I ❤︎ Tokio

”Irasshaimase!”, huutavat kolme vanhaa setää ja yksi nuorempi mies tiskin takaa, kun astumme sisään hyvin simppelin näköiseen ravintolaan Tsukijin kaupunginosassa. Meidät ohjataan baaritiskille istumaan nuoren sushikokin eteen. Aprikoimme, valittiinko hänet meille, koska hän osasi hitusen englantia vai koska ”oppipoika” joutaa palvelemaan satunnaisia turisteja.

Valikoimme sashimilautasen ja muutaman nigirin (perinteisen sushipalan eli herkkupalan pienen riisikakun päällä). Mukit herkullista, hienosta vihreästä teejauheesta haudutettua, höyryävää Matchaa ilmestyvät eteemme. Nuori mies suoriutuu erinomaisesti tilauksemme toteutuksesta. Ihanasti maustettu norilevään kietaistu nigiripala, ”tonnikalatartar” viiriäisenmunan keltuaisella, on viedä kielen mennessään. Ja se riisi! Miten on mahdollista, että niin arkipäiväinen ruoka-aines voi olla niin hyvää? Sushikokki harjoitteleekin kuulemma riisin valmistusta uransa ensimmäiset 10 vuotta.

”Alkupalojen” jälkeen annamme kokille vapaat kädet ja kysymme, mitä hän suosittelee. Hän kaivaa kännykän taskustaan ja näyttää meille kysymyksen käännösappin avulla: ”Is there something you dislike?” Ei ole. Anna palaa vaan.

Sushipala ei synny hetkessä. Taiteen tekeminen ottaa aikansa. Nälän pahin terä on onneksi jo katkaistu.   Tovin kuluttua kokki asettaa eteemme sardiiniröyhelöistä ja muista mystisiksi jäävistä aineksista kootut luomukset. Olemme tulleet makujen taivaaseen!

Yölennolla

Halvat lennot ovat kiva juttu. Lensimme satasella per peppu Soulista Tokioon. Japanilainen Peach-lentoyhtiö oli varsin ok. Kone oli jo maailmaa nähnyt, vähän linttaan istutut penkit ja muuta ajan patinaa. Normaaliin halpistyyliin ruumaan menevät pakaasit piti ilmoittaa ja maksaa etukäteen, ja 20 kg:n matkatavaroiden kokonaispainorajasta pidettiin tiukasti kiinni. Se ei ollut ongelma. Matkatavaramme pysyivät reilusti rajojen sisällä.

Halpislentojen ongelmaksi muodostuivat epäinhimilliset aikataulut. Lentomme lähti Soulin Incheonista 22.40 ja laskeutui Tokion Hanedan kentälle 00.55. Majapaikoista heitetään pihalle kello 10–11, minkä jälkeen pitää kuluttaa aikaa kaupungilla tai majapaikan yleisissä tiloissa (jos sellaisia on). Onneksi Soulissa ei ollut kovin kuuma eikä tarvinnut lähteä matkaan kovin hikisenä.

Lyhyellä yölennolla muutenkin onnettomat tirsat jäivät lyhyiksi. Tokion kohtuuhintainen majapaikkamme oli tuloyön täynnä, emmekä viitsineet varata huonetta lähempänä lentokenttää olevista ylettömän kalliista hotelleista yön puolikkaaksi. Etsimme siis leposijaa kentän odotustiloista.

Kaikki mukavahkon näköiset tuolirivit olivat varattuja. Asetuimme puoliksi varatun rivin kahteen vapaaseen penkkiin. Asettelimme matkatavarat miten, kuten jalkojen tueksi, tungimme tulpat korviin, vedimme laput silmille ja yritimme nukkua. Se ei ollut kovin mukavaa saati levollista. Jossain vaiheessa Osku havaitsi horteestaan, että pari tuoliriviä vapautui ehkä joskus 02–03. Ryysimme niille pitkäksemme ja saimme siedettävät unoset suunnilleen 05 saakka. Kiireinen lentokenttä on aika rauhaton paikka.

Dynaaminen maailmantalouden keskus

Tokion prefektuurin asukasluku on yli 13 miljoonaa ja Suur-Tokiossa on yli 36 miljoonaa asukasta. Vanhimmat merkit ihmisasutuksesta kaupungin alueella ovat noin 12 000 vuoden takaa. Tokionlahden perukassa olleen vanhan kaupungin nimi oli Edo. Kun siitä tuli Japanin pääkaupunki 1868, se nimettiin Tokioksi, ”itäiseksi pääkaupungiksi”. Keisari muutti Kiotosta Tokioon seuraavana vuonna.

Tokion pääluku oli 1920-luvun alussa jo yli 3 miljoonaa. Kaupunki on kokenut historiansa aikana useita tuhoisia tulipaloja ja maanjäristyksiä. Esimerkiksi 1923 yksi historian pahimmista maanjäristyksistä vaati yli 140 000 uhria ja tuhosi noin 300 000 rakennusta. Tokio jatkoi kuitenkin kasvuaan ja 10 vuoden kuluttua kaupungin väkiluku oli jo tuplaantunut. Tokio tuhoutui pahasti myös II maailmansodan Tyynenmeren sodan loppukahinoiden pommituksissa 1945.

Kaupungin ensimmäinen metrolinja avattiin 1927, ja Hanedan lentoasema valmistui 1930-luvun alussa. Nykyään pelkästään metrolinjoja on 16, ja Tokio tunnetaan huipputeknologiastaan, omaleimaisesta kulttuuristaan ja muodistaan.

Kaupunki on kasvanut orgaanisesti useista erillisistä toisiinsa liittyvistä aluekeskuksista. Tokion ydinkeskusta on tavallaan ”tyhjä”. Siellä sijaitsee vain keisarillinen palatsi. Kadut ovat harvoin ruutukaavassa tai korttelit suorakulmion muotoisia. Kaupunki elää ja muuttuu, taantuu ja uudistuu nopeassa tahdissa, mikä osaltaan selittää Tokion omintakeista viehätysvoimaa.

Modernin Ginzan kainalossa

Kompakti ja siisti hotellihuoneemme sijaitsi korkealuokkaisena ostosalueena tunnetun Ginzan kaupunginosan kaakkoisosassa. Sinne oli jonkin verran monimutkaista raahata reppuja Hanedasta julkisilla. Lähdimme lentokentältä monoraililla, vaihdoimme JR-ratayhtiön Keihin–Tōhoku-metrolinjalle ja sen jälkeen Tokyo Metron Yūrakuchō-linjalle.

Tokion monipuolinen ja laaja raideliikenneverkko on toimiva, mutta monen yhtiön operoimana se on hieman kimurantti. Opasteet ja kartat eivät olleet yhtä selkeitä kuin esimerkiksi Soulissa, ja eri yhtiöiden linjoille pitää hankkia liput erikseen (jotain koko päivän tai muutaman päivän turistilippujakin on, mutta niiden hintoja kannattaa vertailla).

Olimme valinneet hotellin juuri sen sijainnin perusteella. Tokio oli Oskarille tuttu entuudestaan. Hän oli käynyt Japanissa työmatkoilla toistakymmentä kertaa, tosin useimmiten Osakassa. Minäkin olin ollut viikon Tokiossa vuonna 2003. Piipahdimme silloin myös keisarillisen Japanin vanhassa pääkaupungissa Kiotossa. Ginzan laidalle Tsukijiin meitä vetivät maailmankuulut kalamarkkinat sekä seudun hyvät ja edulliset ravintolat.

Saavuimme Amanek Ginza East -hotellille aamuvarhain. Halusimme jättää suurimman osan tavaroista sinne, vaikka saisimme huoneen vasta iltapäivällä. Lähdimme saman tien kalamarkkinoille. Kuinka ollakaan, olimme onnistuneet osuttamaan reissumme Koreaan juhlapyhärypäsviikolle, ja kun saavuimme Tsukijin kalatukun portille, havaitsimme että paikka oli suljettu juhlapyhän vuoksi! Jopas sattui! Japanilaiset viettivät tänä vuonna lokakuun 9:nä tietysti Terveyden ja urheilun päivää!

Maailman tunnetuimmat kalamarkkinat

Tsukijiissa on paitsi maailman suurin kala- ja merenelävätori myös yksi maailman isoimmista ruuan tukkukaupoista. Tokionlahti on ollut merkittävä kalastusalue jo ammoisista ajoista. Kun valtaisa tulipalo raunioitti Edon 1657, tuolloin hallinnut shōgunaatti eli samuraiarmeijan päällystö päätti täyttää Edon ranta-alueen uusinta insinööritaitoa hyödyntäen. Täyttömaa-alue nimitettiin Tsuki-jiksi, joka tarkoittaa rakennettua maata.

Tokion keskustassa oli käyty kalakauppaa jo vuossatojen ajan, mutta 1923 suuren maanjäristyksen tuhottua valtaosan Tokiota, mukaan lukien Nihonbashin kalatorin, kalakauppa siirrettiin Tsukijiin. Kalatorin kehutaankin toimineen jo 20 sukupolvea, vaikka Tsukijin ajanmukaiset toritilat valmistuivatkin vasta 1935.

Kalastus on siirtynyt pääosin lähisaarille ja kalatorin siirtämistä pois rannan kallisarvoiselta rakennusmaalta suunnitellaan kovaa kyytiä. Sen olisi pitänyt muuttaa hieman epäkäytännöllisemmässä paikassa sijatsevalle suuremmalle alueelle Toyosuun jo 2016, sitten 2017. Nyt puhutaan vuoden 2018 syksystä.

Tsukijin kalatorin neljännesympyrän muotoinen alue on jaettu sisäiseen ja ulkoiseen osaan. Sisäinen osa on torin sydän. Siellä huutokaupataan kaikkialta maailmasta tuodut kasvatetut ja pyydetyt saaliit luvan saaneille tukkureille, ravintoloiden välittäjille, kalanjalostusyhtiöiden edustajille ja suurille jälleenmyyjille.

Ulkoinen osa käsittää muutaman korttelin katuverkon varsinaisen kalatukun ympärillä. Siellä myydään tukun antimia paloiteltuina siistehin kuluttajapakkauksiin sekä valmistettuna ravintoloiden annoksiksi. Tarjolla on lisäksi ruuanlaittovälineitä, astioita, erilaisia lisukkeita ja muita tykötarpeita.

Kalatori herää aamuyön hämärissä klo 03, kun laivoilla, rekoilla ja lentokoneilla maailman kaikilta rannoilta rahdatut tuotteet saapuvat. Huutokaupat aloitetaan 05 maissa. Kaupankäynti on vilkkaimmillaan 5.30–8.00. Sen jälkeen ostokset lastataan joko kuorma-autoihin kuljetettavaksi seuraavaan kohteeseen tai pieniin rahtikärryihin vietäväksi torialueen moniin pikkuliikkeisiin.

Torikauppa ja turistilaumat törmäyskurssilla

Turistien pääsyä torin sisäiseen osaan on rajoitettu. Ilmeisen muuttuvista rajoituksista ja säännöistä liikkuu vaihtelevia ohjeita ja kirjavia huhuja. Vierailijoita päästetään kuulemma seuraamaan huutokauppaa jonotusjärjestyksessä kahdessa 60 hengen ryhmässä noin 05.25–05.45 ja 05.50–06.10. Odottamaan pitäisi tulla ajankohdasta riippuen jo 01–03, eikä odotustilassa ole minkäänlaisia istuimia… Ulkoinen osa on avoin vierailijoille heti aamusta alkaen ja siitä onkin kehittynyt valtavan suosittu turistinähtävyys.

Sisäiseen osaan päästetään tavalliset talliaiset vasta 10.00 jälkeen, kun tohina kalatorin pyhimmässä on jo ohi, viimeisiä myytyjä eriä pakataan ja paikkoja putsaillaan. Ostoksille torille pääsee ilmeisesti jonkin verran aikaisemminkin, mutta valokuvaamista on rajoitettu monin paikoin.

Kun kävimme Tsukijissa edelliskerran 14 vuotta sitten, meininki oli aivan toisenlaista. Painelimme kuhiseville kalamarkkinoille 05–06 aikoihin ja kiertelimme vapaasti ihmettelmässä monenlaisia mereneläviä, joista joitakin emme olleet koskaan ennen nähneet saati tunnistaneet. Turisteja koko torilla oli enintään yhden käden sormien verran ja suhtautuminen meihin oli varsin avointa ja ystävällistä.

Sen jälkeen Tsukijia on kehuttu vuolaasti matkaoppaissa, matkailulehdissä ja nettisivustoilla. Vierailijoiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti, mikä on aiheuttanut vaaratilanteita erittäin vilkkaalla markkinapaikalla, jossa monet kymmenet kuljetusvaunut vilistävät kilpaa tuomassa ja viemässä tavaraa sisään ja ulos. Ajattelemattomien turistien on myös arveltu aiheuttavan riskin herkkien tuotteiden hygienialle.

Samaan aikaan äärimmäisen uhanalaisen sinievätonnikalan ja valaanlihan myynti on aiheuttanut maailmanlaajuista kritiikkiä, mikä on epäilemättä osaltaan johtanut vierailu- ja kuvausrajoituksiin. Aiheellinen arvostelu on aiheuttanut myös sen, että valaanlihan kysyntä on laskenut Japanissakin. Japanin kalastusvirasto on Nikkei Asian Review:n mukaan jopa suunnitellut valvonnan kiristämistä Tyynenmeren sinievätonnikalan ylikalastuksen rajoittamiseksi. Päätös on yllättävä, sillä maa on vuosia pyristellyt rajoituksia vastaan. Joka tapauksessa joidenkin kauppiaiden, ostajien ja kuskien kyllästyminen töllistelijöihin oli selvästi aistittavissa.

Japanilainen puutarha

Elimme uudelleen edellistä Tokion-matkaa myös kävelemällä Sumida-joen rannalle Hamarikyū-puistoon. Pientä pääsymaksua vastaan pääsee Edo-kaudella tuolle Tsukijin kanssa samalle 1600-luvun täyttömaalle perustetulle puutarha-alueelle Ginzan kaupunginosan eteläpuolella. Puiston erikoisuus on Edo-lahden vuorovedellä täyttyvä ja hienoilla, vanhoilla patosuluilla säädelty kanava- ja lampisysteemi.

Puistot ovat suurkaupungin henkireikä. Niissä aika pysähtyy ja kiire jää kauas taakse. Tämä puisto oli toiminut keisarillisena puutarha- ja palatsialueena ja se on tyypillinen Edo-kauden puutarhaesimerkki. Puiston puut ja rakennukset kärsivät pahasti em. 1923 maanjäristyksessä sekä II maailmansodan pommituksissa. Keisariperhe lahjoitti puutarhanjämät Tokion kaupungille sodan jälkeen vuoden 1945 lopulla ja se avattiin yleisölle 1946.

Nykyään vierailijat voivat nauttia puiston rauhasta, värikkäistä kukkaistutuksista sekä perinteisestä matcha-teeseremoniasta sievässä Nakashiman teehuoneessa pikku saarella lammen keskellä. Puistossa on myös Tokion jokibussien pysäkki, josta voi matkata komeiden siltojen ali keskustan liepeille saakka. Muistelimme veneajeluamme istuskelemalla pysäkin penkeillä ja katselemalla ohi kulkevia matkustajia. Oli mukavaa, kun ei ollut kiire minnekään.

Makujen harmoniaa maailman ravintolamekassa

Tokion edeltäjässä Edossa oli jo 1700-luvulla enemmän ravintoloita kuin missään muussa maailman kaupungissa. Tänä päivänä kaupungissa on arvioiden mukaan palttiarallaa 160 000 ravintolaa, mikä on kuutisen kertaa enemmän kuin vaikkapa ravintoloistaan tunnetussa New Yorkissa.

Nautimme täysin siemauksin maan hienostuneesta ja monivivahteisesta ruokakulttuurista lähinnä kala- ja mereneläväruokiin keskittyen, mutta halusimme pitkästä aikaa syödä myös aidossa yakitorissa.

Yakitori tulee sanoista yaki, joka tarkoittaa hiillosta, ja tori, joka tarkoittaa kanaa. Perinteinen yakitori-annos on siis bambutikussa grillattu kanavarras. Muistelimme kaiholla myös herkullisia raa’asta kanasta tehtyjä annoksia… Kanapalojen lisäksi vartaassa voi olla kasviksia, kuten purjoa, tai sieniä. Yleensä yhdessä vartaassa on vain yhtä kanan osaa. Mausteina käytetään joko pelkkää suolaa tai makeahkoa kastiketta, jossa voi olla miriniä, sakea, soijakastiketta ja sokeria. Chililä voi lisätä maun mukaan.

Kysyimme hotellin respasta, mistä löytäisimme lähimmän hyvän yakitorin ja pitäisikö sinne tehdä pöytävaraus. Varausta ei kuulemma tarvittaisi. Kävelimme ohjeiden mukaan muutaman korttelin meille suositeltuun pieneen ravintolaan. Siellä istui vain pari asiakasta. Meiltä kysyttiin huonolla englannilla, puhummeko japania, ja kerrottuamme, ettei japani luista, meille sanottiin käsivarret ristissä: ”sori, sori.”

En ollut tottunut moiseen kohteluun ja olin kerrassaan häkeltynyt. Oskari kertoi, ettei se ollut lainkaan epätavallista. Hän oli työmatkoillaan kohdannut samanlaista monet kerrat. Länkkärin rahat eivät kelvanneet joka paikkaan. Kävimme hotellilla kysymässä seuraavaa yakitoria, joka löytyisi muutaman korttelin päässä vastakkaisesta suunnasta.

Pohdimme, mistä rasismi juontaa juurensa. Ehkä kaikkia englantia puhuvia pidetään amerikkalaisina? Ehkä ylpeä kansa ei vieläkään hyväksy II maailmansodan häviötä länsimaille? Ehkä pelätään, että vierasmaalaiset varastavat liikaa huomiota? Ehkä syitä on useita? Nuorempi sukupolvi ei kuitenkaan vaikuttanut enää yhtä varautuneelta kuin vanhempi.

Seuraavaan yakitoriin meidät toivotettiin tervetulleiksi. Söimme herkullisia vartaita, joihin oli pujoteltu kanan sydämiä, kivipiiraita, nuorta kananpoikaa ja purjoa, kanannahkaa, siipiä sekä pyrstöpaloja. Lisäksi pyysimme edamamepapuja, etteivät vihannekset unohtuisi. Palvelu oli kohteliasta ja ateria edullinen ja erittäin herkullinen.

Kana-aterian lisäksi maistelimme sashimia, sushia ja chirashia aamiaiseksi, lounaaksi ja illalliseksi. Tällaista sushia ei saa missään muualla kuin Japanissa! Ainesten kirjo on tähtitieteellinen verrattuna vaikkapa suomalaisten sushibuffien yritelmiin. Meillä kaikki (vähäiset) muut ainekset kuin ehkä Norjan lohi ovat yleensä pakastettuja. Maut ovat hävinneet ja suutuntuma on muuttunut kuivaksi ja sitkeäksi. Ei ihme, että lisukkeina käytetään amerikkalaiseen tapaan majoneesia, tuorejuustoa, avokadoa ym. Niitä ei täällä juuri tule vastaan.

Vanhimmat sushista kertovat kirjalliset viittaukset ovat peräisin 700-luvun alusta. Alun perin sushi oli kalan säilömismenetelmä. Kala ja riisi pakattiin kerroksittain puuastiaan, joka suljettiin kivellä ja ainekset käytettiin. Myöhemmin sushin valmistuksessa ruvettiin käyttämään etikkaa ja käymisprosessista luovuttiin. Niin säilykkeestä tuli suosittua tuoreruokaa.

Luovuimme heti kättelyssä kuvallisista turistiruokalistoista ja pyysimme sushikokkeja tekemään meille annokset sesongin parhaista antimista. Kokit tuntuivat vain innostuvan haasteesta ja ansaitsemistaan kehuista. Emme olisi ikinä osanneet itse pyytää susheja, joiden raaka-aineille emme löytäneet edes yhteisiä nimiä. Herkullisia olivat sekä ”kawahaken” liha ja maksa, vähän silakkaa muistuttanut makrillin tapainen että monet muut nimettömaksi jääneet herkkupalat.

Dōmo arigatō gozaimasu!