Inkojen jalanjäljillä

Aurinko on yhä vuorten takana, ja usvapilvet roikkuvat matalalla takertuneina terävien vuorten lähes pystysuoriin rinteisiin. Kiipeämme viimeiset metrit niin nopeasti kuin ohuessa ilmassa pystymme – yhtä paljon aamuvalojen kuin vielä hiukan aikaa aution, ikonisen näkymän vuoksi. Terassille päästyämme sumu hellittää otettaan, ja silmiemme alla levittäytyy vuoren satulan yli satoja vuosia sitten taiten rakennetun kaupungin rauniot. Inkojen tarunhohtoinen, kätketty kaupunki, Machu Picchu ottaa vastaan uuden aamun, kuten sadattuhannet aamut aiemmin.

Olimme taas kuvitelleet matkaavamme yön sänkymallisissa cama-istuimissa, mutta Arequipan Terrapuerton Cruz del Surin katonrajaa tähyävä myyjä oli lätkäissyt meille semi-camat. Bussiyhtiö oli kuitenkin ihan eri sarjassa kuin aiemmin käyttämämme paikallisdösät. Hintakin oli kolminkertainen, ja tässä matkasi pelkästään turisteja – suoraan päämäärään, ilman öisiä stoppeja pimeillä taipaleilla. Cruz de Sur hoiti matkatavarat enempi lentokonetyyliin, eikä niiden päätymisestä vääriin käsiin ollut samanlaista huolta kuin tavallisissa linjureissa. Bussissa oli myös siisti – toimiva – vessa, elokuvia omalla näytöllä ja simppeli illallinen! Tosin aiemmin mainittu myyjätär oli onnistunut merkkaamaan kanaruokatilaukseni lasten annokseksi…

Lähdimme sateen kastelemasta Arequipasta hiukan huolissamme tien kunnosta. Olin tiedustellut asiaa parilta taksikuskilta, ja heidän mukaansa Cuscoon vie oikein hyvä maantie. Toinen takseista mainitsi vielä, että oli hyvä, että olimme menossa bussilla, sillä moni lento oli sateiden vuoksi peruttu. Pitkän ja erittäin vähäunisen yön aikana ajattelin monta kertaa, että perulainen käsitys hyvästä maantiestä on kovin erilainen kuin suomalainen. Bussi hyppi ja pomppi taas siihen malliin, että tuntui, kuin olisimme ajaneet perunapellolla, mutta pilkkopimeässä en saanut näköhavaintoja tuntemuksieni tueksi.

Aamu valkeni kumpuilevien, vihertävien vuorten keskellä. Aurinko pilkisteli pilvien välistä, ja tien vierellä, vehreän laakson pohjalla virtasi joki. Cuscoon tullaan Machu Picchulle menoa varten, mutta Cusco itsekin on vierailun arvoinen. Sen ympäristössä ja lähikylissä on useita näyttäviä inkaraunioita, joihin tutustumiseen voisi käyttää päivän jos toisenkin.

Saavuimme pian laaksosta vuorten rinteille kapuavaan kaupunkiin ja raahustimme väsyneinä edulliseen Casa Real -hotelliin, missä vastaanotto oli poikkeuksellisen ystävällinen ja avulias. Emme heti aamutuimaan päässeet huoneeseemme, mutta saimme kupilliset kokateetä ja tukuittain neuvoja ja ohjeita Machu Picchu -retken toteuttamiseksi.

Systeemit on monet

Machu Picchulle pitää hankkia liput etukäteen. Ne voi hankkia netistä, jos yhteys machupicchu.gob.pe-sivustolle onnistuu. Sivusto on toteutettu Flash-pohjaisena, eikä se auennut yhdelläkään laitteellaamme, vaikka koneellani on Flash Player ja Oskarilla Samsung-puhelin. Myöskään vaihtoehtoinen HTML-sisältö ei näkynyt, vaikka sivusto niin lupailikin.

Ei hätää. Liput voi hankkia myös Cuscossa. Se vaatii vain hieman jalkatyötä. Aikomuksemme ei ollut vaeltaa neljää päivää 4200 metriin nousevaa Inka Trailia, kun perille pääsee neljässä tunnissa Inka Raililla tai Peru Raililla. Tarvitsimme siis ensimmäiseksi junaliput. Kävelimme juna-asemalle kaupoille. Peru Raililla on lippuja kahta sorttia: puolimaisemajunaan (Explorer) ja täysmaisemajunaan (Vistadome), jossa matkan varrella tarjotaan myös esityksiä. Edullisempi Explorer-menomatka maksoi 64 USD ja paluu jostain syystä 77 USD per nenä.

Seuraavaksi kävelimme INC:n (Instituto Nacional de Cultura) myyntikonttorille jonottamaan Machu Picchun pääsylippuja. Perus Machu Picchu -päivä maksoi 152 solea eli noin 50 euroa. Lisähintaan voi hankkia liput Machu Picchun rauniokaupungin lisäksi Machu Picchu -vuorelle. Wayna Picchu -vuorelle sen sijaan pitää varata paikka jo kuukausi etukäteen, mikä ei elävän aikataulumme vuoksi sopinut meille.

Busseja Machu Picchun juurelta Aguas Calientesista rauniokaupungin portille menee jatkuvasti. Niihin ei ole välttämätöntä ostaa lippuja etukäteen. INC:n myyjä sanoi kuitenkin, että halutessaan välttyä lippujonolta kannattaa nekin hankkia valmiiksi. Machu Picchun bussilippuja saa Cuscon pääkadun varrelta Interbankin konttorista. Erikoinen kuvio. Menopaluuliput maksoivat 24 USD henkilöltä.

Osa radasta oli remontissa, joten juna lähti Ollantaytambosta, noin 70 km päästä Cuscosta. Ollantaytambon juna-asemalle pääsi 10 solen minibusseilla tai takseilla 15 solea per henkilö, ja matka kesti pari tuntia. Koko reissun voi huhujen mukaan tehdä myös autolla, mutta siitä vaihtoehdosta ei juuri saa tietoa, se voi kuulemma olla vaarallista, ja tuo puolentoista tunnin junamatka on oikeasti kokemisen arvoinen. Sitä paitsi, Machu Picchun säilymisenkin vuoksi on pelkästään hyvä, että turismi on edes jotenkin hallinnassa.

Inka-imperiumin keskus

Cusco on viehättävä, arkkitehtuuriltaan ja kulttuuriltaan monikerroksinen kaupunki. Sen alueella on asunut ainakin kolme kansaa jo tuhansia vuosia ennen inkoja. Ensimmäiset inkat asettuivat seudulle vuoden 1200 vaiheilla. Espanjalainen konkistadori Francisco Pizarro saapui sisällissotien ja tautiepidemioiden repimään inkavaltioon 1532 ja perusti kaupungin kuninkaansa alaisuuteen pari vuotta myöhemmin. Vaikka inkavaltakunta tuhoutui, inkojen kulttuuri elää yhä muun muassa ketsuan kielessä, tekstiileissä ja ruokakulttuurissa – ja Perun ylänköjen asukkaat ovat edelleen noin 95 %:sti intiaaneja.

Cusco sijaitsee Andien rehevässä laaksossa 3400 metrin korkeudella. Laaksoon virtaa useita jokia ympäröiviltä vuorilta. Tulvia aiheuttaneet joet ohjattiin kanaviin jo inkojen aikana. Kerrotaan, että inkat rakensivat kaupungin pyhän puuman muotoiseksi. Sen keskusta varattiin uskonnollisille ja hallinnollisille rakennuksille, kuninkaalle, korkeimmalle ylimystölle ja parhaille upseereille. Cusco oli valtion seremonioiden keskus sekä valtava ruoan ja muiden tarvikkeiden varasto. Keskustan ympärillä asuivat maanviljelijät ja käsityöläiset.

Inkojen pääkaupungin kauniit rakennukset ja pitkät, järjestelmälliset kadut hämmästyttivät espanjalaisia valloittajia. Suurta keskusaukiota ympäröivät palatsit, ja kivityön jälki ylitti espanjalaisten oman, vaikka inkat eivät tunteneet holvikaaria tai käyttäneet sementtiä. Valloittajat tuhosivat valtaosan inkojen rakennelmista, temppeleistä ja palatseista, ja ryöstivät arvokkaat metallit Espanjan kuningashuoneeseen. Inkapalatsien perustoille rakennettiin muun muassa siirtomaaisäntien katedraali, kirkkoja, luostareita ja yliopisto.

Cusco oli paitsi inkavaltakunnan myös espanjalaisen kolonisaation keskus. Sieltä levitettiin kristinuskoa Andien kansoille. Kaupunki kukoisti tuottoisan maanviljelyksen, karjan kasvatuksen, kaivosten ja Espanjan-kaupan ansiosta. Kun Pizarro perusti uuden pääkaupungin Limaan, inkahallitsija Manko Inka ryhtyi sotaan espanjalaisia vastaan. Vuonna 1572, sodan kestettyä 36 vuotta, vastarintajohtaja Túpac Amaru II lopulta alistettiin ja teloitettiin Cuscon keskusaukiolla.

Kuumien lähteiden turistikylä

Kuvitella, että Casa Real tarjoutui maksamaan meille taksin Ollantaytambon minibussiasemalle! Heidän palveluunsa kuului nouto lentoasemalta, mitä emme olleet tarvinneet, kun kipitimme bussiasemalta hotellille omin jaloin. Taksikuski vain ei ollut sisäistänyt, mille asemalle olimme menossa, ja saimme samalla kaupunkikierroksen. Se kuitenkin päättyi oikeaan paikkaan.

Pikkubussin eli colectivon täytyttyä ajoimme pari tuntia rautatieasemalle pyhään Urubamba-joen laaksoon Ollantaytamboon. Aika sujahti siivillä. Lounaan jälkeen astuimme ”Explorer”-junaamme. Ei ihan tuntunut siltä, että olisimme tutkimusmatkalla tuntemattomaan, kun juna oli viimeistä penkkiä täynnä turisteja, mutta oli hauskaa olla pitkästä aikaa junassa. Meno oli rentoa, vauhtia oli 30–35 km/h, ja vaunun kattoikkunoista voi nautiskella vuorten huippunäkymistä. Tuli mieleen, että tällainen maisemajuna toimisi hienosti myös Suomessa. Siitä voisi pyytää mukavia summia maagisessa kaamoksessa matkaavilta, revontulia metsästäviltä aasialaisturisteilta.

Puolentoista tunnin rentouttavan junamatkan aikana laskeuduimme jokivartta Aguas Calientesin pikkukylään. Kasvillisuustyyppi vaihtui vuoriston piikkipensaiden, kaktusten ja mehikasvien punasta sanikkaiden, liaanien ja orkkideojen viidakkoon. Vuorenseinämät tulivat liki, ja juna puikahti pariin lyhyeen tunneliin ennen kuin saavuimme pääteasemalle. Fiilis oli hiukan kuin Colca-kanjonillla. Huokaus, sitä kauneutta!

Päätepysäkki oli miltei pystysuorien vuorten alla, pienessä, kuppimaisessa laaksossa. Aguas Calientesin kylä (löytyy muun muassa booking.comista Machu Picchu -nimellä) on perustettu rauniokaupungin löytämisen jälkeen, vasta 1942. Kylä kiipeää pätkän matkaa vuorten jyrkille rinteille. Laakson ja junaradan suuntaisesti kulkee pari kävelykatua ja niiden poikki suunnilleen kahdeksan lyhyttä kadunpätkää. Kaupungissa ei kulje juuri muita autoja kuin rauniokaupunkiin vievät bussit.

Kaksi pikkujokea Aguas Calientes ja Alcamayo laskevat kylän läpi junaradan vierellä kohisevaan Urubamba-jokeen. Aguas Calientes on hauska kylä montussa, keskellä viidakkoa, kaukana kaikesta, hankalien kulkuyhteyksien päässä. Siellä voi rentoutua kuumissa lähteissä ja lukuisissa ravintoloissa. Se elää pelkästään Machu Picchu -turismista – mikä toki tuntuu hinnoissa.

Uskonnollinen keskus vai kuninkaallinen lomanviettopaikka?

Miten joku voi keksiä rakentaa kaupungin niin mahdottoman hankalaan paikkaan! En olisi halunnut kuulua inkavaltion alimpaan kastiin, jonka on täytynyt raataa kaiken tuon komeuden aikaan saamiseksi. Machu Picchun tarkoituksesta on esitetty monia arvioita. Yhden mukaan kaupunki on rakennettu kuninkaan ja ylimystön loman viettoa varten. Toisen mukaan haluttiin rakentaa helposti puolustettava kaupunki Auringon kultin harjoittamiseksi. Todella viheliäisen matkan päässä se joka tapauksessa on. Siksi espanjalaisvalloittajatkaan eivät sitä – onneksi – löytäneet.

Vaikka yksittäisten matkailijoiden tiedetään käyneen Machu Picchussa jo 1800-luvulla, kaupungin ”löytäminen” on kirjattu yhdysvaltalaisen Hiram Binghamin ansioksi 1911. Hän vei sieltä jenkkimuseoihin lukuisia esineitä ja kirjoitti löydöstään menestysteoksen. Esineet lienevät palautettu muutama vuosi sitten, ja nykyään kaupunki on Perun suosituin matkakohde, jossa käy satojatuhansia turisteja vuodessa. Paikka on tietysti myös Unescon maailmanperintökohde, jonka säilymisestä järjestö on kasvavan turistipaineen johdosta huolissaan.

Kaupunki jaetaan karkeasti kahteen osaan: ”urbaaniin”, asutettuun osaan sekä terasseiksi rakennettuun, viljeltyyn osaan. Sinne on johtanut kaksi reittiä, yksi ns. Aurinkoportin ja toinen Inkasillan kautta. Molempia oli helppo puolustaa. Pengerviljelmillä päivän lämpö säilöttiin kylmiksi öiksi. Lisäksi penkereet hillitsivät eroosiota ja maanvyöryjä. Myös kekseliään kanavat ja vesisäiliöt auttoivat ruoan tuotannossa.

Kaupungissa on useita temppeleitä. Päätemppeli on kaunis, suurilla, valkoisilla kivilohkareillaan muista rakenteista erottuva temppeli pihoineen. Pyöreän Aurinkotemppelin on arveltu toimineen myös observatoriona varsinaisen Intiwatana-observatorion lisäksi. Kuun temppelissä on suuri pyhä kivi. Kondoritemppeli on saanut nimensä valtavasta kondorikotkan muotoon työstetystä kivijärkäleestä. Kaupungista on löydetty myös useita ”kivialttareita”, joiden oletetaan olleen pyhiä uhrikiviä. Lisäksi on lukuisia rakennusten jäänteitä upeista ”Kolmen ikkunan” ja ”Kolmen oven” temppeleistä tavallisiin asuntoihin ja suojiin. Nimet on tietysti keksitty arkeologien pähkäilyjen perusteella.

Ihmeellinen kaupunki pilvien yllä

Kännykkä soi aamulla 4.30. Klo viideltä olimme aamiaisella ja noin 5.20 jonottamassa bussiin. Jonoa oli ainakin 50 m, eikä se ollut mikään yksittäis- tai parijono, vaan kahdesta neljään ihmisen levyinen jono. Pian sitä oli takanamme vähintään saman verran. Jono kuitenkin hupeni vauhdilla, kun Machu Picchun bussit alkoivat rahdata ihmisiä tiukkaa serpentiinitietä ylämäkeen. Rauniokaupunkiin voi myös kävellä rinteeseen rakennettua porraspolkua, mihin kuluu noin tunti. Portit aukesivat kuudelta, ja olimme sisällä suunnilleen 6.15.

Osuttuamme sattumalta sopivalle näköalatasanteelle vuorten yllä levännyt paksu sumu raotti verhoaan ja paljasti myyttisen kaupungin. Hämmästeltyämme näkymää hyvän aikaa lähdimme vaeltamaan kivettyä polkua Auringon portille. Meillä ei ollut selkeää kuvaa matkan pituudesta, mutta se oli selvästi pidempi kuin olimme odottaneet. Polku katosi pilveen ja jatkui ja jatkui. Seremoniakiven kohdalla kuvittelimme jo, että olimme tulleet perille, mutta ei. Polku jatkui yhä syvemmälle pilveen. Viimein, yli 2700 metrin korkeudella, portaat loppuivat Auringon portin raunioille. Siellä oli hyvä vetää hetki henkeä.

Paluumatkan aikana pilvet alkoivat hajaantua, ja aurinko pääsi valaisemaan tarunhohtoista kaupunkia. Seuraavaksi suuntasimme Inkojen sillalle. Kapealle polulle piti rekisteröityä erikseen, vaikkei se noussut yhtä korkealle kuin Auringon portin polku. Kivetty reitti oli edellistä selvästi tasaisempi, mutta jalkojen juurelta lähti pystysuora, puolen kilometrin pudotus Urubamba-joen laaksoon. Jossain kohtaa polkua reunusti noin polven korkuinen kiviaita, mutta enimmäkseen reunalla ei ollut ruohontupsuja kummempaa. Vatsanpohja tuntui kääntyvän nurin, kun kurkisti reunan yli etäiselle joelle.

Inkojen sillan muodostivat pystysuoran kallion kylkeen rakennetun kiveyksen varaan lasketut parrut. Polku jatkui seinämää pitkin, mutta sillan jälkeen sitä ei enää ollut putsattu esiin, eikä sillalle – onneksi – saanut mennä. Reitti oli suljettu portilla. Karmeaa ajatellakin lähettiressuja, jotka joskus ovat joutuneet polkua kulkemaan.

Kuitattuamme itsemme ulos siltapolulta kaupunki oli alkanut täyttyä turisteista. Kiersimme reittejä miten, kuten matkailijavirtojen mukana. Onneksi olimme liikkeellä sadekauden hiljaisen sesongin aikana ja ajoissa aamutuimaan. Ryysis ei tuntunut aivan mahdottomalta. Suosituimpaan aikaan, kuumina kesä-, heinä- ja elokuina kannattanee hakkia liput ajoissa. Kaupunkiin päästetään vain 2500 ihmistä päivässä, ja Wayna Picchulle yhteensä 400 kiipeilijää kahdessa satsissa.

Kyllä kannatti – kerran elämässä

Olimme epäilleet, mahtaako Etelä-Amerikan suurimpiin kuuluva turistikohde olla liian ahdistava ja kulunut, mutta epäilys osoittautui turhaksi, mitä todistanee sekin, että viihdyimme rauniokaupungissa viisi tuntia! Keli oli mitä mainioin, ja ehdimme katsastaa kaupungin perinpohjin, riittävän ”omassa” rauhassa.

Jono paluubussille oli vain vajaan parinkymmenen metrin mittainen. Oskarin jonottaessa kävin toteamassa, että Machu Picchu on siirtynyt kuivakäymälöistä vesivessoihin. Ehkä noiden melkein 3000 päivävierailijan jätökset olivat liikaa perinteiselle, ekologiselle vaihtoehdolle. Toivottavasti jätevedet edes puhdistetaan asianmukaisesti ennen niiden todennäköistä päätymistä Urubamba-jokeen.

Palattuamme Aguas Calientesiin edessämme oli vielä mukava ja kaunis matka junalla Ollantaytamboon. Sieltä kyyti Cuscoon maksoikin 15 solea 10 sijaan. Ilta pimeni matkan aikana, ja Cuscon suunnalla salamoi. Loppumatka ajettiin taas sateesta märillä kippurateillä. Sade loppui sopivasti, kun saavuimme Cuscon Plaza de Armasille, ja saatoimme kävellä mukavasti alamäkeen Avenue del Sol -katua. Koko Machu Picchu -kokemus kustansi noin 220 euroa per peppu + 35 USD:n yön Samuel´s Housen simppelissä huoneessa. Kokemus oli rahan ja vaivan arvoinen, mutta tuskin menemme toista kertaa.

Jotkut tekevät Machu Picchu -reissun päivämatkana Cuscosta. Jotkut jäävät yöksi viehättävään Ollantaytamboon ja lähtevät aamujunalla käymään inkakaupungissa. Mielestämme kannatti viettää yö Machu Picchu-vuoren juurella ja mennä rauniokaupunkiin heti aamutuimaan. Aguas Calientesissa olisi voinut olla toisenkin yön, ja käydä nauttimassa kylän kuumista kylvyistä. Koska olimme kylpeneet termisissä lähteissä vastikään Boliviassa, palasimme mielellämme Cuscoon jo saman päivän iltana. Ainoa, jonka voisi tehdä toisin, olisi ottaa vain menobussilippu vuorelle ja kävellä takaisin. Toisaalta – viidessä tunnissa sai riittävästi liikuntaa vain rauniokaupungissa kiertelemällä. Reippaammille on sitten se vaellusvaihtoehto. Sekin on hyvin suosittu, joten luvat kannattaa hankkia hyvissä ajoin.