Henkien saari

Kun uuteen kaupunkiin saapuu pimeässä, junalippujen myyntiluukku ei löydy ensimmäisen sisäänkäynnin takaa, eikä kolmannen, eikä toisen, eikä tosiaankaan sen ensimmäisen sisäänkäynnin takaa, vaikka jo uudestaan ohjataan sinne, niin voi hiukan alkaa harmittaa.

Mutta kun pääsee suihkuun (varsinkin kun ei ole päässyt suihkuun neljään vuorokauteen) vesi on lämmintä ja paine erinomainen, alkaa taas rentoutua. Vielä kun wifi toimii, saa blogin päivitettyä ja hiukan matka-ajatuksia tsekattua, alkaa elämä voittaa. Siihen kun lisätään yöuni pehmeässä sängyssä, joka ei heilu, tärise eikä huoju, on kaikki taas hyvin. Irkutskin Hotelli Viktoriasta jäi oikein hyvä fiilis (vaikkei yhdestäkään pistorasiasta tullut virtaa). Kun vielä aamiainen oli hyvä ja riittävä ja palvelu ystävällistä, olimme taas valmiita uusiin seikkailuihin.

Sonneja tiellä

Terra Baikal -matkanjärjestäjä löytyi sieltä, mistä pitikin, ja heidän miniväninsä saapui sovittuun aikaan. Liityimme iloisesti pulputtavien venäläisnaisten seuraan ja painuimme tielle kohti Baikal-järveä ja Olkhon-saarta.

Baikal on maailman syvin, 1620 m, ja pinta-alaltaan maailman suurin makean veden allas, lähes kymmenesosa Suomen pinta-alasta. Siinä lainehtii huomattava osa maapallon sulasta makeasta vedestä, lähteistä riippuen jopa viidesosa. Viitisen kuukautta järveä peittää yli parimetrinen jää. Järven nimi on mongolinkieltä ja tarkoittaa luontoa. Alueella elääkin runsaasti eläin- ja kasvilajeja, joita ei tavata mistään muualta. Baikalin vesi on laadultaan Venäjän parhaimpia, vaikka sitäkin kiusaavat ekologiset ongelmat kuten roskaantuminen ja puunjalostusteollisuuden päästöt. Emme päässeet suomenkielisille kriittisille sivuille aihetta tarkemmin tutkiskelemaan. Sinne pääsy täkäläisen netin kautta oli estetty.

Matka Olkhonille kesti kuusi tuntia. Matkan varrella oli huikeita maisemia. Arolla laidunsi onnellisen oloista nautakarjaa, hevosia ja lampaita. Tien varressa oli oikein nautavaaramerkki! Elikoiden sijasta kasvimaat oli aidattu. Vuoria peitti ruska-asussaan loistavat lehtikuusimetsät ja ikivihanta männikkö. Mersumme (mallia Venäjä) joutui tosissaan painamaan duunia päästäksemme ylös pitkiä mäkiä ja pysyäksemme tiellä yhtä pitkissä, kaarteisissa alamäissä. Lopulta tulimme lauttasatamaan, jossa odotimme vuoroamme lautalle muutamien paikallisten ja muiden turistien kanssa. Lauttamatka on aina viihtyisä osa matkaa, ja Olkhonin puolelle päästyämme olimme noin tunnin kuluttua jo perillä.

Island dogs!

Jätimme reput majapaikkaamme Sunny Guest Houseen ja lähdimme rantaan. Baikalin seutu tunnetaan shamanismin tyyssijana. Uskontoon kuuluvia, kirjavin kangassuikalein koristeltuja uhripaikkoja oli näkynyt teiden varsilla jo pitkin matkaa. Olkhonin ”pääkaupungin” Khuzhirin (kirjoitetaan myös Huzir) rannalla on yksi tärkeimmistä ja tunnetuimmista pyhistä paikoista: Shamanka eli Burhanin niemi. Paikka on erittäin vaikuttava ja siellä todellakin tuntuu vallitsevan jokin vahva voima, mistä kielii myös paikalla viihtyvät korpit.

Saarella vapaasti kuljeskelevat koiratkin näyttivät pitävän aluetta omanaan. Liekö syynä paikan henget, kauniit maisemat vai turistien antamat herkkupalat? Joka tapauksessa saarikoirat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Nämä, kuten koirat yleensäkin, ovat erittäin kuvauksellisia ja hauskoja tyyppejä, joiden touhuja ja keskinäisiä suhteita on kiinnostavaa seurata.