Hiljaisuus

Hallin pää rikkoo peilityynen meren pinnan – hallin pää ja selkä, kuin kaksi pientä luotoa. Merimetsot ovat kokoontuneet karille, kylki kylkeen kuin pingviinit. Isompikin kallio olisi vieressä, mutta se ei näytä kelpaavan. Hiljaisuuden rikkoo merikotkan kilkutus naapurisaarelta. Sitten hiljaisuus palaa, entistäkin raskaampana. Poissa ovat tiirojen torailu ja veneilijöiden armadat.

Mökkeily on kääntynyt nurin niskoin. Viikonloppuisin saarella käy vielä mökin laittajia, mutta itse olemme silloin järjestämässä tulevaa kotia mantereella, maalla, järven rannalla. Pian jätämme jäähyväiset ulkosaariston asukeille: hylkeille, merikotkille ja kyhmyjoutsenille varttuneine poikasineen. Niiden sijaan astuvat uudet tuttavat: aamu- ja iltahämärissä kailottavat kurjet, kalastavien kuikkien parvet ja kanadanhanhet varttuneine poikasineen. Saarelta tyystin puuttuvat oravat kisaavat ikimännyissä, mutta saaristosta tuttuja valkohäntäpeuroja, harmaahaikaroita, palokärkiä ja korppeja saamme seurata myös tulevan talvikotimme pihamaalla.

Tilinteon aika

Kolme vuotta sitten jätimme työt ja lähdimme reissuun. Kolme vuotta tuntui ikuisuudelta. Tuntui, että ehtisimme vaikka mitä ja vaikka minne. Ehdimme kiertää 36 maassa viidessä maanosassa, mutta paljon jäi vielä nähtävää. Ehdimme kyllästyä matkan tekoon ja innostua aina uudestaan. Ehdimme tutustua erilaisiin ihmisiin, erilaisiin tapoihin ja kulttuureihin. Saimme tuntumaa maapallon mittoihin kulkiessamme pallon pintaa Suomesta Malesiaan, Atlantin aalloilla Brasiliaan ja kapeilla teillä Etelä-Amerikan ympäri.

Opimme, että tämä ainutlaatuinen, sininen planeettamme on kovin pieni, ja aito, villi luonto on ahdistettuna pieniin, alati nakerrettaviin reservaatteihin. Alkuperäistä luontoa oli lähinnä vaikeakulkuisilla hiekka-aavikoilla ja jyrkkärinteisillä vuorilla. Sademetsät ja jäätiköt kutistuvat huolestuttavaa vauhtia.

Opimme tuntemaan paitsi maailmaa myös itseämme paremmin. Opimme entistä enemmän arvostamaan puhdasta vettä ja raitista ilmaa, roskatonta luontoa ja hiljaisuutta. Opimme tulemaan toimeen keskenämme ja jopa nauttimaan toistemme seurasta 24/7. Opimme, että nälkä ja väsy ovat pahimmat tunnelman tuholaiset. Lisäksi opimme, että meille sopivin reissu kestää kaksi, enintään kolme kuukautta. Sen jälkeen iskee kyllästyminen. Ehkä joku elämäntapakiertolainen on tyytyväinen valintaansa, mutta he, joihin tutustuimme tuntuivat jollain lailla surullisilta, juurettomilta ja yksinäisiltä, unelmansa vangeilta. Ikikiertolaisen elämäntapa ei sovi meille.

Ennen lähtöä mietimme, löytäisimmekö jonkun paikan, Shangri-Lan, jossa haluaisimme elää loppuelämämme. Emme löytäneet. Utopia säilyi utopiana, mutta leikittelimme kysymyksellä, minne voisimme muuttaa, jos olisi pakko. Lopputulos: muuttaisimme Ruotsiin tai Norjaan, tarpeen vaatiessa ehkä Uuteen-Seelantiin tai Chileen. Mainituissa maissa ei ole kamalan kuuma, kulttuuri tuntuu tutulta ja löytyy hyvää ruokaa.

Paluu työelämään

Kun ensimmäistä päivää jouduin tosissani miettimään työasioita, mikään ei onnistunut. Kaikki tuntui menevän pieleen. Se oli karmea päivä. Pitkä loma vaikutti vaativan pitkän lomaltapaluuloman. Toinen päivä meni eksponentiaalisesti paremmin. Se antoi uskoa siihen, että työt lähtevät luistamaan, kunhan uudet rutiinit loksahtavat kohdilleen.

Työnurkkaus nousee lasiverannalle maaseudun rauhaan. Hiljainen niemi tuntuu hyvältä ajatusten lentää. Alati vaihtuva valo kilpikaarnaisten honkien kyljissä, järven kimmeltävillä laineilla ja rannan ruovikon rytmeissä luo pohjan tuleville toimille. Metsäläisen elämän kääntöpuoleen tutustuin ärhäköiden maa-ampiaisten ja hirvikärpäsparvien parissa. Epämieluisat kohtaamiset jättivät jälkeensä raivoisasti kutisevat paiseet. Ikävää, että metsään ei ole menemistä ennen pakkasia…

Viimeisiä vierailuja saareen

Nautimme saaressa viimeisistä lämpimistä syyspäivistä, auringosta ja sumusta, mahtavista siioista ja savukampeloista. Rentouduimme saunassa pitkissä, leppeissä löylyissä ja pulahdimme käsittämättömän lämpöiseen mereen. Vilvoittelimme saunan edessä lankkujakkaroilla hennon tuulenvireen käydessä idästä, saaren takaa. Pikkukalaparvi jätti ruokaillessaan renkaita veden kalvoon. Sitten harmaahylkeen pää pisti esiin edessämme. Se veti vainua syvään ja suli taas osaksi merta.

Hiljaisuus laskee pian saaristoon – ja samalla Tiellä-blogin ylle. Mutta Tiellä ei hiljene lopullisesti! Päivitän matkakertomuksia jatkossakin, vaikkakin harvemmin. Otamme ilon irti viimeisistä vapaista arkiviikoista, ja lähdemme vielä syysmatkalle. Keväälle on jo matkaliput varattuna – koko perheelle – ja ensi kesäksikin on suunnitelmat valmiina. Ei reissaava sydän niin vain rauhoitu.