Jäätiköiden lumo

Tulimaassa kevätaurinko laskee lähempänä yhtätoista ja nousee puoli kuuden aikaan. Aamun kajo alkaa värjätä vuoren seinämiä punertaviksi, kun istumme bussin kyydissä. Kevyt usva leijuu kellertävien ja punertavien soiden päällä. Useimmat matkustajat nukkuvat, mutta minä en voi ummistaa silmiäni kaiken tuon kauneuden lipuessa ohitse.

Ajatuksemme oli ollut jatkaa Ushuaista Chilen puolelle ja sieltä viikottaisella vuoropaatilla Punta Arenasiin. Vuoropaatin ”soft seats” olivat kaikki jo varattu, kun yritimme varata niitä toista viikkoa aikaisemmin. Ns.Pullman-penkit on aina varattu ensisijaisesti paikallisille, mutta jäimme jonoon odottamaan mahdollisia vapaita paikkoja. Kun nuokin penkit olisivat maksaneet meiltä yhteensä 400 euroa, ja pikkupyrähdys laivalla Beaglensalmen yli olisi kustantanut 300 euroa lisää, luovuimme meille vapautuneista paikoista. Päätimme panostaa myöhempään laivareissuun Chilen eteläsaariston läpi. Siispä seurasimme jälkiämme takaisin Tulimaan läpi Rio Gallegosiin ja sieltä länteen El Calafateen.

Pääsimme kokemaan Magalhãesinsalmen lossin sekä Chile-Argentiina-rajamuodollisuudet ja tullikoirat uudestaan. Näin päin mennessä meidät syynättiin tarkemmin jo Argentiinasta lähtiessä, ja kamat vain läpivalaistiin Chileen tultaessa. Magalhãesinsalmella onnistuimme bongaamaan meille uuden merinisäkäslajin, kun näimme lossin parvelta pari etelänvalasdelfiiniä. Nuo mustavalkoiset delfiinit ovat veikeän näköisiä ja muistuttavat hiukan miekkavalaita.

Auringon laskiessa El Calafatea kohti porhaltaessamme se värjäsi Patagonian kuivan steppimaan kullankeltaiseksi. Tummassa sadepilvessä leimahti salama, ja pilven eteen syntyi hieno sateenkaari. Kauneutta ja koettavaa riitti tuolla parinkymmenen tunnin legillä Calafateen. Saavuimme Bla-majataloon yhden aikaan yöllä. Matka ei tuntunut ollenkaan niin pitkältä.

Piikkipensaan kaupungissa

El Calafate on pieni kaupunki lähellä Eteläisen Patagonian jääkenttää ja Chilen rajaa. Se on saanut nimensä piikikkäästä marjapensaasta, jota tällä maailman kolkalla kasvaa runsaasti. Ilmasto on leuto ja kuiva. Kämpötilat vaihtelevat talven muutamasta miinusasteesta kesän lähes pariinkymppiin, mutta vuoristotuuli voi olla kova ja kylmä.

Matkailijoita Calafateen vetävät erityisesti Los Glaciares -kansallispuiston jäätiköt. Argentiinalaisen tutkijan Francisco ”Perito” Morenon mukaan nimetty Perito Moreno on jäätiköistä tunnetuin, mutta sitä ei pidä sekoittaa Perito Morenon kylään, joka on noin 500–600 km pohjoisempana. El Calafatessa oli tarjolla runsaasti retkivaihtoehtoja, mutta ei halpoja. Normireissun hinta lähti noin parista tonnista paikallista eli vajaasta 150 eurosta ylöspäin, eikä yläraja tule helposti vastaan.

Pitkän matkan jälkeen rauhoitimme päivän retkivaihtoehtoihin ja kaupungin laidalle perustettuun luontopolkuun tutustuen. El Calafate on noussut kukkulan juurelle, jäätiköiden ruokkiman Argentiinan suurimman järven, Lago Argentinon, rannalle lammasbisneksen myötä. Järven pinnan korkeus vaihtelee paljon vuodenaikojen ja jäätiköiden sulamisnopeuden mukaan, ja ranta on pitkälti matalaa tulvatasankoa. Siihen syntyy monipuolista linnustoa houkuttevia lätäköitä, kosteikkoa sekä laajoja ruohikkoja ja kaislikkoja. Kosteikkorantaan on perustettu pari lampea kiertävä luontopolku vähän kuin Espoon Suomenojalla.

Luontopolulle pääsee maksamalla kympin sisäänpääsymaksun. Jostain syystä sattui olemaan alennuspäivä, ja säästimme toisen kympeistä! Luontopolun varrella oli opastustauluja stepin eli aron, ruovikon ja lampien linnuista. Lisäksi oli katselutasanteita, penkkejä ja pari, kolme piilokojua.

Kiikaroituamme chilenflamingoja, haukkojen lentopoikasten ruokkimista ja kovaäänisiä andieniibiksiä polun varrella pujahdimme piilokojuun suojaan ikuiselta tuulelta. Lounaseväitä nautiskellessa seurasimme argentiinankuparisorsien, argentiinanlapasorsien ja patagonianhaapanoiden ruokailua lammella.

Kohti jäätäviä seikkailuja

Hielo y Aventuran bussi noukki meidät hostellin edestä aamuyhdeksältä. Perito Morenolle pääsee helposti tavallisella bussillakin muutamalla eurolla. Halusimme kuuluisasta jäätiköstä irti vähän enemmän, ja olimme valikoineet koko päivän ns. minitrekkingretken. Se kustansi n. 170 e per peppu + kansallispuiston sisäänpääsymaksun n. 20 e.

Bussi pysähtyi ensin tien varteen näköalapaikalle, mistä ihailimme Buenos Airesin kokoista, 250 km2 laajuista, vuorten syleilemää jäätikköä kokonaisuutena. Seuraavaksi hyppäsimme kyydistä ensimmäisellä parkkipaikalla, josta jäätikkö ja sen valtava koko alkoivat hahmottua paremmin. Saimme oppailta ohjeet, mitä reittiä kannattaa kulkea, missä syödä eväitä ja käyttää parhaiten hyväksi parin tunnin aika, joka kävelyreiteillä olisi käytettävissämme.

Perito Morenon jäätikkö on siitä poikkeuksellinen, että se etenee, kun suurin osa maailman jäätiköistä vetäytyy. Se virtaa parin metrin vuorokausinopeudella vuorten laaksoa pitkin kohti Magallanes-niemeä. Jäätikön paksumpi keskiosa virtaa nopeammin kuin kitkan hidastamat laidat, joten jäätikön etureunasta tulee nuolen kärjen muotoinen. Nuolen kärjen molemmista laidoista eli jäätikön pohjois- ja eteläseinämistä molskahtelee jatkuvasti kappaleita kellumaan järveen. Kun nuoli törmää niemeen, se synnyttää padon Argentino-järven eteläisen lahden, Brazo Ricon, ja järven pääaltaan väliin. Kun Brazo Ricon pinta nousee jopa kymmeniä metrejä ja paine kasvaa, patoon syntyy tunneli, joka jonkin ajan kuluttua romahtaa. Tämä prosessi toistuu kerrasta toiseen vuodesta yli kymmeneen vuoden välein.

Nyt oli meneillään tunnelivaihe. Jopa yli 60 metriä korkeat jääseinämät olivat tyrmäävän upeita. Ne olivat täynnä kiinnostavia yksityiskohtia, halkeamia ja sedimenttijuovia. Vuorista irronneesta hienosta sedimentistä johtui myös jäätikköjärvien kaunis, voimakkaan turkoosi väri. Suomalainen jäillä liikkuja tietää, miten jää puhuu sen kutistuessa ja laajetessa lämpötilan mukaan. Perito Morenolla oli paljon asiaa. Se kumahteli ja räjähteli kuin Espoon metrotyömailla konsanaan. Kuuntelimme haltioituneina sen tarinoita ja seurasimme, miten pilvien varjot ja auringonvalo vaihtelivat jäätikön ja sen etuseinämän pinnoilla. Yhtäkkiä tunnelin suuaukolta irtosi mahtavasti jyristen suuria lohkareita, jotka loiskahtivat jäälauttojen sekaan ja aiheuttivat valtavan, koko tunnelin suuaukon peittävän pärskeen.

Paikan kuuluisuudesta huolimatta, vierailijat mahtuivat hyvin rampeille, eikä missään tullut ahdistava olo. Eväitä sai syödä kaikessa rauhassa jäätikön tapahtumia äimistellen, sen kertomuksia kuunnellen ja näkymistä seonneiden selfiekuvien napsijoita katsellen.

Bussi odotti kakkosparkkipaikalla, mistä pyrähdimme rantaan, ja astuimme veneeseen. Paatti vei meidät Brazo Ricon yli jäätikön eteläseinämän länsilaitaan, ja kiipesimme rantakallioille. Jatkoimme aivan jäätikön viereen, mistä aloittaisimme puolentoista tunnin minivaelluksen. Pakolliset käsineet jaettiin kaikille, joilla ei ollut omia, ja kaikille osallistujille sidottiin tuhdimman puoleiset ”mummoraudat” kenkiin.

Sinivalkoisissa tunnelmissa – kaukana Koto-Suomesta

Perito Morenon jäätikkö oli tuossa kohtaa viisi kilometriä leveä. Se nousee keskimäärin 74 m Argentino-järven pinnan yläpuolelle, ja jäämassan paksuus on noin 170 metriä. Häkellyttäviä lukemia, mutta itse jäätikkö vasta häkellyttävä olikin!

Kun kansallispuiston vanhojen ja romahtaneiden etelänpyökkien metsä jäi selän taakse, ei näkynyt mitään muuta kuin jäistä vuoristoa. Kiipesimme jäärinnettä ylös uuteen, satumaiseen, kummallisten muodostumien maailmaan. Jäämassan sisällä, pikkukkupuroina sen päällä ja sen läpi virtasi vettä. Täytimme pullommekin puhtaalla jäätikkövedellä.

Vesi katosi tummansinisiin onkaloihin liristen tai kohisten virran koosta riippuen. Niitä piti varoa. Onkalot saattoivat johtaa kilometrien mittaisiin labyrintteihin syvälle jäätikön uumeniin. Kuljimme jonossa, toisin kuin Ellun kanat, ja oppaat pitivät meitä tarkasti silmällä. Joitakin railoja ja onkaloita pääsi halutessaan katsomaan, mutta vain oppaan halauksessa. Kapusimme vielä korkean jäänyppylän päälle katsastamaan aluetta, jonne emme voisi, ainakaan näillä varusteilla, enää edetä. Siitä eteenpäin jäätikkö oli täynnä pystysuoria halkeamia, laajoja railoja ja teräviä jäähuippuja. Näkymä oli kuin Tolkienin satukirjasta.

Lopuksi kokoonnuimme jäätikön laidalle pienten pöytien ääreen. Toinen oppaista kaivoi esiin suklaapalleroita ja pullon ja toinen hakkasi hakulla kulhollisen jäätä. Nautimme ensimmäisen jäätikkövaelluksemme päätteeksi viskit 400 vuotta vanhojen jäiden kera. Tämän retken tekisin mielelläni uudestaan!

Christina Upsalasta, How do you do!

Toisen koko päivän retkemme aluksi meidät kuskattiin bussikyydillä Argentino-järven Punta Banderaksen satamaan. Sillä kertaa lähdimme veneellä kohti järven pohjoista lahtea ja Upsala-jäätikköä. Kääntyessämme kohti Boca del Diabloksi eli paholaisen ”kidaksi” nimettyä kapeikkoa kohtasimme kovan vastatuulen. Viranomaiset olivat asettaneet retkien järjestämiselle tuulirajoitukseksi noin 17 m/s. Nyt ei jääty kauaksi siitä. Moottorikatamaaraani loikki aalloilla villisti, ja harvat yläkannella olijat häädettiin alas. Vartin päästä meno rauhoittui, kun lähestyimme Upsala-lahden perukkaa.

Näkyviin putkahtanut jäätikkö oli tietysti saanut nimensä Ruotsin kolonialismin aikaiselta Upsalan yliopiston tutkijaryhmältä. Se valuu neljän metrin päivävauhdilla Argentino-järven syvimpään, jopa 800 metrin syvyiseen poukamaan, joten se yrittää kellua. Tämä aiheuttaa jäätikköön sellaisia vipuvoimia, että se poikii kymmenien, jopa satojen metrien läpimittaisia jäälauttoja tavallistakin tiuhempaan tahtiin. Monien jäätiköiden tapaan Upsalakin kutistuu kutistumistaan. Ilmaston lämpötilasta riippuen se saattaa kadota kokonaan muutaman vuosikymmenen kuluessa.

Kiertelimme lahdella kelluvia, mielikuvituksellisia jääveistoksia parin muun turistipaatin seurassa. Sataa metriä lähemmäs jäätikön reunaa ei saanut mennä. Sen lisäksi, että jäälohkareita saattoi plumpsahtaa järveen milloin tahansa, myös osa lahtea ympäröivistä, kallioseinämistä oli hyvin epävakaita. Niistäkin saattaisi lohjeta suuria kappaleita, ja voi vain kuvitella, minkälaisen aallon kymmenien kuutioiden kokoiset murikat saisivat kapeassa vuonossa aikaiseksi.

Rantauduttuamme Cristina-lahden satamaan kävelimme Estancia Christinan museoksi muutettuun, vanhaan lampolaan hengästyttävän kauniissa laaksossa. Miljoonien eurooppalaisten lähtiessä 1900-luvun vaihteessa Amerikan ihmemaahan myös muuan Percival Masters lähti Etelä-Englannin Hampshirestä vaimonsa kanssa Atlantin yli kohti Argentiinan Rio Gallegosia. Percival oli kuullut, että Argentiinan valtio halusi asuttaa maansa etäisiä kolkkia antamalla maahanmuuttajille mahdollisuuden asettua sinne asumaan. Mikäli maataan hoitaisi 30 vuotta, sen saisi ikiomaksi. Ikävä kyllä, Mastersien tytär Christina sairastui vähän päälle 20-vuotiaana keuhkokuumeeseen ja menehtyi. Hänen muistokseen tila nimettiin Estancia Christinaksi.

Vanha lammastila ja sen komeat kulissit

Tiluksilla laidunsi toistakymmentätuhatta lammasta ja työskenteli nelisenkymmentä työntekijää. Leonero piti puumat kurissa, ja metsää poltettiin eurooppalaiseen tapaan laidunmaiden laajentamiseksi. Mastersit eivät tienneet, että näillä karuilla mailla se ei kasvaisi takaisin kymmeniin, ehkä satoihin vuosiin. Tilan takana onkin pieni istutusmetsikkö suojaamassa kylmiltä pohjoistuulilta. Vanhimmat pylväspoppelit olivat jo yli satavuotiaita.

Lampaat kerittiin alkuun käsin, mutta 60-luvulta alkaen petroolikäyttöisillä keritsimillä. Villa pakattiin puristimilla tiiviiksi paaleiksi ja rahdattiin ensin itse tehdyllä Cristinita-veneellä Punta Banderaksen laiturille, sieltä Calafaten kautta Rio Gallegosin satamaan ja lopulta meren yli Englantiin. Mastersit rakastivat tilaansa eivätkä halunneet koskaan muuttaa pois. Perheen pojan vaimo oli viimeinen Masters. Hän eli yhdeksänkymppiseksi ja kuoli vasta 1997. Sen jälkeen tila on kuulunut valtiolle ja Viva Argentina -yritys on saanut oikeuden vuokrata sen retkikohteekseen muutamaksi vuodeksi.

Omatoimilounaan jälkeen istuimme maastoautoihin. Ajoimme kapeita, kuoppaisia ja kiemuraisia kinttupolkuja vuoren rinteillä stepiltä etelänpyökkimetsään ja sieltä jäätikön alta paljastuneille moreeni- ja kalliokukkuloille. Muutamaa ruohotupsua lukuun ottamatta kasvillisuutta ei juuri ollut, ja muinaisten vuorten poimuttumiskiemurat ja moreenikeot olivat hyvin näkyvillä. Kävelimme lumihuippuisten vuorten ympäröimässä kuumaisemassa näköalapaikalle, josta ihastelimme Upsala-”jääjoen” itäistä haaraa, joka laski voimakkaan turkoosiin Guillermo-nimiseen jäätikköjärveen.

Etelä-Patagonian jäätikköseutu on mahtava matkakohde! Mikäli vain on varaa, kannattaa ehdottomasti viettää jokunen päivä tilamajoituksessa jollain Estancioista. Ne sijaitsevat yleensä ylhäisessä yksinäisyydessä, upeiden maisemien keskellä, lähellä kansallispuistoa. Mekin olimme tutkineet Estancia Helsingfors -nimistä tilamajoitusta vesi kielellä, mutta kirottu matkabudjettimme ei venynyt 600 euron yöpymisiin. Oskari kuunteli haltioituneena myös tarinoita kutulohien pyynnistä Estancia Christinan maitomaisen vaaleansinisellä joella. Eihän sitä Suomessakaan juuri alle 1600 euron vuorokausihintaisia lohireissuja saa…