Hänen Majesteettinsa Kinabalu

Havahdun aamuyöstä moskeijan rukouskutsuun. Nukahdan uudestaan ja herään Dreamtelin viereiseltä urheilukentältä kuuluvaan musiikkiin. Siellä harjoitellaan tulevan tiistain 2.2. kaupunkipäivän esityksiä. Pian säkkipilli kajauttaa tutulta kuulostavan brittimarssin. Entiseltä siirtomaaisännältä on peritty vasemmanpuoleinen liikenne, monet malajin kieleen siirtyneet sanat, kuten teksi, bas, kaunter ja kuarantin, – ja ilmeisesti myös marssimusiikki.

Meidän piti turvautua ilmatiehen jo toistamiseen. Lauttayhteydet Manner-Malesiasta liittovaltioon kuuluvalle Pohjois-Borneolle vaikuttivat erittäin hankalilta, vaivalloisilta ja suorastaan vaarallisilta. Jokin yhteys Sumatran tai Jaavan kautta ilmeisesti on noin kerran kuukaudessa. Matka kestää viitisen päivää ja lauttojen merikelpoisuus on vähintäänkin arveluttavaa.

Yksi syy Singaporesta salmen yli siirtymiseen olikin halvemmat lennot. Yritimme varata niitä parin päivän ajan hienosta Thistle-hotellistamme, mutta sen wifi oli hidas ja pätki. Koitimme onneamme myös hotellin aulassa ilman suurempaa sukseeta. Lopulta päätimme painella suoraan kentälle ja toivoa parasta.

AirAsian tiskillä ei ollut jonoa, ja mahduimme hyvin koneeseen. Ongelmaksi muodostui se, että alle neljä tuntia ennen lähtöä ostetuilla lipuilla sai mukaan vain käsimatkatavarat. Ruumaan menevien reppujen kuljetus piti ostaa erikseen, ja se osoittautui kalliiksi. Kahden kahdeksantoista kilon reppumme matkat maksoivat yhteensä lähes yhtä paljon kuin omamme! Kantapään kautta ja sitä rataa…

WC:ssä

Otimme tuntumaa Kota Kinabaluun kiipeämällä Signal Hill -näköalatasanteelle, josta oli komea näkymä kaupungin yli. Jatkoimme Timatch Wetland Centeriin. Kosteikkokeskus oli koulutus-, tutkimus- ja turismikäytössä. Se on aikaisemmin tunnettu linnustonsuojelualueena, mutta nykyään siellä esitellään koko kosteikkobiotoopin merkitystä ihmisille ja ympäristölle, kuten koralliriutoille. Toki siellä viihtyvät yhä myös linnut. Valitettavasti valtaisasta mangrovemetsästä on jäljella enään vain 24 hehtaarin palanen.

Kuljimme kosteikolle rakennettuja siltareittejä parisen kilometriä. Hiljaisuuden rikkoivat kummalliset klikkaukset ja poksahdukset, lintujen kirkaisut ja siipien havinat. Tapasimme liejuryömijöitä, mutataskurapuja, bramiinihaukkoja, jalohaikaroita ja muita kahlaajia. Lintujen tarkkailua varten oli rakennettu erinomainen piilo mangrovemetsikköön raivatun aukean laitaan.

Lisäksi törmäsimme pariin säikyn näköiseen, mutaiseen poikaan, joilla oli suuret, mutaiset taskuravut käsissään. He näyttivät siltä, että heidän olisi pitänyt olla koulussa eikä (sala?)metsällä.

Kun saavuimme takaisin opastuskeskukseen, vastaamme tuli lauma paikallisia. Siellä selvisi myös, että klikkauksia laukoo pistoolirapu ja poksahdukset syntyvät suokaasujen päästessä mudan liejukannen läpi.

Taas pilvessä

Olimme aamulla varhain Kinabaluvuorelle lähtevällä minibussilla. Turhan varhain. Olisimme voineet nukkua seitsemään asti! Auto lähti vasta runsaan tunnin päästä eikä sitä saatu täyteen hyvästä yrityksestä ja odottelusta huolimatta.

Yli seitsämänsadan neliökilometrin kokoinen Kinabalun kansallispuisto on hyväksytty Unescon maailmanperintökohteeksi kasvimaailman monimuotoisuuden sekä sen ainutlaatuisten geologisten, topografisten ja ilmastollisten olosuhteiden vuoksi. Puiston kruunu, yli neljä kilometriä korkea Kinabaluvuori kasvaa yhä noin puoli senttiä vuodessa.

Vuorelle pääsee kapuamaan ilman varsinaista vuorikiipeilykokemusta, kunhan on kaikin puolin terve. Jos huipulle mielii, kannattaa lupien ja järjestelyjen hoitaminen aloittaa kuukausia, mielellään puolisen vuotta aiemmin. Vuori on paikallisen Kadazandusun-heimon mukaan menneiden sukupolvien, heidän esi-isiensä henkien lepopaikka, joten siellä on syytä käyttäytyä sen mukaisesti.

Sukelsimme pilveen tullessamme puiston portille. Auringonpaiste vaihtui kaiken kastelevaksi tihkusateeksi. Komeasta maailmanperintökohteesta ei löytynyt kunnollista opastuskeskusta tai esitteitä. Galleria oli suljettu. Kylttejä oli harvassa. Haahuilimme ympäriinsä opasteinamme vain suuret puutaulut, joihin oli rustattu vuoren kartta. Low season vissiin.

Lähdimme etsimään puiston ”Kasvitieteellistä puutarhaa” ja löysimme sen vanhan portin, joka oli suljettu. Kuljimme eteenpäin ja näimme ”out”-merkin sekä kyltin, jossa luki: henkilökunnan tilat. Kun jääräpäisesti taivalsimme eteenpäin, löysimme vihdoin Botanic Gardensin uuden portin. Sääkin alkoi kirkastua.

Puutarha oli vajaan puolentoista hehtaarin kokoinen, aidattu palanen ylänkösademetsää, jossa kiersi pieni päällystetty polku. Sen varrella oli muutamia pieniä infotauluja villeistä inkivääreistä ja banaaneista, hyönteisiä ”syövistä” kannukukista, orkkideoista sekä paikallisista ”mustikoista” ja ”vadelmista”, jotka eivät vähäisimmissäkään määrin muistuta meikäläisiä ”serkkujaan”.

Satumetsän komeroissa

Koska kiipeilykseksemme piisasi päämajan läheisillä reiteillä 1500 metrin korkeudella vaeltelu, suuntasimme puutarhasta suoraan Bukit Tupai -reitille, jolta käännyimme Mempening-polulle. Oli mukava kävellä vaihteeksi metsässä. Ja minkälaisessa metsässä! Se oli juuri sellainen, kuin olin kuvitellut sademetsän olevan: varjoisa, rehevä, läpitunkematon ja monikerroksinen. Puissa kiipeili kiemuraisia köynnöksiä, ja lankkujuuristen puiden pinnalla kasvoi reheviä sammaleita, sanikkaita ja orkkideoja. Lajien moninaisuus oli häkellyttävää.

Polku päättyi kiipeilyreitille vievälle tielle, jonka toiselta puolelta lähdimme Kiau View -nimiselle kahden ja puolen kilometrin mittaiselle polulle. Nimi lupaili hiukan liikoja. Polku kulki ylös, alas pitkin jyrkkää vuoren rinnettä, välillä harjanteen päälläkin, mutta näkymät olivat kasvaneet umpeen. Reittiä ei ollut viime aikoina paljon kävelty. Polulle oli putoillut oksia, ja rottingin ikävän pitkät, piikikkäät latvarihmat olivat kasvaneet polun poikki – sopivasti kaulan korkeudella. Niihin ei kannata törmätä. Linnut laulelivat ja laulukaskas, jolla täällä päin oli miellyttävä altto, smirglasi latvustossa. Muutama pikkulintu lehahti karkuun piskuisesta pesästään polun varrelta.

Kun saavuimme takaisin puiston portille, pyhä Kinabalu-vuori oli karistanut pilvipeitteet harteiltaan. Sen viimeisen jääkauden muotoilema laki näyttää ihan luukilpiselkäiseltä Thyreopoda-dinosaurus monine huippuineen. Alemmat rinteet ovat pehmeän näköisen, pallerolatvaisen metsän peitossa. Ylin kilometri on karua, tummanharmaata kalliota. Siellä, missä kallio on vyörynyt tai vesiputous ryöppyää alas, rinne on vaaleanruskea.

Vuorioppaan tahdilla

Busseilla ei ollut aikatauluja, joten kysyimme puistosta palaavalta parivaljakolta, josko he jakaisivat taksin kanssamme. Se tulisi viitisen euroa minibussia tyyrimmäksi per pari. Istuimme saman tien autoon koko porukka. Espanjalaismies oli viikon Kuola Lumpurin reissun jälkeen viettämässä viikkoa Kota Kinabalussa, ja shortsiasuinen tyttö oli Australiassa lakia opiskeleva, malesialainen.

Meitä kuljettamaan lähti mukavan oloinen, vaihteeksi ihanan rauhallisesti ajava ”mountain man”. Kuskin hommien lisäksi hän oli toiminut yli kaksikymmentä vuotta kiipeilyoppaana Kinabalu-vuorella. Hänen kanssaan tuli puheeksi viime vuoden kesäkuussa sattunut kuuden magnitudin maanjäristys, jossa oli kuollut yhdeksäntoista kiipeilijää. Myös neljä hänen opaskollegaansa oli menettänyt henkensä. Huipulle asti ei ollut päässyt kiipeämään puoleen vuoteen. Uusi reitti oli avattu vasta joulukuun alussa 2015. Mutta me emme suuntaisi huipulle vaan syvälle alakosademetsän siimekseen.