpana alana. Samaan aikaan merenneitojen saaliit olivat kattaneet 60 % Jejun kalatalouden tuloista 40 % heidän puolisoistaan ollessa työttömiä.

Kuoleva laji

Haenyot sukelsivat vuoden ympäri, monta kertaa kuussa, 5–6 tuntia kerrallaan vuoroveden ollessa otollinen. He sukelsivat usein jopa 15 m syvyyteen parikin minuuttia kerrallaan keräten merikorvia, merietanoita, merisiilejä, merituppia, mustekaloja, merileviä, simpukoita ym. Heidän työnsä oli ollut ja oli yhä tärkeä osa perheiden elatusta.

Merimammat olivat aloittaneet ammattinsa opettelun perinteisesti 11-vuotiaina. 7 vuoden harjoittelun jälkeen heitä pidettiin täysin oppineina. Vanhimmat haenyot olivat nykyään kahdeksankymppisiä ja he olivat sukeltaneet yli 66 vuotta. Hei eivät näyttäneet triathlonisteiltä, vaan olivat enemmänkin pieniä, kompakteja, keskivartaloltaan pyöreähköjä paketteja. Timmit käsivarret ja jalat vaikuttivat vahvoilta, ja heidän kasvonsa olivat ryppyiset, kuin sormet pitkän kylvyn jälkeen.

He saattoivat tienata jopa 120–180 € päivässä, mutta uralla oli hintansa. Monet merenneidoista kuolivat nuorina, ja sukupolvi sukupolvelta merenneitoja oli yhä vähemmän. He olivat uhanalainen laji. 1930–1950-luvuilla heitä oli ollut yli 30.000. Nykyään heitä oli alle 6.000, ja runsas puolet oli yli 60-vuotiaita. Sääntöjen mukaan vain sukeltajien tyttäret voivat periä rankan elämäntavan, ja harva nuori nainen halusi enää valita haenyon raskaan uran.

Viimeinen aika kokea Jejun saari

Merenneidot sukeltelivat lähinnä Jejun rikkonaisilla etelärannoilla. Näimme heitä joka päivä ajaessamme basalttirannan mutkia seurannutta pikkutietä. Kun pysähdyimme jonkun pikkukylän edustalla seuraamaan heidän nousuaan rannalle, heitä ei näyttänyt ollenkaan vaivaavan parin länkkärituristin läsnäolo. Meistä he olivat paitsi hämmästyttäviä myös hämmentäviä. Tuo ”merikädellisten” joukko oli Jejun visiittimme ikimuistettavin näky ja kohokohta.

Rantatien varteen basalttilohkareista kyhättyjen muurien suojaan oli ripustettu kalmareita kuivumaan. Tien toisella puolen oli pieniä, paikallisia kalaravintoloita, joista sai taatusti tuoretta tavaraa. Kuppiloiden pihoilla lepäili leppoisia, vaaleita labbiksen ja suomenpystykorvan sekoitusta muistuttavia jejunkoiria. Vielä 1986 koko rotu oli ollut liki sukupuutossa. Niitä oli löytynyt vain 3 yksilöä, mutta nykyään niitä oli jo n. 300, joista puhtaita n. 70.

Etelärannikko oli niin täynnä pieniä geologisia maalmanperintöihmeitä, että kylät olivat kiihtyvää vauhtia muuttumassa ikäväksi massamatkailukohteeksi. Viehättävä ja persoonallinen maatalous- ja kalastussaari oli kehittymässä teemapuistojen, kirjavien aktiviteettien, keksittyjen museoiden ja muiden mukanähtävyyksien täplittämäksi turistirysäksi. Esimerkkeinä voisi mainita Museum of Sex and Healthin, World Eros Museumin, Love Land Jejun, Drama Worldin, Greek Mythology Museumin ym. Lista oli todella pitkä.

Kun kulttuuria yhtäällä suojeltiin, toisaalla sitä tuhottiin, ja kehitys kehittyi kiitolaukkaa. Pienet muurein aidatut sitrusviljelmät ja maatalot jäivät yksi toisensa perään valtavien hotellikompleksien alle. Luontomatkailuna markkinoitu turismi oli kovaa vauhtia pilaamassa ainutlaatuisen saaren. Jejun kansainvälinen lentokenttä oli hyvin vilkas, ja Soul–Jeju-väli oli suosituin lentoreitti koko maailmassa! 2017 kaupunkien välillä oli lentänyt yli 26 miljoonaa matkustajaa.

Viimeisen yön vietimme Länsi-Jejun Hallimissa, tyypillisessä Hongkik-nimisessä hotellirumiluksessa. Huone oli siisti ja rauhallinen – olihan hiljainen sesonki. Ei eletty pyhäpäiviä tai koulujen loma-aikoja, mutta porukkaa tuntui nähtävyyksillä riittävän. Söimme Hallimissa myös koko Australaasian reissun parhaat pitsan ja salaatin oikein punaviinilasillisten kera. 15 vuotta Korean muotimaailmassa työskennellyt kaveri oli kyllästynyt alaan, treenaillut pitsan paistoa New Yorkissa ja perustanut saarelle tyylikkään pitserian. Toivottavasti nousevan turistikohteen kyseenalainen rauha riittää nuoren herran uuteen alkuun.