Halvalla ei saa hyvää

Tykkään hyvästä musiikista, myös latinomusiikista, mutta en voi sietää yhtä aikaa soivia eri biisejä, ja kilpailua siitä, kenen bassot soivat kovemmin. Tungen serviettipaperitollot korviin ja yritän keskittyä nauttimaan komeasta auringonlaskusta. Sunnuntai-iltana koko kylä on biitsillä. Vastaan tulleilla pojilla oli niin iloinen ilme, että puolentoista litran muovipullossa oli taatusti jotain keltaista limua vahvempaa.

Pian auringon sukellettua Tyynenmeren aaltoihin paksu tumma pilvi peittää taivaan. Hiukan säälittävä versio Kristus-patsaasta hohtaa kylän yllä kalliolla, valaistuna mustia pilviä vasten. Merellä sataa jo – kaatamalla. Kohta sataa mantereen puolellakin. Täkäläiset sähköviritykset ovat herkkiä kosteudelle, ja saderyöppyjen takoessa esityslavan katosta äänentoistolaitteet hiljenevät kertaheitolla. Bileet loppuvat kuin seinään, ja ”Jessekin” menee pimeäksi. Näinköhän täällä hiipuu jo kuiva kausi?

Costa Rican ”loma” loppui, ja lähdimme Tamarindosta aamun paikallisbussilla kohti täkäläistä ”Raisiota”, Liberian kaupunkia. Se on lähinnä iso risteys. Noin kahden ja puolen tunnin päästä astuimme alas San Joséen jatkavasta bussista ja jäimme odottamaan yhteyttä Peñas Blancasin raja-asemalle. Vaikutti siltä, että pysäkiltä, johon bussikuski meidät jätti, menee vain kalliimpia turisteille suunnattuja busseja, mutta sillä haavaa emme jaksaneet välittää.

Jonottamatta Nicaraguaan

Vajaan tunnin odoteltuamme pysäkkiä ”hallinnoiva” kaveri loihe kertomaan, että odottamaamme bussia ei ilmeisesti tulisikaan, ja seuraava oli jo täynnä. Taksikuskit tulivat heti innoissaan meitä auttaan. Vain 70 dollaria rajalle!

Tilanne alkoi vaikuttaa vedätykseltä… Mutta kun sanoimme odottavamme mieluummin bussia, he kertoivat, että noin puolen kilometrin päästä Parada Principalilta lähtisi paikallisbusseja suunnilleen tunnin välein. Taksikuski lupasi jopa heittää meidät sinne ihan ilmaiseksi, kun oli muutenkin siihen suuntaan matkalla. Luonnostamme epäluuloisina ilmoitimme kävelevämme mielellämme nuo muutamat korttelit.

Saapuessamme suurelle seisakille bussi, jonka ikkunassa luki ”Frontera” oli juuri lähdössä. Ei kun kamat sisään, ja kyytiin. Loppumatka kuivan, pusikkoisen alangon läpi meni nopeammin kuin olimme uskaltaneet toivoa. Saavuimme rajalle tunnissa.

Olin lukenut, että maitse Costa Ricasta poistuvilta peritään parin dollarin vero. Lentokentillä vero olisi paljon suurempi. Rajalla meitä opastettiin ylitsepursuavalla innolla veroluukulle, jossa kinuttiin 8 dollaria. Epäiluuloisuus nosti taas päätään. Kipitin kysymään rajaviranomaisilta, minkä suuruinen veron pitäisi olla: ”8 dollaria.” Vero oli ilmeisesti noussut. Ladoimme luukulle viimeiset colonimme ja loppuveron dollareina. 8 dollarista 7 USD oli varsinaista veroa ja 1 verovarojen keruuseen valtuutetun välittäjän palkkio.

Haimme lähtöleimat passeihin ja kävelimme satakunta metriä rajan yli Nicaraguan maahantulotoimistoon. Nicaraguassa piti maksaa 12 dollaria päästäkseen maahan ja saadakseen leiman. 10 USD kattoi pakollisen ”matkustajakortin” ja 2 USD oli palvelumaksua. Vastaavilla maksuilla saisimme korjattua Suomenkin budjettivajetta rikkaiden aasialaisturistien taskuista.

Rajamuodollisuuksien jälkeen lankesimme helppoon ratkaisuun, kun taksikuski pyysi kohtuullista 25 taalaa kuljetuksesta suoraan haluamaamme paikkaan San Juan del Surissa. Tietojemme  mukaan paikallisbussi jättäisi meidät Nicaragua-järven rantaa seuraavan tien risteykseen, jossa pitäisi joka tapauksessa vaihtaa kulkupeliä. Olimme kitkuuttaneet rittävästi sille päivälle.

Encanto del Sur – ”Etelän lumo”

San Juan del Sur on pieni kylä, joka ilmoitaa väliluvukseen 7220 ja korkeudekseen 3,5 m merenpinnan yläpuolella. Tarjolla oli biitisiä ja biletystä. Retkifirmat mainostivat ”Booze Sunset Cruiseja”.

Olimme tulleet kylään vain tsekataksemme sen kalastusmahdollisuudet. Pariin Rio San Juanilla olevaan kalastus- ja luontomatkailulodgeen laittamiimme sähköposteihin ei ollut viitsitty vastata. Siispä marssimme pohja- ja vetokalastusta tarjoavaan puotiin. Tutustuttuaan puljun laivueeseen, mahdolliseen kippariin ja kalaoppaaseen sekä vallitsevaan keliin Oskari tuli siihen tulokseen, ettei tarjottu retki ollut 450 taalan arvoinen. Emme lähtisi kalaan silläkään kertaa.

Iltaan mennessä olimme ehtineet asettua halpaan Hotel Encanto del Suriin (nimi kuulostaa hienolta: etelän lumo), syödä huonot lounaat sekä keskinkertaiset illalliset yhtä soittoa jumputtavien, täysille väännettyjen, riitasointuisten bassojen säestyksellä. Kun juoksimme sateisen ja pimeän kaupungin katuja kohti kosteaa ja ummentuneen hajuista lukaaliamme, päätimme että tuo sunnuntai-ilta vaatisi viiniä.

Nicaraguaa kehutaan halvaksi matkailumaaksi. Moneen muuhun Etelä- ja Keski-Amerikan maahan verrattuna se vaikuttaa vähän edullisemmalta, mutta ensivaikutelman mukaan en kehuisi sitä halvaksi. Alta 50 dollarilla olimme asuneet hinta–laatusuhteeltaan huomattavasti paremmissa paikoissa ja syöneet tasokkaampaa ruokaa. Chileläinen Santa Carolina, Cabernet Sauvignon sentään jäi piirun alle suomalaishinnan – ja se oli erinomaista!

Nicaragualainen hiekkapuhallus

Aamuyöstä havahduimme kaduilta kuuluviin laukausta muistuttaviin paukahduksiin. Ihmettelimme niintä, mutta jatkoimme unia parhaan kykymme mukaan. Tiesimme, että huoneessamme ei olisi rauhaa, kunhan aamu valkenisi. Paukahduksia kuului pitkin aamua.

Seitsemän jälkeen henkilökunta tuli respaan ja heidän juttelunsa, puhelinkeskustelunsa, kolistelunsa, röyhtäilynsä ym. äänet kuuluivat huoneeseemme kuin välissä olisi ollut  vain riisipaperi. Talon väki ei viitsinyt edes yrittää olla hiljaa.

Menimme aamiaiselle läheisille katetuille markkinoille. Tippa jogurttia, ruokalusikallinen mysliä, reilu hedelmälautanen ja tuore aplarimehu olivat erinomaisia ja edullisia.

Markkinoilta jatkoimme rantaan, joka oli kuin eri kylässä. Rantaraitilla oli hiljaista ja rauhallista. Lokit ja tiirat olivat valloittaneet rantaviivan. Koira piti hauskaa aamulenkillään ja ajoi ne kiitolaukalla lentoon, mutta ne laskeutuivat pian takaisin vesirajaan.

Kävelimme kristuspatsaskukkulan alle kylän biitsin päähän. Jatkoimme vielä rosoista kalliorantaa luoteisniemen kärkeen. Muutama paikallisäijä oli kalassa yksinkertaisilla palikan ympäri kelattavilla siimoilla ja koukuilla. Perheiden lapset ja naisväki odottelivat rannan perällä vuoren juuren varjoisassa luolan tapaisessa. Istuimme tuokioksi seuraamaan kalastusta, mutta mainittavampaa saalista ei näyttänyt tulevan.

Tuuli kovaa ja hiekkaa lensi paksuina, kiemurtelevina käärmeinä pitkin rantaa. Se tunki korviin, tarttui aurinkovoiteeseen ja pisteli kasvoihin, paljaisiin sääriin ja käsivarsiin. Saimme ilmaisen kuorinnan tyyliin: nicaragualainen hiekkapuhallus. Hiekkarannat ovat ihan yliarvostettuja… Kaipasin jo kotirannan harmaita graniittikallioita.

Hintavan (60 e!), mutta varsin maukkaan lounaan jälkeen palasimme ”lumoavaan” hotelliimme joskus kolmen jälkeen iltapäivällä. Huonetta ei ollut siivottu, ja sähköt olivat taas poikki. Ne olivat poikki puolessa kaupungissa – iltaan asti. Huoneessa oli hämärää ja umpikylppärissä sysipimeää. Lämmin suihku ei kuulunut hotellin varusteisiin, mutta nyt olivat paineetkin hukassa. Tätä hotellia tai edes kylää en jäisi kaipaamaan.