Jeg elsker Norge!

Vedämme helteisen päivän päätteeksi päällemme paksut kelluntahaalarit ja paukkiliivit ja raahustamme michelinukkoina kelluvalle laiturille. Punnerramme Sea Safari Andenesin ribbiin, ja keula käännetään aallonmurtajien välistä rannattomalle ulapalle. Lähimmät rannat tulevat vastaan vasta Islannissa, Grönlannissa ja Huippuvuorilla. Keskiyön venesafarin aiheena ovat valaat ja lintusaaret.

Kiidämme avomerellä kohti auringonlaskua. Suuntaa viilataan Andenesin majakasta annettujen ohjeiden mukaan. Kohteena eivät olekaan tavanomaiset kaskelotit, vaan edellisen ryhmän yllättäen bongaamat miekkavalaat! Pitkän matkan aiheuttamat väsymyksen rippeet kaikkoavat onnellisten valassafarilaisten mielestä välittömästi.

Jymy-yllätys, jota emme osanneet edes toivoa

Liki tunnin päästä taivaanrannassa erottui hengityssuihkuja ja hiukan lähemmäs päästyämme näimme pitkiä, mustia selkäeviä. Miekkavalaita oli paljon ja ne uivat jopa aivan pienen ribbiveneemme vieritse. Seurasimme niiden touhuja niin pitkään, kuin hiipuva valo antoi myöden.

Miekkavalas on delfiinien heimon suurin laji. Jopa 10 metrin mittainen peto syö monipuolisesti eri merielukoita kaloista lintuihin ja suuriinkin nisäkkäisiin. Ne ovat levinneet maailman merissä laajemmalle alueelle kuin mikään muu petoeläinlaji. Nisäkkäistä vain ihminen on niitä laajemmalle levinnyt.

Ne ovat älykkäitä ja osaavat esimerkiksi pyydystää jopa itseään suurempia valaita porukalla. Seuraamamme lauma piiritti kalaparvia ja läiskytti vettä suurilla pyrstöillään. Niin ne tainnuttivat sapuskansa, joka oli sitten helppo popsia suihin. Sama lopputulos syntyi loikkaamalla ilmaan ja läjähtämällä alas valtavan pärskähdyksen säestyksellä. Lumoutuneet tarkkaiijansa ne saivat esityksellään kananlihalle. En olisi ikinä uskonut saavani nähdä villejä ja vapaita miekkavalaita niin läheltä!

Miekkavalasnaaraat voivat elää luonnossa jopa 100-vuotiaiksi ja urokset 50-vuotiaiksi. Vankeudessa niiden elinikä jää keskimäärin vain 20 vuoteen. Perheryhmät pysyvät yhdessä koko eliniän. Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kerrottiin, miten sureva miekkavalasemo oli kannatellut kuollutta poikastaan päivien ajan. Niin suurta akvaariota ei ole olemassakaan, että näiden eläinten pitäminen vangittuna voisi mitenkään perustella!

Normaalisti miekkavalaita tavataan Lofooteilla talvisin suunnilleen marraskuulta huhtikuulle. Kesäisin ne viihtyvät kaukana ulkomerellä. Ihmeteltyämme yllättävää tilannetta kuulimme, että vaikka koko Euroopassa kärvisteltiin poikkeuksellisessa hellesäässä, merivesi oli täällä pari astetta normaalia kylmempää. Syyksi veikattiin ilmastonmuutosta, arktisen jääpeitteen sulamista ja Golfvirran heikkenemistä.

Tipuja kuin itikoita

Kun valo alkoi hiipua, lähdimme posottamaan kohti Andøyan rannikkoa. Nukkuvaksi sarvikuonoksi nimittämämme kalliomuodostelman sarvi paljastui saareksi nimeltään Bleiksøya. Tyylipuhtaalla, kolmion muotoisella vuorella pesi kymmeniätuhansia lunneja. Niiden pesäkolojen suuaukoilla rehotti hyvin lannoitettuja, vehreitä heinäkumpuja. Lunneja lenteli saaren ympärillä kuin hyttysiä hikilenkillä hillasuolla, kun kaksi merikotkaa aiheutti hämminkiä liitelemällä saaren yllä. Lisäksi bongasimme linturesortin vesiltä ainakin pohjankiisloja, ruokkeja ja riskilöitä.

Bleiksøyalta jatkoimme karikkoisten vesien läpi Forøya-saarille, joilla pesi merimetsoja ja suulia. Suulanpojat olivat jo suuria. Viimeiset untuvanrippeet olivat irtoamassa, ja pian olisi aika valloittaa maailma. Andøyan pääsaarelta pölähtelevät lehmänhenkäyksen lämpimät tuulet kisailivat kylmän meren päällä syntyvien viileiden virtausten kanssa suunnatessamme puolilta öin takaisin sataman suojaan.

Tyttöjen ja poikien ”duunit”

Aamulla uni maistui uinuvan Annahusin rauhassa pitkään. Aamiaisen jälkeen porukkamme jakautui kahtia. Pojat heittivät tytöt Staveen Måtindin vaellusreitin alkuun ja jatkoivat etsimään kalapaikkoja Andøyan poukamaisilta rannoilta.

Heti ensimmäinen 200 m nousu pölisevän kuumalla, yltiöjyrkällä rinteellä oli viedä mehut. Juuri ja juuri kahden jalan levyistä polkua reunustivat ärhäkät, käppyräiset katajat. Hiekka ja sora pyrki valumaan alas jalan alta, ja välillä piti turvautua nelivetoon.

Kun pääsimme rantahuipun päämassiivista erottavalle polun levyiselle kannakselle, huohotimme tyytyväisinä raikasta vuoristohenkäystä. Tuuleksi sitä ei voinut kutsua. Vaellus jatkui Färsaret tai Skotlannin mieleen tuovalla ylänkönummella epämääräisiä, välillä tyystin katoavia lammaspolkuja pitkin kohti silmiä hivelevän kauniin hiekkarannan ylle kaukaisuudessa nousevaa huippua. Sinne nousu ei ollut mitenkään suoraviivaista. Pari kertaa piti laskeutua reheväkasvustoisten vuoristopurojen uomiin ja kavuta taas takaisin tunturiylängölle. Kirkasvetisten vuoristopurojen raikas vesi toi helpotusta korventavaan paahteeseen.

Harvoin on supisuomalainen Lonkero maistunut yhtä hyvältä, kuin Måtindin laella! Edessä aukesivat näkymät edellisenä päivänä näkemällemme ”sarvikuonokalliolle”, Bleiskøyalle, aavalle Norjanmerelle sekä Andøyan saaren laakean keskikohdan yli And-vuonolle asti. Paitsi vaeltajat myös vuorilla vapaana kulkevat lampaat kärsivät 30 asteen helteestä. Ne etsivät epätoivoisesti koloja ja kivenmurikoiden kylkiä varjoikseen.

Kuten tavallista, paluumatka tuntui paljon menomatkaa lyhyemmältä. Selvittyämme jyrkän rinteen juurelle jäimme odottelemaan kalamiehiä. 8 km vuoristovaellus ei ilmeisesti riittänyt, vaan päätimme lähteä vielä niemen ympäri hiekkarannalle. Kuvittelimme mielessämme leppoisaa tepastelua rantoja myöten – vaan ei. Vielä piti kiipeillä suurten kivenmurikoiden lomitse ylös vuoren rinnettä ja alas rantaa kohti. Lopulta painuimme lähimmille rantakallioille huljuttelemaan jalkoja vilpoisessa merivedessä. Pulahtipa Oskari jopa Norjanmeren leppoisiin aaltoihin uimasilleen. Pitkän, helteisen päivän ja myöhäisen illallisen päätteeksi ei tarvinnut kauaa unta odotella.

Etelään oikeille Lofooteille

Andøyan saari ei kuulu varsinaisiin Lofootteihin. Se kuuluu Langøyan, Hadseløyan ja Norjan rannikon suurimman saaren, Hinnøyan, suurimman osan kanssa Vesterålen-nimiseen saaristoon. Lofootit muodostaa oman saaristonsa. Sen oletetaan saaneen nimensä, Lofoten, ilveksen kinttua muistuttavasta muodostaan, sillä lo takoittaa ilvestä ja fot jalkaa.

Lofootella on noin 24500 asukasta. Suurimmat keskukset ovat Svolvær ja Leknes  Elinkeinoista perinteikkäin on sillin ja turskan kalastus. Saarten maisemia hallitsevat vuoret ja niiden väliin jäävät suojaisat vuonolahdelmat. Eteläisen pääsaaren, Moskenesøyan ja uloimpien pikkusaarten välissä on hankalista vuorovesiin liittyvistä akanvirroista ja pyörteistä kuuuisa Moskstraumen. Virtaus on yksi maailman voimakkaimmista, ja salmi onkin vaarallinen vesillä liikkujille.

Aamulla hyvästelimme Andøyan ja Annojen talon ja jatkoimme oikeille Lofooteille, Norjan luoteisrannikosta viuhkakorallin tavoin sojottavan saariryhmän eteläiseen osaan. Täytimme eväsvarastot saarten ”pääkaupungin”, Svolværin Rema tusenissa, ja jatkoimme seuraavaan majapaikkaamme Vestvåøyan eteläkärjessä sijaitsevaan Ballstadin rantavajakämppään, Hemmingodden Fishing Lodgeen.

Rorbu on tyypillinen pohjoisnorjalainen kalastajien kausikämppä. Kalastajat eivät niitä juurikaan enää käytä ja niitä on muutettu matkailukäyttöön. Rantaviivaan paalujen päälle rakennetut mökit ovatkin todella suosittuja turistien keskuudessa, ja heinä-elokuun vaihteen huippusesongin aikaan parhaat varataan aikaisin. Olimme onnistuneet saamaan oman, juuri ja juuri neljän nukuttavan, 2. kerroksen huoneemme, Linboan, runsaan kuukauden varoitusajalla. Varaus oli vahvistettu maksamalla 3 yön majoitus etukäteen.

N. 800 asukkaan Ballstad, ”pallikylä”, kehuu olevansa Lofoottien suurin kalastuskylä. Tiedä häntä, mutta ainakin Linboan pieneltä terassilta saimme seurata kalapaattien lähtöjä ja saapumisia, turskien perkuuhommia ja lokkien partiointia koko valoisan ajan (n. 02–01). Kaiken taustalla kohosi Ballstadin korkein huippu, 671 metriin kurotttava Skottinden.

Sadepäivän tehtävänjako

Aamulla pojat lähtivät Kaasboll 760 HT K24 -vuokraveneellään liottamaan siimojaan isolle merelle tyttöjen suunnatessa Hovdanveienin varteen Torsfjordin täyteen ängetylle parkkipaikalle. Sieltä lähti polku Torsfjordtindenin ja Moltindenin välisen 200 m korkuisen harjanteen yli kesäsesongin aikaan varsin suositulle Kvalvikan hiekkarannalle.

Matkan varrella piti kaivaa sadetakit päälle, sillä vuorten takaa vyöryneet pilvet alkoivat kaataa lastiaan niskaamme. Tummat pilvet raahasivat merellä mukanaan aikamoisia vaahtopäitä, mutta salamat hakeutuivat ukkosen jyristessä onneksi kohti eteläisempiä huippuja.

Kun Andøyalla olimme saaneet vaellella liki itseksemme, Kvalvikan kivikkoisella reitillä oli runsaasti vastaantulijoita. Vaellusreitti kuuluu Lofoottien suosituimpiin, ja suomenkieltäkin kuuli tiuhaan. Kaukana allamme näkyvää rantaniittyä täplittivät pienten, värikkäiden telttojen rypäs ja vielä pienempien, valkoisten lampaiden laumat. Merta kohti laskeutuessa ymmärsin Kvalvikan suosion. Ranta ponnahti kauneimpien koskaan näkemieni joukkoon.

Biitsitauon jälkeen vaelluksemme jatkui kohti 542 metrissä meren ylle kurottavaa Rytenin huippua. Sen reittejä kehutaan helpoiksi, mutta sateesta liukkaat kivet ja niljakas muta antoivat ”mukavasti” lisähaastetta alun jyrkkään kiipeämiseen.

Huipulle päästyämme sade oli tauonnut, ja aurinko kurkisteli matalalla kulkevien pilvien rakosista. Näkymät olivat upeat ympäriinsä ja tauko tervetullut. Lopuksi vielä mereltä vuoren rinnettä ylös kipuavat pilvihahtuvat loivat Ryteninretkellemme entistäkin juhlavammat puitteet!

Paluureitiksi valitsimme helpomman polun Torsfjordtindenin koillispuolelta takaisin tien varteen, noin kilometrin päähän lähtöparkkipaikasta. Matkaa kertyi arvioilta 7–8 km. Tasaisessa Suomessa tuo pätkä ei olisi tuntunut missään, mutta näillä korkeuseroilla patikointi tuntui kyllä runsaat 50 vuotta palvelleissa, tasaiseen tallaamiseen tottuneissa polvissa.

Aktiivilomaa perheen kera

2.8. herätys pärähti soimaan 06.45. Aamupuurojen jälkeen hurautimme Skotnesosen-lahdelman ympäri Lofoten Diving -sukelluskeskuksen pihaan. Ymmärsin aikaisen kokoontumisajan, kun katselin sukeltajaporukan verkkaista touhua kaiken maailman releiden kanssa. Se oli tosi hidasta hommaa. Toisaalta en ymmärtänyt, miksi snorklaajien piti olla paikalla samaan aikaan. Puolet sukeltajien tarvitsemasta ajasta olisi riittänyt hyvin märkäpukujen, huppujen, sukkien, hanskojen ym. tarpeellisen tsekkaamiseen ja pukemiseen.

Sukelluskeskuksen rib vei porukkamme älyttömän kauniin kalliosaariston läpi noin vartin pyrähdyksen. Vedimme maskit ja snorkkelit päähän ja hyppäsimme hyiseen mereen. Vesi oli kristallinkirkasta ja näkyvyys erinomainen. Ympärillä aukeni tuuhea kelppimetsä. Bongasimme rapuja, merisiilejä, meduusoja, kylmän veden koralleja ja kalaparvia.

Vajaan tunnin pulikoinnin päätteeksi sormet olivat jo tunnottomat, ja kylmä värisytti kehoa. Oli se vaihtelua hikisille haikeille, muttei sitä tarvitse tehdä ihan heti uudestaan. Kylmissä vesissä snorklauksen harmittavin puoli on nimittäin se, että kelluttava kumipuku vastustaa tehokkaasti vapaasukellusta.

Jyrkkä ja hikinen suosikkihaikki

Puolilta päivin lähdimme kapealle ja kippuraiselle E 10 -tielle kohti Å:ta. Snorklaus ja vilu saivat aikaan hirmuisen nälän. Korjasimme tilanteen yhdessä sievän Reinen kylän vähistä ravintoloista. Tankkaus oli tarpeen myös seuraavaa aktiviteettia silmällä pitäen.

Lofoottien vaellusreiteistä suosituin oli Reinebringen. Sitä todistivat lukuisien jalkaparien muotoilemat polkuversiot jyrkkärinteisessä tunturikoivupöpelikössä. Luonnon kulumisen ja eroosion aiheuttamiin ongelmiin on herätty monilla muillakin Lofoottien suosituilla reiteillä. Rytenin reittien pehmoisimpiin paikkoihin oli jo rakennettu pitkoksia ja siltoja, ja sinne tänne ripotellut lankkupinot kielivät ympäristönsuojeluprojektin jatkumisesta. Alun pusikko-osuuden jälkeen Reinebringeninkin pehmeimmän pätkän urautumista oli ehkäisty komeilla luonnon kivistä ladotuilla portailla.

Vain kilometrin mittainen reitti vie Reinebringenille 448 metriin, mutta sitä luonnehdittiin rankaksi, jyrkäksi ja liukkaaksi. Voin allekirjoittaa kaikki. Liukkautta aiheuttivat kuivallakin kelillä helposti jalan alta alas pyörivät irtokivet, kosteampien kohtien liiraava savi ja jyrkästi viettävät, sileät kalliot. Sateella polku olisi todella inhottava, lisääntyvästä luonnon kulumisesta puhumattakaan.

Huohottavan, hikisen ja pölyisen porukkamme päästyä huipulle, tämänkin reitin suosio valkeni. Mikäpä olisi sen palkitsevampaa kuin mahtavat maisemat, raikas tuuli ja lihaksissa tuntuva raukeus. Sinä päivänä olimme todellakin ansainneet illallisemme juomapaketin kera! Tosin jyrkkä reitti olisi vielä selviydyttävä alas.

Reinestä oli vielä kymmenisen kilometriä E 10 -tien päähän ja Lofoottien pääsaarten eteläkärkeen. Sieltä näkyivät Moskenin ja Værøyn saaret sitäkin etelämpänä. Tällä kertaa emme ehtisi sinne, mutta ehkä toisella kertaa. Edellisestä Norjanreissusta oli ehtinyt vierähtää yli 30 vuotta. Seuraavaan ei saa mennä niin kauaa. Kirkkaat vuonot ja karut vuoret olivat ottaneet sydämemme omakseen.