”Höyryävä vuori”

Aurinko porottaa ja kuiva vuoren rinne hohkaa kuumaa. Reppu hiostaa selkää ja polku pölisee joka askeleella, mutta tuuli on jäätävä ja puuskainen. Kolmensadan metrin korkeudella merenpinnasta – sata metriä näköalapaikan alla levittäytyvää kylää korkeammalla – on Mirador de los Condóresin polun viimeinen andienkondoreista kertova lasten sarjakuvatyylinen infokyltti. Kylän koululaiset kirmannevat tänne tuon tuosta biologian tunneillaan. Yksi lauma sattui vastaan Fitz Roy -joen ylittävällä kävelysillalla.

Tarvottuamme kilometrin El Chalténin lähimmälle näköalakalliolle on jo nälkä. Syötyämme lounaseväät haastavan tuulisella kukkulalla valtava varjo pyyhkäisee kallion yli. Vuorten valtias liitää yllämme. Andienkondori on maailman suurin lentokykyinen lintu. Sen pituus päästä pyrstön kärkeen on yli metrin, ja siipien väli voi olla yli kolme metriä!

Polun varren kylteissä kerrotaan muun muassa, ettei andienkondori juuri saalista ravintoaan vaan syö lähinnä raatoja – carroñas (en español). Se on tärkeä luonnon puhtaanapitäjä. Andienkondorikoiraalla on punaiset heltat pään päällä ja valkoinen röyhelökauluri, jotka naaraalta puuttuvat. Se munii vain yhden munan parin vuoden välein ja kasvattaa ainokaisen poikasensa vaikeasti saavutettavilla, pystysuorien vuorenseinämien hyllyillä.

El Condór de los Andes

El Calafatesta El Chalténiin on vain kolmen tunnin bussimatka. Tuntui siltä, kuin olisi pyrähtänyt Hannusjärveltä Kauppatorille. El Chaltén on pieni kylä Las Vueltas ja Fitz Roy -jokien yhtymäkohtaan kasaantuneella tasangolla Los Glaciaresin kansallispuistossa Viedma-järven pohjoispuolella. Kylän itälaidalla alkaa jyrkkäseinäisten, yli kilometriin nousevien Condór-vuorten ketju, joka muistuttaa poimuttumiskuvioineen tiramisukakkua. Länsipuolelta hallitsevat Andien yli kolmeen tuhanteen metriin kohoavat Fitz Royn ja Cerro Torren terävät huiput.

El Chalténia pidetään Argentiinan kansallisena vaelluspääkaupunkina. 1980-luvulla matkailua palvelemaan perustetun kylän ovat löytäneet vuoristoista, vuorikiipeilystä ja vuoristovaelluksesta kiinnostuneet reppureissaajat ympäri maailman. Sieltä järjestetään erilaisia retkiä muun muassa valtavalle Viedma-jäätikölle, mutta omatoiminen vaellus näyttäisi olevan yleisempi tapa tutustua vuoristoon.

Kun bussi saapui kylän laidalle, se pysähtyi ensin kansallispuiston opastuskeskukseen, missä vierailijoille kerrottiin alueen luonnon erityispiirteistä, keliolosuhteista, vaellusreiteistä ja luonnossa liikkumisen pelisäännöistä. Lisäksi matkalaiset saivat bussiaseman infopisteestä mukaansa kartan kylän lähistön vaellusreiteistä.

Kansallispuiston pohjoisosissa ei saa tehdä nuotioita, ja tupakoitsijoiden täytyy olla erityisen varovaisia. Tuuli voi olla vaarallisen voimakasta. Kaikki roskat orgaanisia jätteitä myöten pitää kantaa takaisin majapaikkaan. Leiripaikoilla on käytettävä vessoja, ja jos reitin varrella on käytävä ”puskassa”, on kaivettava kuoppa vähintään 100 metrin päähän joista ja järvistä ja peitettävä se toimituksen jälkeen. Myös pesuaineita saa käyttää ainoastaan saman suojaetäisyyden päässä vesilähteistä. Toisaalta retkeilijöiden ei tarvitse kantaa mukanaan vettä, koska jäätiköiltä valuvat vuoristovedet ovat juomakelpoisia.

Opastuskeskuksesta saamamme tiedon mukaan sää oli muuttumassa tuuliseksi ja sateiseksi iltaa kohti, joten kiiruhdimme jo iltapäivällä parille likeiselle näköalapaikalle. Mirador de los Condóres on niistä lähin ja kaunein. Mirador de las Aguilas on hieman korkeammalla, kilometrin päässä edellisestä ja sieltä voi nähdä suuren Viedma-järven jäälauttoineen. Näköalakukkulan nimestä huolimatta emme nähneet kotkia. Puskat kukkivat upeasti polun varrella, mutta muuten kotkakukkulalla ei juurikaan ole reippailua enempää annettavaa.

Kukkuloille osui jo kova tuuli, ja piti pitää varansa, ettei horjahtanut tuulen puuskassa nurin ja että reput, hatut, nenäliinat pysyivät hanskassa. Yritimme kuvitella, minkälainen tuuli tuivertaisi seuraavana, tuuliseksi ennustettuna päivänä ylempänä vuoristossa. Päätimme suosiolla siirtää ”vuoristovaellustamme” sitä seuraavaan päivään.

Jo illalla tuuli siihen malliin, ettei ulkona voinut liikkua ilman jonkinlaisia suojalaseja. Ensin menivät sähköt poikki illallispitseriasta, ja myöhemmin sama sattui hostellissamme El Condór de los Andesissa. Tummat pilvet olivat peittäneet ympäröivät vuoret paksuun vaippaansa. Yöllä tuuli tuiversi huoneemme ikkunanpielissä ja sade hakkasi kattoon ja ikkunoihin. Mutta sänky oli juuri sopivan pehmoinen, ja uni maistui makealta. Ennen seuraavan päivän iltaa ei ulos juuri ollut asiaa.

Kylä vuorten juurella

Chaltén on Tehuelche-intiaanien aonikenk-kieltä ja tarkoittaa höyryävää vuorta. Pilvet tuntuvatkin takertuneen vuoren huippuihin lähes pysyvästi. Chaltén on HMS Beagle -laivan Santa Cruz -jokea ja Patagonian rannikkoa laajalti kartoittaneen kapteenin kunniaksi nimetyn graniittimassiivin alkuperäinen nimi. Argentiinan hallitus on kuulemma hienosti harkinnut, että kaikki vierasperäiset paikannimet muutettaisiin tunnetuiksi alkuperäisnimiksi. Fitz Royn kanssa samaan romukoppaan joutaisivat niin Felbergit, Gardenerit kuin Upsalatkin.

Olin pitkin matkaamme ihaillut hieman kateellisena nuoria reppureissaajia, jotka pystyvät vaeltamaan niin vuorilla kuin laaksoissakin kilometritolkulla. Vielä karvaammalta tuntui meitäkin vanhempien, harmaahapsisten vaeltajien reippaat askeleet. Omat akillesjänteet ja polvet jänkäsivät kaikkea kivaa vastaan. Mutta koska kirkasta säätä oli luvattu seuraavaksi päiväksi, ja tuulenkin pitäisi hiukan moinata, varasimme aamuksi bussikyydin Hostería el Pilarilta lähtevälle polulle. Sieltä voisimme vaeltaa lenkin, eikä tarvitsisi kulkea samaa reittiä edestakaisin kuin kilometrin, parin verran.

Polku lähti seuraamaan kirkasvetistä Rio Blankoa eli valkeaa jokea. Se kulki alkuun kauniissa, vanhassa, paksurunkoisten etelänpyökkien metsässä. Ensimmäisen nousun jälkeen saavuimme taukopaikalle mistä aukesi hieno näköala Piedras Blankas -järvelle ja -jäätikölle.

Metsikön annettua tilaa avarille suo- ja nummimaisemille tuntui taas siltä, kuin olisimme olleet Norjan Lapissa. Vasemmalle jäi matalampia vaaroja ja oikealla näkyi lumihuippuisia vuoria, matalat, kitukasvuiset etelänpyökkipuskat muistuttivat vaivaiskoivuja, ja hopeanharmaita kelorunkoja rötkötti vaarojen rinteillä.

Fitz Royn vasemmanpuoleisen, ohuen ja terävän vuorenhuipun mukaan Poincenotiksi nimetyn leirintäpaikan jälkeen käännyimme viimeiselle parin kilometrin polun pätkälle. Aikaa tuolle etapille piti opaskyltin mukaan varata tunti suuntaansa, sillä viimeisellä kilometrillä olisi noustava 400 metriä.

Työn ja tuskan taival

Se oli elämäni rankin kilometri! Eteneminen oli työlästä kapuamista moreenikukkulan jyrkkää rinnettä kiveltä toiselle. Soraa ja kiviä pyöri irti jalan alta, ja kovista, kylmistä tuulenpuuskista huolimatta hiki pyrki pintaan. Välillä piti ottaa käsiä mukaan kapuamisen avuksi. Huohotimme kuin koirat kuumassa autossa. Olipa onneton kunto! Vai hengästyttivätkö harvinaisen hienot maisemat ja huimaava korkeus? Toivoin ja mietin, joko seuraavalla hyllyllä olisimme perillä. En jaksaisi enää pidempään. Emme olleet perillä vielä senkään kumpareen päällä, mutta jatkoimme yhä ylöspäin.

Viimein korkean moreenikukkulan huipulla kaikki vaiva palkittiin. Näkymä oli mahtava! Kuusi terävää huippua: Saint Exupery, Poincenot, Fitz Roy, Mermoz ja Guillaumet suoraan edessämme, kaksi hohtavaa jäätikköä ja kaunis, turkoosi Laguna de los Tres – ja oli eväiden aika! Siinä lepäsivät paitsi ruumis myös sielu, ja ihana rauha täytti mielen. Vaikka näkymästä oli nauttimassa aikamoinen vaeltajajoukkio, jokaiselle löytyi tilaa ja omat lohkareet tuulen suojaksi. Innokkaimmat riensivät moreenikukkulalta vielä jonkun sata metriä alas rantaan. Yksi rohkelikko jopa riisuutui kalsareilleen ja pulahti uimaan jäiseen järveen.

Tauko ja lepo tekivät tehtävänsä, ja lähdimme uusin voimin paluumatkalle.

Enää runsaat kymmenen kilometriä takaisin Chalténin kylään! (Välimatkoista sai hyvin ristiriitaisia tietoja.) Alkumatka oli haastavin. Piti varoa vieriviä kiviä, polvia ja varpaita…, mutta maisemissa ei ollut valittamista tässäkään suunnassa. Loppumatka oli tavallisempaa tarpomista hiekkatievoja enimmäkseen alas- mutta välillä ylöskin päin. Ylitimme kirkkaita jokia lankkusiltoja pitkin ja täytimme juomapullomme raikkaalla jäätikkövedellä.

Paluumatkan aikana Chaltén, alias Fitz Roy ystävineen, tulivat esille ikuisesta höyrypilvestään, mutta kirkas iltapäivän aurinko oli valitettavasti jo ehättänyt vuorten taakse. Katselimme haikeina etääntyviä huippuja paluumatkan varrelle sattuneilta kummuilta vielä moneen kertaan. Metsien siimeksessä ihailimme kukkia, patagonianarattipariskuntaa ja korpin lailla ronkkuvaa karakaraa, mutta harvinaista chilenhirveä emme tavanneet. Sen kohtaamiset oli pyydetty ilmoittamaan kansallispuiston henkilökunnalle, mutta tuo satumetsän hemuli (huemul) jäi meiltä kenties ainiaaksi näkemättä.