Ikiaikaisella vesitiellä

Risteilyaluksemme Victoria Annan moottorit murahtivat käyntiin sumuisessa aamussa. Katselimme utuverhon pehmentämää rotkomaisemaa ikiomalta parvekkeeltamme. Olimme päässeet yöksi laivaan, koska lähtö oli jo aamukuudelta. Ja pirun aikaisin oli aamiainenkin: 7 – 8. Päivämme olisi täynnä ohjelmaa, sillä olimme napanneet netistä Yangzen risteilyn pari päivää aikaisemmin. Vanha vesitie houkutteli meidät noin sadan eläkeläisen kanssa oikealle ”seuramatkalle”. Nyt leikittiin rikkaita! Matka maksoi melkein sata taalaa per päivä per nenä!

Risteilyn myynyt firma suositteli myös heidän järjestämäänsä noin 40 us-dollaria maksavaa kuljetuspalvelua laivalle, koska laivoja lähtee eri laitureilta, ne on hankala löytää, pakaasit saa toimitettuna laivaan saakka ja nouto hoidetaan hotellilta. Törsättyämme niin paljon risteilyyn meihin iski pihiys. Päätimme yrittää perille paikallisbussilla. Ikävä puoli oli se, että meidät heitettiin ulos hotellista (jossa ei todellakaan ollut matkatavarasäilytystä) jo kahdelta, mutta laivaan pääsisi vasta kuudelta. Kulutimme aikaa ostamalla hiukan nestemäisiä eväitä, erinomaisiksi osoittautuneita kiinalaisia punaviinejä, kävelymatkan varrelta supermarketista. Sieltä kävelimme muutaman kilometrin bussipysäkille. Bussi 10–1 tulisi vasta puolentoista tunnin päästä, mutta mikäs siinä oli odotellessa – tavallisen kiinalaisen kaupungin kuhinaa katsellessa. Taksi jos toinenkin kävi kyselemässä maistuisiko kyyti, mutta pysyimme suunnitelmassamme, koska ”linja-autossa onpi tunnelmaa!”

Bussi vei meidät suoraan laivalaiturimme eteen. Tien varren korkealle rantatöyräälle rakennetulta ravintolalta tosin oli puolen kilometrin matka alas laiturille, mutta se meni oikein mukavasti massut täynnä ravintolan herkkuja. (Sapuskat löytyivät enkuksikin! Oltiin taas turistipaikoilla.) Erityisesti talon ”ponk” oli hyvää 🙂

Kolmen rotkon kansa

Todennäköisesti matkaseuramme keski-ikää vanhempi, viehättävä ristelyemäntämme suositteli kovasti laivan ensimmäistä ektstraekskursiota (ei siis sisältynyt hintaan) ”Tribe of the Three Gorges”. Hän hehkutti Xiling-rotkon kauneinta paikkaa, jota ei kannattaisi missata. Sinne siis! Eikä maksa kuin 295 RMB (yania, eli vähän vaille 40 dollaria per nuppi).

Sievä paikallisoppaamme ajoi turistilaumamme pitkien ”johdinaitojen” reunustamia, vuoren rinteeseen rakennettuja käytäviä pitkin kapeaan solaan. Turisteja varten oli kehitelty Tujia-heimon traditioihin pohjautuva show heidän perinteisistä riiuumenetelmistään. Värikkäät asut ja selässä pidettävät bambukorit olivat tärkeissä rooleissa, samoin kukat ja laulut. Viattomia (hieman kyllästyneen oloisia) neitoja ja komeita nuorukaisia seisoskeli tai istuskeli sopivasti kuvauksellisissa paikoissa reitin varrella. Välillä laulettiin tai soitettiin. Sola oli vehreä, hämyisä ja miellyttävän vilpoisa. Myös apinat kuuluivat paikan vetonauloihin. Olivat vaan, ruojat, ruvenneet turhan tuttavallisiksi turisteja kohtaan, joten reitin varren vahdit huitoivat niitä luudilla tai ammuskelivat ritsoilla (!) pitääkseen ne valokuvaajan näkövinkkelistä turhankin etäällä…

Reitin päätepisteeseen, oikein kauniin Lohikäärmepuron putouksen partaalle oli rakennettu levähdys-, kuvaus- ja evästen myyntipaikka. Solan toiseen laitaan rakennetun paluureitin varrella pidettiin varsinainen esitys: paikallisneitokainen valkkasi kukkapuskan virkaa tekevän kangasruusukkeen heittämällä nuorimman, noin kolmekymppisen turistipojan siipakseen. Sitten vannottiin valat ja vietettiin hääyö viidessä minuutissa. Kaunista ja koskettavaa… Sen jälkeen palattiin rantaan, mistä meidät kuskattiin lautoilla takaisin laivaan. Retken hinta–laatusuhde? Ehkä puoleen hintaan olisi ollut ok. Toisaalta: jos heimon perinteet ja tavat näin jäävät nuorison muistiin, retki puolustaa paikkaansa.

Sandouping ja The Three Gorges Dam Project Experience

Lounaan jälkeen lähdettiin tutustumaan kolmen rotkon patoon. Retki kuului risteilyn hintaan. Ilmeisesti Kiinan johto haluaa esitellä insinööritaidonnäytettään? Turistilaumamme ajettiin matkamuistomyyntitiskien reunustamaa kujaa pitkin turistibussiin numero 644. Salskea paikallisoppaamme kertoi patoprojektista matkan aikana englanniksi ja kiinaksi. Projektialueelle päästäksemme meidän piti kiikuttaa omaisuutemme läpivalaisuun ja kulkea metallinpaljastimen läpi. Terrorismin riski otetaan tosissaan.

Turvatarkastuksen jälkeen kiipesimme takaisin bussiimme, joka vei meidät esittelykeskukseen. Projektialueen pienoismalli oli komea, kuten myös rivistö matkamuistomyyntitiskejä. Keskuksesta lähdimme nousemaan neljillä pitkillä liukuportailla ylös tasanteelle, josta on komeat näkymät projektialueelle.

Kiinassa ei tarvitse itse miettiä, mikä maisema tai nähtävyys on kiinnostava tai kaunis. Valtiojohto on säästänyt turisteilta sen vaivan ja myöntänyt kohteille valmiiksi eri määrän A-kirjaimia ilmentämään kohteen tärkeyttä. Kolmen rotkon patoprojektialue on korkeimman, viiden A:n arvoinen. Onneksi oli kamera mukana! Näimme kahdet vierekkäiset, viisiportaiset sulut laivojen nostamiseksi ylös patoaltaaseen ja laskemiseksi sieltä alas. Sitten näimme vaikuttavan kokoisen patorakennelman rakenteilla olevine ”laivahisseineen”. Hissit lyhentävät valmistuessaan laivojen kulkua padon ohi kolmannekseen, jopa neljännekseen nykyisestä.

Laivalle palattuamme lähdimme itse kokemaan portaiden ja sulkujen toimivuutta, kun alustamme siirrettäisiin kuutisenkymmentä metriä ylös patoaltaaseen. Viiden sulkuportaan läpäisemiseen menisi kolme – neljä tuntia. Sillä välin ehtisimme syödä illallista ja käydä kannella ihmettelmässä sulkusysteemejä moneen kertaan. Lisäksi Victoria Annan taidokas miehistö esittäisi meille muotinäytöksen Kiinan eri dynastioiden sekä joidenkin etnisten vähemmistöjen perinneasuista.

Sulkujen läpi ajo oli maaginen kokemus. Pimeässä sumussa ajoimme valtavan kokoisiin betonilaatikoihin, joiden seinät tuntuivat jatkuvan äärettömään avaruuteen asti. Parvekkeeltamme olisi voinut koskettaa seiniä. Nousimme mystiseltä tuntuvalla tavalla ylöspäin kuin tyhjiössä. Laatikkoomme laskettiin vettä jostain alakautta. Mitään veden ääntä ei kuulunut. Mahtavien sulkuporttien valot hohtivat kelmeinä sumun keskeltä. Jättiläismäisten porttien auetessa tai kulkiessamme altaasta seuraavaan kuului metallin kirskuntaa ja vonkunaa. Äänet kaikuivat betonilaatikossa ja muistuttivat karmaisevasti vääntyvän metallin ääntä. Tuntui kuin olisimme olleet jossakin Tähtien sota -elokuvan kummallisista avaruusaluksista.

Aivot narikassa

Kahden suomalaisen lisäksi aluksen matkustajista suunnilleen kolmannes oli kiinalaisia tai australiankiinalaisia, jotka puhuivat kiinaa, kolmannes oli kanadalaisia ja viimeinen kolmannes ausseja. Joukossa oli jokunen jenkkikin. Hyvin monella risteily oli osa suurempaa Kiinan kiertomatkakokonaisuutta.

Toisena aamuna lähdimme katsomaan pienen Yangzen sivuhaaran, Shennong-puron perukoilla olevaa kylää. Senkin asukkaat edustiavat Tujien etnistä vähemmistöä. Rotkojen maisemat ovat kauniita korkeine vuorenseinämineen. Matkan varrella näimme ”roikkuvia arkkuja”. Paikallisväestöllä on muinoin ollut tapana ripustaa vainajat arkuissa korkealle kallioseinille tai niiden halkeamin. Epäselväksi on jäänyt, kuinka arkut on onnistuttu korkeuksiin raahaamaan, koska heimolla ei ole ollut kirjoitettua kieltä.

Perillä meitä odotti matkamuistomyyntitiskit. Tarjolla oli silkkiliinoja, leijoja, puhallettaessa laulavia posliinilintuja, silkkikoteloita, kaiken kokoisia, ja kiinalaista antiikkia (valmistettu pari kuukautta takaperin, kaikki samassa tehtaassa). Nuoret tanssijat hoitivat perinteiset, ihanasta Yangzesta kertovien laulujen ja tanssien esityksen mallikkaasti, mutta en voinut olla miettimättä, miten paljon kansan elämä on muuttunut. Vanhasta vajaan puolen metrin levyisestä, kirkasvetisestä taimenpurosta on tullut 80 metriä syvä, sinileväinen vuono, ja perinteinen maanviljelykseen ja kalastukseen pohjautuva eräelämä on muuttunut matkamuistojen myyntiin ja turistilaumoille esiintymiseen.

Komea maisemakavalkadi lipuu ohitse

Seuramatkailun hyvä puoli on se, ettei tarvitse käyttää aivoja. Voi kulkea lauman mukana paikasta toiseen ja katsoa sinne, mitä opas kehuu. Ravintolaa ei tarvitse valita, vaan voi raahautua zombina kakkoskannelle Dynasty Dining Roomiin, jossa on turvallista, sopivasti maustettua, hyvin kypsennettyä, ihan hyvää ruokaa. Ei mitään ikäviä, muttei poikkeuksellisen hienojakaan yllätyksiä. Aina muistutetaan ottamaan kamera ja filmit (!) mukaan retkelle ja keräämään omaisuutensa, kun palataan laivaan. Lisäksi varoitetaan jyrkistä portaista, liukkaista reiteistä, yllättävistä kynnyksistä jne. Tämä on aivolepoa. Onneksi sitä ei riitä enempää kuin neljä päivää. Väitetäänhän, että aivot tarvitsevat vähän jumppaakin.

Kolmen rotkon pato on saanut nimensä kolmesta perättäisestä rotkosta. Niistä alin, pitkä ja syvä Xilin-rotko on pian Yichangin jälkeen sen varsinaisen ison ja tunnetun padon alapuolella, mutta pienemmän, alempana sijaitsevan Gezhou-padon yläpuolella. Sen varsinaisen ison padon yläpuolella on ensin suurin ja kaunein Wu-rotko ja viimeisenä tulee lyhin ja kapein Qutang-rotko. Täytyy myöntää, että rotkoissa maisemat ovat todella – aivan mielettömän komeita. Vuoret vaihtelevat metsäpeitteisistä pyöreämuotoisista kukkuloista korkeisiin, jyrkkärinteisiin, jopa pystysuoriin kallioseinämiin.

Kylässä temppelin nimisessä kylässä

Kolmantena aamuna heräsimme Shibaozhaissa. Yöllä oli satanut. Parvekkeemme keinonurmimatto oli läpimärkä. Katselin heräävän kylän elämää parvekkeeltamme. Rannan valkoiset ankat kaakattivat kotoisasti. Laumamme oli pian taas kasassa ja matkalla rantaretkelle. Meidät ajettiin runsaiden matkamuistomyyntitiskien reunustamaa katua kylän kuuluisan nähtävyyden, Shibaozhai-pagodan etummaista porttia kohti. Siltä jatkoimme matkamuistomyyntitiskien reunustamaa kujaa myöten alueen varsinaiselle portille.

Kylän väki oli alunperin asunut tempplivuoren juurella. 90-luvun kuluessa, ennen padon valmistumista, hallitus rakennutti heille uuden kylän temppelivuoren viereiselle vuorelle. Nostokurjesta päätellen rakennuttaa yhä. Kesällä on kuulemma kuuma, usein yli 40 astetta. Olikohan temppelivuoren alla laaksossa ollut viileämpää ja mukavampaa? Kiinalaiseen tyyliin vanhukset hoitavat pikkulapsia kotikylässä ja työikäiset menevät Pekingiin, Shanghaihin, Chonqingiin tai muihin isoihin kaupunkeihin tienaamaan elantoaan. Elämä uuden kylän kerrostaloissa saattaa toki olla joidenkin mieleen, mutta on vaikea uskoa, että se miellyttäisi kaikkia. Elämä kuitenkin jatkuu Yangzen rannalla, ja turisteja virtaa kylään ohi kulkevista risteilyaluksista. Tosin näin talven kynnyksellä meitä tulee kuulemma enää vähän.

Temppelialueelle päästyämme sievä paikallisoppaamme, Lily (joka oli kotoisin parin päivän taipaleen päästä ja käy kotonaan noin kerran vuodessa) kertoi, että temppelin vanhin osa on rakennettu 1730-luvulla täysin ilman nauloja, ja sinne on päässyt vain kiipeämällä vuoren rinnettä kallioon kiinnitetyn kettingin avulla. 1800-luvun alussa temppelin alle rakennettiin yhdeksän kallioseinämään kiinnitettyä kerrosta lisää, jotta munkit ja vierailijat pääsisivät kiipeämään temppeliin mukavammin puuportaita myöten. 50-luvulla tehtiin vielä kolme, parituhatta vuotta aiemmin eläneille oppineille kenraalleille omistettua kerrosta edellisten päälle.

Kun vesi padon rakentamisen jälkeen nousi, se ympäröi lopulta temppelinkin. Vesi nousi pahimmillaan temppelin oviaukon puoleen väliin saakka. Vesiraja oli merkattu temppelin oven karmiin. Viimein temppelisaaren ympärille rakennettiin ikioma pikkupato pitämään vesi saaren ulkopuolella. Vesi oli nytkin korkealla. Rannan hopeapajut törröttivät keskellä vettä.

Patoaltaaseen varastoidaan vettä kuivan talven varalle. Sitä säännöstellään sitten pikkuhiljaa turbiineihin ja alajuoksun viljelyksien tarpeeseen. Me pääsimme kulkemaan saarelle entisajan munkkeja mukavammin pitkää, Juopuneeksi sillaksi ristittyä riippusiltaa pitkin. Kiipesimme kaikki 9 kerroksen 99 rappusta ja saimme siitä paljon onnea elämäämme, kuten paikallisesti uskotaan.

Risteilygalleria nro 1

Risteilygalleria nro 2