Japanin apinoita こんにちは

Tunnelma sähköistyi, kun vuorilta alkoi valua toisen makakilauman jäseniä. Pörröisiä japaninmakakeja norui teräväsärmäisten kivenmurikoiden väleistä kohti höyryäviä, kuumia altaita ja ruokinta-aluetta. Vuoren rinteillä juoksi suuria johtoäijiä, nuorempia poikia ja äitimakakeja, joiden selkäkarvoissa roikkui pienokaisia. Tulokkaat pitivät tarkasti silmällä paikalla jo olevia, ja ne puolestaan mulkoilivat epäluuloisen oloisina tulijoita.

Tiheästä asutuksesta huolimatta Japanin vuoristoalueilla elää suuria maanisäkkäitä ihmeen paljon. Japaninmakakien lisäksi vuoristometsissä elelee muun muassa karhuja, villisikoja ja peuroja. Lintulajejakin Japanissa on kuutisensataa, ja maa sattuu merkittävälle lintujen muuttoreitille. Lisäksi Japanissa tavataan suunnilleen 4 500 syntyperäistä kasvilajia.

Perheloma Tokiossa

Naritan kansainväliseltä lentokentältä on pitkä matka Tokion pelipaikoille. Porukkamme, 5 kappaletta perheen jäseniä, oli unettoman yön jäljiltä varsin voipunut. Joku onnistui pysymään sen verran hereillä, että satuimme hyppäämään junasta oikealla asemalla Kandassa. Puolilta päivin ei vielä saanut huoneita, mutta pääsimme eroon pakaaseista ja jatkamaan lounaalle – eli nauttimaan Tokion parhaista puolista.

Pölähdimme suunnelleen korttelin päähän Unizo Innistä heti ensimmäiseen kiinnostavan näköiseen sushilaan, missä vanha mestari väsäili herkkupaloja tiskin takana. Nuorempi mestari touhusi tiskin toisessa päässä ja nuorin mestarioppilas harjoitteli riisin keittoa ja kanamunakakun valmistusta kyökin puolella. 

Paikka osoittautui oivalliseksi. Sieviä susheja syntyi lehtialustalle sellaisista aineksista, joista Suomessa voi vain unelmoida. Merisiilin mäti oli erinomaista ja tuoreet ravut maistuivat hyvin erilaisislta kuin Suomeen keitettyinä ja pakastetuttuina päätyvät. Maisteltujen kalalajien perässä ei meinannut pysyä, mutta opinnot edistyivät taas himpun verran.

Asettautumis- ja siistiytymissession jälkeen suunnistimme illalliselle viihdetarjonnasta ja temppeleistä tunnetun Asakusan läpi netistä poimittuun liukuhihnasushilaan. Jonotettuamme hetken kauppakadun laidalla pääsimme nauttimaan poikkeuksellisen hyvistä liukuhihnaherkuista ja autenttisesta tokiolaisesta äänimaailmasta. Pieni ravitsemusliike oli yhdessä junaradan alle perustetuista liiketiloista, ja juna jyrisi yli tasaisin väliajoin. Herkkujen laatu ei jäänyt lounaspaikastamme jälkeen ollenkaan niin paljoin kuin niiden hinta.

2. päivä Tokionlahden rannalla

Aamulla talsimme Asakusaa rajaavaa Sumida-jokivartta vilpoisessa kevätsäässä. Pistäydyimme aamiaiselle pieneen udonkuppilaan, missä ateriat tilattiin automaatista. Sapuska oli edullista ja kerrassaan erinomaista. 5 hengen täyttävä ja maittava aamiainen teki yhteensä vain parikymppiä. Tokiossa pärjää mainiosti muutaman euron sapuskoilla. Toisaalta yhden hengen ateriaan saa halutessaan törsättyä vaikka puolentuhattakin euroa.

Havaitsimme harmiksemme, että Yayoi Kusaman museo oli suljettu koko maaliskuun, joten suuntasimme keisarillisen palatsin pohjoisen puutarhan läpi Tokion kansalliseen nykytaiteen museoon, MOMAT:iin. Omien kokoelmien lisäksi oli tarjolla Fukuzawa Ichiron näyttely, ”Naurut tästä toivottamasta maailmasta”, otteita ”Kuvien kerääjä” Sugiura Hisuin jännittävistä arkistoista sekä ajankohtaan sopiva ”Kevätfestivaali”. 

Viimeksi mainittu keskittyi kukkiin ja perinteisiin silkkisiin ”kääreteoksiin” ja sermeihin. Kuvien keräilijä, Hisui, oli koonnut uskomattoman upeita kuvituksia kirjoista ja käärepapereista julisteisiin ja muihin 1900-luvun painontöihin. Fukuz, kuten mielenkiintoinen herra Ichiro oli teoksensa signeerannut, oli opiskellut taidetta Euroopassa ja johtanut Japanin länsimaisen maalaustyylin yhteisöä. Hänen teoksissaan yhdistyivät jännittävällä tavalla paitsi japanilaisen taiteen traditiot ja ranskalainen surrealismi myös hänen matkoiltaan saamat vaikutteet eteläamerikkalaisesta valosta ja väreistä 1960-luvun Yhdysvaltoja kuvaaviin valokuviin. Mm. mustavalkoisen valokuvan Let´s keep America Great -plakaatti näytti jotenkin kovin ajankohtaiselta.

Huilihetken jälkeen lähdimme etsimään paikallisen etäoppaamme, Jokan, suositelemaa izakaya-tyyppistä ravintolaa. Hyvin piilotettu tavernaravintola Jimbouchou Uokin (神保町 魚金) löytyi meille neuvotun kadun varresta kakkoskerroksesta. Ikävä kyllä, se oli täyteen buukattu – kunnes vilautimme heille Jokan lähettämää viestiä. Tavernan sokkelosta paljastuikin yllättäen tyhjä 6 hengen pöytä! Kuinkahan öykkärimäisesti länkkärit täkäläisissä ravintoloissa tapaavat käyttäytyä, kun olemme niin epätoivottuja asiakkaita?

Tilasimme pari mahtavaa sashimi-lautasta, kokonaisena kypsennetyn ”isosilmäkalan” ja valikoiman maistuvia juomia oluesta sakeen ja paikalliseen valkkariin. Izakayan väki oli ylen ystävällistä ja tuntui olevan meihin asiakkainakin oikein tyytyväisiä. Me puolestamme olimme enemmän kuin tyytyväisiä aterian makumaailmaan ja paikan erinomaiseen hinta–laatu-suhteeseen.

Miljoonakaupunkia ristiin rastiin

Painelimme aamusta metrolla Nogizakan asemalle. Olimme huomanneet netistä, että Nogin pyhäkön ympäristössä järjestetään joka kuun neljäntenä sunnuntaina katumarkkinat. Pieni pettymys oli, että yli 40 kiskan kauppapaikkana mainitut markkinat olivat ainakin sillä kertaa varsin suppeat. Pikkutemppelin juurella oli vajaat kymmenen pöytää. Itse pyhättö oli soma, ja vähien pöytien tarjonta varsin laadukas. Isot laatikostot tuntuivat liian suurilta rahdattavaksi kotiin saakka, mutta vanha pähkinäpuusta bambunauloilla kokoon naputeltu, mittana käytetty laatikko tarttui mukaan tingittyyn, vajaan neljänkympin hintaan.

Seuraavaksi suuntasimme Tokion ensimmäiselle eurooppalaistyyliselle alueelle Ginzaan. Sen rakentaminen oli aloitettu jo modernin Japanin alkuaikoina noin 1870-luvulta alkaen. Ginzan pääkatu muutettiin lauantaisin ja sunnuntaisin 12–17 kävelykaduksi. Sitä oli mukava talsia lämpimässä kevätkelissä. Bulgarit, Cartierit, Vuittonit, Chanelit ja muut niiden hengenheimolaiset eivät onnistuneet löysäämään kukkaronnyörejämme (tuskin ne olisivat riittäneetkään), mutta sivukadulta löytyi varsin mukava, vaihteeksi kiinalainen, ravintola. Dimsumit, dumplingit sekä kasvis- ja kalmarilautaset tyhjenivät tasaiseen tahtiin, ja massut pulleina oli taas mukava päästä kävelemään.

Päivän mittaan taitetut viitisentoista kilometriä painoivat jaloissa. Wifi-verkon katveista ja tietokatkoksista johtuen päädyimme Roppongin kukkuloille, useammasta Mori-tornista väärän juurelle. Silloin päätimme turvautua metroon ja lähteä illallistamaan ”kotiseudulle” etukäteen katsastamaamme liukuhihnasushilaan. ”Kotikonnuillamme” Asakusassa oli edelleen tallella sen Edo-kaudelta lähtien kukoistanut viehättävä ilmapiiri.

Pieni Road Trip Japanissa

”Pojat” lähtivät aamutuimaan etsimään aiemmin varattua vuokra-autoamme Akihabaran elektroniikkakauppaan ja popkulttuuriin keskittyneiden kauppakeskusten suosta. ”Tyttöjen” tehtäväksi jäi aamiaistarvikkeiden haaliminen hotellin lähikortteleista. Yhdeksän jälkeen olimme jo matkalla kohti lähintä moottoritien liittymää ja tietullia. Autovuokraamo oli löytynyt yllättävän helposti, mutta yksisuuntaisilla, väärällä puolella tietä ajettavilla kaduilla sompailu oli ollut elämys sinänsä.

Kun Tokion pilvenpiirtäjät ja kaupungin laitoja kohti madaltuneet talot jäivät taakse, edessä alkoi kohota terävähuippuisia kukkuloita, joiden takana häämötti lumihuippuisia vuoria. Matkan varrella sukellettiin tunneliin useampaankin kertaan. Vuorten rinteiden ainavihantien havupuiden lomassa lehtipuiden oksistot rusottivat yhä paljaina.

Nissanilla Naganoon

Nagano on samannimisen prefektuurin pääkaupunki Honshūn saaren vuoristoisella pohjoislaidalla suunnilleen Tokiosta luoteeseen. Alueella on paljon kuumia lähteitä, vuoria ja talviurheilukeskuksia. Vajaan neljänsadantuhannen asukkaan kaupunki on perustettu 1800-luvun lopulla ja se tunnetaan länsimaissa lähinnä 1998 talviolympialaisista.

Meidät houkutteli Naganon prefektuurin pohjoislaidalle Nakanon kaupungin itälaidalle Yamanouchin kylään paitsi onsenit eli japanilaiset luonnollisista kuumista lähteistä vetensä saavat kylpylät myös läheisillä vuorilla asustavat japaninmakakit. Suunnilleen kolmen tunnin ajomatkan päätteeksi olikin jo mukava jaloitella. Vajaan puolentoista kilometrin polku oli tosin turhankin keväisen kostea, liukas ja liejuinen.

Kotoperäisiä japaninmakakeja elää Japanin suurimmalla pääsaarella Honshūlla sekä eteläisemmillä Shikokulla ja Kyūshūlla. Naganon alueella sataa talvisin reippaasti lunta, jopa yli 2,5 metriä, ja japaninmakakeja sanotaankin usein lumiapinoiksi. Tosiasiassa hyvin harvinaiset, varsinaiset lumiapinat elävät Kiinan lounaisosissa. Japaninmakaki on maailman pohjoisimpana elävä apinalaji, ja ne lämmittelevätkin kylmällä säällä mielellään upeiden vuoristolaaksojen kuumissa lähteissä.

Päästyämme 1964 perustettuun Jigokudani yaen-koenin ”apinapuistoon” pitkälti iltapäivän puolella, lämpöä oli karvan yli 10 asteen, eivätkä makakit viihtyneet ”kylpyammeissaan”. Juuri noiden monien höyryävän kuumien lähteiden vuoksi Jigokudaniksi (helvetinlaaksoksi) nimetty apinalaakso sijaitsee noin 850 metrin korkeudella vuoristossa. Vaikka laakso on liki kolmannesvuoden lumen peitossa, makakit viihtyvät hyvin ikiaikaisessa paratiisissaan. Puistossa tarjoiltu ruokakaan ei näyttänyt niitä häiritsevän. Ruokinnalla varmistettiin, että vierailijoille riittää nähtävää, mutta apinat ovat villejä ja saavat liikkua alueella täysin vapaasti.

Japanilainen ryokan – perinteinen kylpylämajatalo

Hotel Omodakan aulan tuulikaapissa meitä odotti hieno kyltti, johon japanilaisten nimien perään oli raapustettu tyylikkäästi ”Pekka Nuortie”. Sama teksti löytyi myös huoneemme ovenpielestä. Riemukkaan perhelomamme kohokohdaksi ryokanin tatamille oli pedattu sievä siskonpeti. Tosin riisiryynitäytteiset tyynyt aiheuttivat kevyttä nurinaa.

Nautittuamme sashimit ja udonit yhdessä Yamanouchin harvoista ravitsemusliikkeistä palasimme kämpille apinoimaan apinoita. Puimme päällemme meille varatut yukatat eli kimonomalliset kylpytakit ja lähdimme iltakylpyyn Omodakan onseniin. Vesi oli todella kuumaa sekä sisä- että ulkoaltaassa. Siitä ei kyennyt nauttimaan niin pitkään kuin olisi toivonut. Lisäksi oli vielä kuuma sauna!

Naisten puolella oli pientä vipinää. Pari kylpijää oli tullessamme juuri lähdössä ja lähtöä tehdessämme seuraamme liittyi äiti parine pikkutyttärineen. Miehet sen sijaan saivat nauttia kylvyistään kaksin ihan omassa rauhassaan.

Aamu alkaa apinoilla

Aamiaista länkkäriperheemme sai nauttia väljästi omassa huoneessa, kun lukuisat japanilaisvieraat oli istutettu erikseen vain hiukan tilavampaan saliin. Aito japanilaisyömme huipentui jännittävään paikallisaamiaiseen. Siinä oli tofua, jotain jänniä viipaleita, ankkaa, kokonaista pikkukalaa, hillottuja papuja, retikkaa, kaalisalaattia ja vaikka mitä – kaikki pikkuruisina annoksina pikkuruisissa astioissaan. Makuelämys oli mielenkiintoinen. Juomaa tarjoiltiin, kuten tavallisesti, kovin vähän.

Aamiaisen jälkeen lähdimme vielä moikkaamaan apinajengiä. Teimme saman pikakävelyn helvetinlaaksoon ja jäimme odottamaan apinoiden aamiaistarjoiluja. Lämpöä oli vain pari astetta, mutta kylpijöitä emme saaneet nähdä silläkään kerralla. Aamulla valo oli pehmeä, ilmassa oli höyryä, ja makakit olivat pirteitä. Uusintakäynti kannatti – kunnes turisteja alkoi olla liikaa.

Japanin pyhä vuori

Noukimme kylän supermarketista nigirit, makit ja sashimit matkaan ja käänsimme Nissanin keulan kohti etelää. Pysähdyimme tien varteen Suwa-järven ylle lounastauolle ja jatkoimme kohti taivaanrannasta pian pilkistänyttä lumihuippuista kerrostulivuorta nimeltä Fuji.

3776 metrin korkuinen Fuji-san (Herra/Rouva/Neiti? Fuji) on Japanin korkein vuori. Sen huipulla tuulee, ja vuoden keskilämpötila huitelee runsaat 6 astetta pakkasen puolella, mutta huippua peittävä lumi yleensä sulaa kesän kuluessa. Nykyinen noin 17 000 vuotta sitten alkaneissa purkauksissa syntynyt vuori on kasvanut kolmen aiemman tulivuoren päälle. Tulivuori on purkautunut viimeksi 1707, mutta sen ympäristössä on ollut asutusta jo ainakin 13 000 – 14 000 vuotta. Unescon maailmanperintöluetteloon Fuji liitettiin 2013.

Fuji-san on japanilaisten pyhä vuori, shintolaisuuden symboli ja merkittävä aihe japanilaisessa taiteessa haiku-runoista perinteisiin puupiirroksiin. Vulkaanisen toiminnan seurauksena vuoren pohjoisille rinteille on muodostunut myös viisi luonteeltaan erilaista järveä. Poikkesimme silmäilemään vuoriherraa varsin urbaanin Kawaguchiko-järven rannalta. 

Lisäksi suuntasimme Arakurayama Sengenin puistoon kukkulalle rakennetulle Chureito-pagodille ihmettelemään Fujia pyhästä perspektiivistä. Reilut kahdeksan kymmenestä japanilaisesta on sekä shintolaisia että buddhalaisia. Shintolaisuus on Japanin alkuperäinen monijumalinen luonnonuskonto. Buddhalaisuus taas oli saapunut maahan 500-luvulla, ja sillä on ollut mukavasti aikaa sekoittua sulavasti shintolaisuuteen.

Puistovuoren kuuluisat kirsikkapuut olivat, ikävä kyllä, tokiolaisia kollegoitaan hitaampia, eivätkä vasta nupullaan olevat puut suoneet meille vaaleanpunaista kukkamerta Fujin jalustaksi. Vuori näytti silti varsin komealta kohotessaan majesteettisiin korkeuksiinsa Fujiyoshidan kaupungin ylle.

Road Trip – the End

Paluumatkalla pääsimme maistamaan oikein aitoja Tokion ruuhkia. Ne tuskin olivat ihan pahimmasta päästä, sillä auto ehdittiin palauttaa hyvissä ajoin vielä ennen vuokraamon sulkemista. 

Japanin matkan puoliväli-illan ravintolaksi valitsimme taas yhden erinomaisen sushi kaitenin eli ”liukuhihnasushin”. Kaikki kokeilemamme kaitenit olivat vallan mainioita. Eivät ne toki sushibaarityyppisiä mestarikokkien ravintoloita voittaneet, mutta varmasti parhaimmatkin suomalaiset sushipaikat. Liukuhihnalta poimimisen lisäksi sushiannoksia sai myös tilata toiveiden mukaan suoraan keittiöstä – ja kaitenien hintataso oli meikäläisten pitsa-kebab-paikkojen tasoa. Ai kumman valitsen?